Hinkutautinen iso lintu ja muuta typerryttävän hauskaa

Tesksti Harald Olausen

"Vaatimaton CIA-analyytikko Susan Cooper joutuu tositoimiin, kun rikollisliiga saa selville muiden CIA-agenttien henkilöllisyydet. Tämä hissukka konttorirotta on ihannoinut agenttien jännittävää työtä ja haaveillut todellisen vakoojan tehtävistä, ja nyt hänelle tarjoutuu siihen mahdollisuus: hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi vaaralliseen peitetehtävään, jossa hänen tulee soluttautua rikollisliigaan."

Näin kerrotaan esittelytekstissä amerikkalaisesta vakojakomediasta Spy (2015), jota tähdittävät pääosissa Jude Law, Standup- komiikkaa ennen elokuvauraansa harrastanut Melissa McCarthy, joka nappasi Parhaan naispääosan Emmy vuonna 2011 Mike & Mollystä, sekä englantilaisen slapstickin mestarin, eli hupauunoperinnettä edustavan nolojen tilanteiden naisen Mirandan-sarjan (2009-2015) Miranda Hart. Mukana ovat kaikki meneviin agenttitarinoihin kuuluvat herkut, kuten tekniset härpäkkeet, takaa-ajot loistoautoilla, helikopterit pörräämässä taivalla, isot palkka-armeijat teloittamassa toisiaan ja amerikkalaisiin jännäreihin kuuluvana ison pahan pelottava läsnäolo, CIA:n ollessa se salaa ihmisten turvallisuutta kulissien takana varmistamassa oleva demokratiaa tukeva laitos.

Pitää tunnustaa, että valitsin tämän "sadepäivän hyvän mielen ja hauskuuttavan elokuvan" mainoksen perusteella enkä pettynyt siitä huolimatta, että "onhan näitä jo ihan tarpeeksi nähtykin". Mutta hyvä elokuva on aina hyvä elokuva. Esiintyjät ovat todella iskevässä kunnossa hauskoja ja hyvin hommansa osaavia, käsikirjoitus on silkkaa rautaa ja tarina etenee hyvin juuri minunlaiselleni, joka pitää kaiken pistämisessä läskiksi ja piruilusta vakavahenkistä tärkeilyä kohtaan. Jopa tekopyhät ja liian kauniit ruotsalaiset saavat tässä elokuvassa pienenä sivujuonteena nenillensä liian sovinnaisuutensa ja demokraattisen mielensä kusipäistäminä, mikä on aina yhtä suurta (yhteistä) skandinaavista herkkua ruotsalaisia inhoaville varsinkin nyt, kun tyypit näyttävät ryssivän mahdollisuutensa päästä Naton jäsenmaaksi, ja suomalaiset tietävät joutuvansa taas ihmiskilveksi Ruotsin ja Venäjän välille.

Tästä eivät kyllä irvailun ystävien pidot parane. Nautinnollista ja vapauttavaa katseltavaa koko rahan edestä. Tätä katsoisi varmasti (joskus ehkä?) jopa lisääkin. Kaava on sama kuin James Bondilla mutta humoristisempi toteutus täynnä hauskoja yllätyksiä. Suosittelen niille, joita vakavahenkinen pönötys ärsyttää machomaailmassa ja älykäs huumori sekä jatkuva härskien vitsien, sutkautusten ja vittuilujen kylläinen ilotulitus hauskuuttaa sekä, se kun "pannaan" huulet hauskuuttamaan täysillä seksististä typeryyttä vastaan. On jotenkin vaikea uskoa elokuvaa amerikkalaiseksi. Mutta rap-tähti 50 centin ja Kroatian Euroviisuissa esiintyneen tuhdin avaruustransun mukanaolo vahvistaa asian.

Mutta kun elokuvaa katsoo tarkkaan ja kriittisesti, huomaa sen olevan sittenkin vain maailman lihavimman kansan, eli amerikkalaisten, hauskuttamiseksi tehty heppoinen tekele, jonka huumori alkaa jossaain vaiheessa puuduttaa, koska siinä on ilkeilyn sivumaku. Eikä elokuva ole kovin hauskakaan, sillä pääosanesittäjän lihavuudella naureskelu on liian selvää kakkuineen ja sokerinhimoineen. Muu ympäristö ja ihmiset ovat tiptop, ja kuin vedetty suoraan vuoden anorektiakilpailusta. Se että pahiksesta ja lihavasta agentista tulee ystävykset ja heitä yhdistää tavallisuus ja rehellisyys, pelastaa muuten kovin onnettoman elokuvan.

