Hiljaisuus

07.03.2022

Teksti Harald Olausen

"En tiedä, millaisilla aseilla kolmas maailmansota käydään, mutta neljännessä maailmansodassa taistellaan kepeillä ja kivillä."

-Albert Einstein

Näin alkaa DON DeLILLON uutuusromaani Hiljaisuus (Tammi 2022) joka on kirjoitettu kaksi vuotta sitten 2022, mutta sopii erityisen hyvin kuvaamaan tätä aikaa, kun hallitsijat ovat tulleet hulluiksi ja maailmasta uhkaa sammua sekä järjen että inhimillisyyden valo, ellemme sitä ennen huku tulviin ja heinäsirkkoihin, kuten maailmanlopusta on raamatussa hihhuleita ja muita hurlumpäitä kautta aikojen varoiteltu. Luin tänään ensimmäistä kertaa Putinin hulluuden yhdestä mahdollisesta syystä norjalaisesta verkkojulkaisu: netavisen.no:sta. Norjalaismedioissa on kerrottu tiedustelulähteisiin nojaten Putinin olevan kuolemansairas ja sairastavan parantumatonta suolistosyöpää jo vuodesta 2022 lähtien. Hän saa kuulemma sytostaattihoitoa syöpäänsä, joka on kivulias. Siitä hänen kasvoilleen kivettynyt ilme ja ettei hän entiseen tapaansa enää hymyile.

Voisiko se olla hänen uhkarohkeutensa syy? Kyllä yksi mahdollinen: kosto kaikille elämän turhuudesta ja ajan vähyydestä sitten kun sen aika kunkin kohdalla aina yhtä yllättäen tulee milloin minäkin sairautena ja lopun alkua odotellessa. DonDELILLON kirjaa lukiessa ei enää mieti Putinin kaikkien ihmisten kanssa jakamaa surullista kohtaloa, vaan sitä millaista se on, kun ei mitään ole? Ihan kuin tälläkin hetkellä Ukrainan taivaan alla kuolemaa kylvävien ohjusten kiitäessä siviilikohteisiin Putinin koston nimissä, kuten tänään on kerrottu medioissa mm. lastensairaaloihin ja terveyskeskuksiin niin, että kreikkalaisten kostonjumala NEMESIKSEN nimissä Putin on totisesti kivuliaan kuolemansa ansainnut.

Kirjassa pariskunta Jim ja Tessa ovat palaamassa matkoilta vain huomatakseen, etteivät palaa enää entiseen toimivaan menneisyyteensä. Edessä on hiljaisuus ja kysymys: onko täydellinen hiljaisuus loppu vai alku jollekin uudelle, mistä emme tiedä vielä mitään? Onko hiljaisuus sitä, kun äänet ja tunnistettavat hahmot katoavat ympäriltämme emmekä saa enää yhteyttä itseemme toisten kautta? Jimin nimi oli Jim Kripps. Mutta lentomatkan ajan hänen nimensä oli paikannumero: "Se oli hänen oma syvään juurtunut käytäntönsä, nimi tuli boarding passiin leimatusta numerosta."

Ensimmäisessä osassa "Sanoja, lauseita, etäisyys kohteeseen" Jim painaa nappulaa, ja selkänoja kallistuu taaksepäin. Hän huomaa katsovansa lähintä niistä pienistä ruuduista, jotka olivat juuri matkatavaralokeroiden alapuolella, sanat ja numerot vaihtuivat lennon edetessä. Ensimmäisen luvun alussa Don DeLILLO lyö madonluvut tyhjyydelle: "Hän alkoi luetella sanoja ja numeroita ääneen, koska niillä ei ollut merkitystä, ei minkäänlaista vaikutusta, jos hän vain rekisteröi muuttuvat yksityiskohdat, ja ne katosivat saman tien mielen ja lentokoneen kaksoisurinaan."

Don DeLILLo näyttää meille ajan ja ajatuksen yhteensovittamisen mahdottomuuden. Alussa kaiken katoaminen lennonnopeudella on mukavaa ja täsmällistä, mutta ei enää ajan kanssa. Mihin kaikki katoaa ja miksi se ei ilmesty enää näkyviin? Aika New Yorkissa on kaksitoista viisikymmentäviisi. Ei sanota päivällä tai yöllä, he pohtivat: "Vaikka eihän sitä meille tarvitse sanoa." Kyllä tarvitsee, sillä he ovat kohta menettämässä kaiken sen liiman, mikä pitää heidät tiedoissa olemisesta kiinni muuttaen kaikki numerot, sähköisen lunttaamisen ja viisastelun kammottavaksi hiljaisuudeksi.

Don DeLILLO ei ole ensimmäistä kertaa typistämässä hiljaisuutta ja kauhua muutamaan eleeseen, aikeeseen ja sanaan pienoisromaanissaan tyhjyydestä ja hiljaisuudesta. Näin hän tehnyt aiemmin myös Esittäjässä (Tammi 2001), Putoavassa miehessä ( Tammi 2008) ja Omegapisteessä (Tammi 2011). Nyt vaikutus on vielä vavisuttavampi, jos mahdollista "Vaikutelma on ylimaallisen hieno"- ainakin Chicago Tribunen mukaan. Ja todentotta! DonDeLILLO yltää sanojen yli tavanmaisten merkitysten tuolle puolen luoden merkityksiä, joiden olemassaolo - ihan kuten kirjan tyhjyyden ja hiljaisuudenkin- riippuu kaikesta muusta kuin olevaisesta järkevästä ja mitatusta tärkeydestä.

