”Hinttien joukossa ei tunneta uskollisuutta”…

16.06.2021

Teksti Harald Olausen

Ingmar Bergmanilla oli silmää elämän kauneudelle ja korvaa kuunnella sen huolia isommassa perspektiivissä. Monissa elokuvissaan hän esittää ulkopuolisen tarkkailijan tavoin muun maailman tapoineen pahaksi ja teennäiseksi, mutta sen temmellyksessä pyörivät ihmiset hyviksi ja kiinnostavaksi, koska heillä oli mahdollisuus valita käyttäväkö he sydäntään ja järkeään yhdessä vai erikseen. Kaiken tämän hän näyttää kollektiivisesti yhdessä hyvin pelanneen tiiminsä kanssa. Bergmanille muodostuikin jo heti alusta lähtien 1950-luvulla oma lojaali ensamblensa luottonäyttelijöineen ja teknisine avustajineen, joista jokainen oli kuin sulaa vahaa mestarin käsittelyssä.

Muistelmissaan "Laterna magica"(Otava 1987) kuvaa tapaamiaan ihmisiä suurella lämmöllä ja tarkkanäköisyydellä, joka on luotu vain harvoille neroille. Bergman tuntuu kokevan voimakkaasti ihmiset nimenomaan erilaisina persoonina ympärillään ja ymmärtäneen silti myös jokaisen oman erityislaadun, erityisesti niiden, jotka eivät häntä miellyttäneet tai olivat poikkeuksellisella tavalla erilaisia hänen kanssaan. Yksi viehätys mikä Bergmanin elokuvia katsellessa ja elämänkertaa lukiessa on juuri tämä kyky heittäytyä täysille hetkeen ja elää se yhtä innolla todeksi, kuin olla tietoinen sen valheellisen viettelevästä luonteesta. Bergman on tietoinen silmänkääntäjän temppuilijan roolistaan eikä epäröi vilauttaa salaisuuttaan suurelle yleisölle, joka ei uskalla nähdä Bergmanin kääntäneen oman todellisuutensa heidän peileikseen Jean Genetin Parveke-näytelmän tavoin.

Tuntuu kuin Bergman tekisi koko ajan samaa Shakespearen kesäyön unelmaa alusta loppuun Seitsemästä sinetistä Fannyyn ja Alexandraan, joissa kaikissa - myös siinä välillä - on kysymys kokonaisten kansojen ja sukujen selviytymisestä kohtalon vaarallisia oikkuja vastaan. Ehkä hän siksi kuvaa kaiken olevan liikkeessä koko ajan narrimaisesti teatterin, kiertelevien kaupustelijoiden, ilveilijöiden ja muuten vaan elämän heittelemiseksi joutuneiden kovien kohtaloiden kanssa. Bergmanin avoimuus viehättää, kun hän tunnustaa uskovansa selviytyneen itse lapsuuden järkytyksistä ja nuoruuden ailahtelevaisuudestaan, koska kouluttautui valehtelijaksi. Hän loi ulkoisen henkilöllisyyden omien sanojensa mukaan, sellaisen, jolla oli hyvin vähän yhteyttä todelliseen minäänsä. Se oli yksi tärkeimmistä periaatteista, jotta hän osasi nähdä toisten ihmisten heikot kohdat ja nähdä niiden läpi, mitä ne kätkivät alleen - mutta ei niin kuin mitä Marcel Proust kuvaa legendaarisessa kirjasarjassaan "Kadonnutta aikaa metsästämässä", missä ystävyys oli sitä, kun tiesi mihin toista sattui.

Bergmanille ystävyys oli jotain ihan muuta. Se oli myös havainnoimista toisen puolesta, sellaisen, joka oli jo niin syvällä omassa rotkossaan, ettei kyennyt enää nousemaan sieltä ei omin eikä muiden avuin ylös, kuten hänen vakinainen assistenttinsa Dramatenin kaudella, jota kutsutiin Timiksi. Bergman muistelee Timin vaikeaa kesää. Hän oli tanssinut Malmön kaupunginteatterin baletissa. ja vaikka hän oli taitava, hän ei lyhyytensä takia koskaan saanut merkittäviä osia. Tim oli syystäkin katkera ja turhaantunut. 42-vuotiaana hän siirtyi eläkkeelle. Bergman palkkasi hänet avustajakseen:

"Hjortzberg hoiti ulkomuotoaan hyvin, hänellä oli korkea otsa, värjätty tukka, kapea hieno nenä ja pyöreät siniset lapsensilmät pitkien ripsien varjossa. Suu oli kalpea viiva, se ei kuitenkaan ilmaissut katkeruutta. Hän oli hyvin kohtelias, kerkeäkielinen ja hyväntuulinen, oikea teatterihullu ja inhosi keskinkertaisuutta."