Sekoituksessa on Alastonta asetta ja poliisiopistoa, mutta sanasukkeluudet viittaavat vahvasti Englantiin, ja siellä nimeomaan kansantaruihin ja edelleenkin elävään rivoon katukieleen kuten vaikkapa: "Vanha mummo imee hillot mansikkaleivoksesta. Hän on vaarallinen vain, jos sinulla on ryntäät. Jormani saattaa pussata hellästi takaraivoasi. Yhtenä päivänä vielä, neiti supervakooja, Susan Cooper minä nussin sinua." 

Elokuvassa on hyvällä tavalla hurttia hirteishuumoria - ironiaa, ja ihan fyysistäkin, melkein kyllästymiseen saakka hyvän maun rajoilla sellaista, kuten pierujuttuja, ja kesken keikan paskojen valumista pöksyihin, mutta myös hyvin suomalaista puskista ähkittyä kansanrivoutta kuin suomalaisen kansanrunouden (piilotetussa) arkistossa tunnetun folkloristi Satu Apon (1947-) pöytälaatikossa piilossa olevissa tarinoissa, joista ilmenee suomalaisironian todellinen olemus, jonka ironisesta paradoksaalisuudesta voisi sanoa, että se on sekä hullua, hauskaa, kiellettyä että häpeällistä siksi, että se on meitä aidoimmillamme, "kuin kesälaitumella vienon tuulen hyväillessä kasvojamme eikä taivaalla ole pilvenhattaraakaan".

Edellä kerrottu satu on ironiaa heti, kun raivoava myrsky yllättää noiden sanojen lausumisen jälkeen ja kastelee meidät läpimäriksi. Elämä on täynnä ironiaa, jos siitä on kiinnostut kuten professori Timo Airaksinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Lukea Kirjoittaa Ymmärtää (Robustos 2023), minkä otsikko on jo itsessään ironinen alleviivatessaan "lukemisen kirjoittamisen ja ymmärtämisen" olevan kolme vaikeaa ja erillistä asiaa, mitkä eivät kaikilta ihan helpolla suju (eihän kovi moni lue enää, ja vielä harvempi lukee tietokirjoja): "Ironikko on ihminen, joka viljelee ironiaa kielellisessä ilmaisussaan ja näkee sitä ympärillään. Richard Rorty sanoo, että ironikko ei piittaa totuudesta vaan nimenomaan tilanteiden kuvaamisesta toisin siis tavalla, joka paljastaa niiden ironisuuden."

Amerikkalainen "irvailuironia" on rajua ja sirkusmaista. Siksi Charley Chaplin menestyi nimenomaan Amerikoissa, jossa tarvitaan vahvat kontrastit ja isot liikkeet sekä näkyvät värit ironian mennäkseen perille, sillä se on läheistä sukua "kakku naamaan"- huumorille (HUOM: Chaplinin huumori ja ironia kulkivat käsi kädessä. Hän ei koskaan ollut liian vakava edes olleessaan pateettinen, vaikka niin saatamme uskoa katsoessamme joitain hänen koskettavia elokuviaan; hän osasi hymyillä itkiessäänkin). Airaksiselle ironia on taas sitä kun hän sanoo jotain, mikä ei ole totta ikään kuin se olisi totta. Silloin syntyy erikoinen vaikutelma, johon yleisön on pakko ottaa jotenkin kantaa. Näin itse ironia tulee Airaksisen mukaan huomatuksi. Ja kas kummaa, Chaplinin menestyksellinen irvailukaava onkin yksinkertaisuudessaan tässä.

Myös Spy on mestarillinen chaplinmaisessa ironiassaan. Se tykittää kuin suoraan suoneen jatkuvalla syötöllä silmiemme edessä hauskuuttavaa eripuraa ja ristiriitaa tapahtumien henkilöiden ja erilaisten sattumien sekamelskassa, jotka toki osaamme ennelta arvata, mutta jotka tapahtuessaan kutkuttavat huumorinystyröitämme sen verran makeasti, että haluamme sitä koko ajan enemmän ja enemmän lisää mielihyväkeskukseemme. Elokuvassa kaikki muuttuu, jopa amerikkalaisen keskivertoylipainoisen kotirouvan näköinen köntys muuttuu hetkessä akrobaattiseksi tappajaksi, ja kolho Mirandakin kelpaa halun kohteeksi, ja kammottava italialainen seksistinen kähmijä Aldo paljastuu lopulta M16 salaiseksi agentiksi Alfrediksi, joka tunnustaa peiteroolinsa menneen hieman liiallisuuksiin. 

Suomalainen tasa-arvon äidinmaidosta imenyt ihminen katsoo elokuvaa hieman eri tavalla kuin jenkit, sillä meillä rumalla naisella on kansannaisen ymmärtävät kasvot, ja hänestä voi tulla toisin kuin jenkeissä, käsittelemättä jopa presidentti (lue: kiduttavat kauneusleikkaukset läpikäynyttä langanlaihaa itsestään kiristelevää tyhmää missityyppiä vastaan rehevä itäsuomalainen pottunenä ala maalauksellinen Mirri).