"Tiedät kyllä, miten nämä asiat menevät", nainen vastaa ärtyneenä, kun jää kiinni Celsiuksen etymologisesta vakoilusta ja nuuskimisesta kännykällään: "Nousevat pintaan muistin syvyyksistä. ja sitten kun saat mieleesi miehen etunimen, minulle alkaa tulla paineita", mies vastaa. DonDeLILLon mukaan ilmassa pariskunnan vuoropuhelu tuntuu olevan suurelta osin jonkin automatisoidun prosessin tulosta, ja sanat määrää itse matkan luonne: "Ei lainkaan sellaisia syrjähtelyjä kuin ihmisillä sisätiloissa, ravintoloissa, joissa painovoima estää rajut liikkeet ja puhe leijuu vapaasti."

Jossain kohti kirjaa lukiessa huomaa Don DeLILLOlla olevan paljonkin yhteisiä kauhuelementtejä Stephen Kingsin kirjojen hiljaisuuden kanssa, kun Don DeLILLOn kirja kysyy missä ovat henkilöautot ja rekat, liikenteen melu? Supersunday. Ovatko kaikki kotona vai pimenneissä baareissa ja klubeissa odottamassa ottelun alkua: "Ajattele, miljoonia pimeitä ruutuja. Yritä kuvitella mykistyneet puhelimet. Mitä tapahtuukaan niille, jotka elävät puhelimissaan?"

Samanlainen tunnelma on Jose Saramagon kirjassa Sokeat (Tammi 1997) tai italialaisen elokuvaohjaaja Pier-Paolo Pasolinin elokuvassa Teorema (1971).

Näitä kaikkia yhdistää vastauksen antaminen Albert Camusin nykymaailmamääritelmään eli sisäisen viihtymättömyyden ja onttouden teemaan, siinä, jossa me elämme, herätti hänestä eniten huomiota ensinnäkin se, että suurin osa ihmisistä (lukuunottamatta kaikkiin kategorioihin kuuluvia uskovaisia) oli vailla tulevaisuutta:

"Elämä ei ole ihmisen arvoista, jollei sitä voida projisoida tulevaisuuteen, jollei se anna lupausta kypsymisestä ja edistymisestä. Seinää vasten painettuna eläminen on koiran elämää. Toden totta! Oman sukupolveni ihmiset ja sen sukupolven ihmiset, jotka nyt astuvat työpajoihin ja tiedekuntiin, ovat eläneet ja elävät entistäkin enemmän kuin koirat."

The Guardian pitää DON DELILLOA someajan Samuel Beckettinä: "DeLillo on paranoian ja turmion airut, kirjailija, joka ymmärtää ajan hengen. Hiljaisuus on puhdasverinen katastrofiromaani, joka muistuttaa meitä siitä, että joskus elämä voi muuttua niin kiinnostavaksi, että unohdamme pelätä." Kaikki tapahtuu äkkiä ja arvaamatta - äkkiarvaamatta, kuten oikeassa elämässäkin, eihän vahinko tule kello kaulassa.

Kirjan päähenkilöt menettävät otteensa siihen, mitä kutsutaan nykymaailmassa todellisuudeksi, vaikkei se sitä de facto ole, vaan enemmänkin todellisuutta kehittelevää ja tukevaa keinotodellisuutta, mikä elää omaa tarinaansa ja aikaansa kännyköissämme ja somessa olematta silti konkreettisesti olemassa. Tessalla se ilmenee pakonomaisena tarpeena muista nimiä, kuten Fahrenheitin etunimi. Heillä ei ole tietoa siitä, mitä maailmassa tapahtuu, Vain eksyksissä olevia ihmisiä vailla yhteyttä toisiinsa, kaikki sammuneena ympärillään. Tarina on kiehtovan jännittävä tyhjennys arkipäivän turhista rasittavuuksista olemassaolomme sille toiselle puolelle kurkistaen, jonka näemme vasta kun kuolemme, jos näemme lainkaan.

"Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta, jolloin ihmisiltä on käytännössä kaikki tulevaisuuden tiet tukittu. Mutta ennen vanhaan on tällaisessa tilanteessa auttanut sanan voima ja avun huuto. Ihmiset vetosivat toisenlaisiin arvoihin, joihin he panivat toivonsa. Nykyään kukaan ei puhu (lukuunottamatta niitä, jotka vain toistavat itseään), koska maailmaa näyttävät johtavan sokeat ja kuurot voimat, jotka eivät suostu kuulemaan varoitushuutoja, ei neuvoja, ei rukouksia. Näkymä, jonka viimeksi koetut vuodet ovat meille tarjonneet, on tuhonnut meistä jotakin. Tämä jokin on ihmisen ikuinen luottamus, joka on aina saanut hänet uskomaan, että puhumalla ihmisille ihmisten kieltä heidät saa myöskin reagoimaan inhimillisesti. Me olemme nähneet valehdeltavan, paneteltavan, tapettavan, karkoitettavan, kidutettavan, mutta kertaakaan emme ole saaneet niitä uskomaan, jotka sen tekivät, ettei niin olisi pitänyt tehdä, sillä nämä ihmiset olivat varmoja itsestään ja on mahdotonta saada abstraktiota, toisin sanoen jonkin ideologian edustajaa muuttamaan mieltään."

-Albert Camus