Bergman tulee kuvanneeksi tyypillisen tuon ajan keikaroivan kulttuurihomon niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta aika oli armoton. Tim eli onnellisessa suhteessa ystävään, joka oli naimisissa ja monen lapsen isä. Vaimo, joka oli Bergmanin mukaan viisas, savaitsi suhteen ja jopa rohkaisi siihen. Timistä tuli ajan myötä Bergmanille korvaamaton ja heidän ystävyytensä pysyi suhteellisen mutkattomana, kunnes sattui murhenäytelmä ja Timin ystävä rakastui toiseen mieheen. Tim menetti turvallisen perhepiirin ja vakinaisen kumppanuuden:

"Hän suistui tuota pikaa alkoholismiin, lääkkeiden väärinkäytön ja karkeimman seksuaalisuuden syövereihin. Hellyys ja läheisyys vaihtuivat himokkuuteen, prostituutioon ja kaunistelemattomaan hyväksikäyttöön. Siisti, täsmällinen, velvollisuudentuntoinen mies alkoi hutiloida työssään ja näyttäytyi avoimesti merkillisten tyyppien seurassa, jotka pahoinpitelivät häntä."

Bergman kertoo, miten hän joskus saattoi olla poissa töistä monta päivää. Silloin hän aina soitti ja kertoi kärsivänsä vatsaflunssasta. Bergman ihmetteli miksi aina vatsaflunssasta. Lopulta ohjaaja sai Timin menemään psykiatrille, mutta ei siitäkään ollut apua. Pyöreät silmät muuttuivat himmeiksi ja punareunaisiksi, kapea suu muuttui yhä katkerammaksi, meikkaus yhä huolimattomammaksi, hiusten väri häipyi ja vaatteetkin haisivat ajan myötä Bergmanin mukaan pinttyneeltä tupakansasuvulta ja hajuvedeltä.

"Hinttien joukossa ei tunneta uskollisuutta, koska me emme voi saada lapsia, mitä arvelet, eikä minusta olisi voinut tulla aika hyvä äiti? On pakko elää nenä työnnettynä niin syvälle paskaan, että aivan tukehtuu. Ei juuri hellyyttä eikä läheisyyttä vai mitä luulisit? Minä en usko pelastukseen, ehei, suu täyteen ja ruiskaus perseeseen, siinä on minun evankeliumini. Ehkä on meidän kummankin kannalta parempi näin, että meillä ei ole minkäänlaista fyysistä suhdetta. Se aiheuttaisi vain mustasukkaisuutta ja epäsopua, mutta on kylläkin ikävää, että sinä et koskaan halua edes vähän yrittää. Minä olen meistä kahdesta muuten se rikkaampi, koska minä olen sekä nainen että mies. Sitä paitsi minä olen pirun paljon fiksumpi kuin sinä."

Bergman on tallantanut muistiinsa Timin elävänä nahkoineen päivineen ja kärkkäine kielineen. Bergmanin muistelut Timistä ovat karussa alastomuudessaan viehättävät. Hän näyttää samalla sekä homon umpikujan että hänen rohkean ylimielisyytensä, että sen jyrkän ja täynnä surkeutta ja rikollisia hyväksikäyttäjiä olevan väkivaltaisen alamäen, jota jokainen homo pelkäsi ja odotti aikana, jolloin sekä laki että moraali tuomitsivat heidät siitä huolimatta, että samaan aikaan kuningas Kustaa Adolf V:n ympärillä pyöri julkisuudessa vahvat homoepäilyt. Mutta kuningasta suojelikin koko maa ja kaikki sen instituutiot, olihan hän niiden esikuva ja johtaja. Timiä ei auttanut kukaan:

"Hän kuoli eräänä aamuna ollessaan valmistamassa itselleen aamiaista yllään lenkkipuku, jonka esiliinassa oli Aku Ankan kuvia. Hän kaatui ja jäi makaamaan, kuoli luultavasti muutamassa sekunnissa. Hyvä kuolema pienelle rohkealle miehelle, joka pelkäsi armeliasta kuolemaa paljon enemmän kuin petomaista elämää."