Historian väärällä puolella
Teksti Harald Olausen
Tänä vuonna on historiallisessa keskustelussa on käyty pieni myrsky vesilasissa sen jälkeen, kun Tuomas Hoppu julkaisi kirjan Hugo Salmela – vallankumouksen sanansaattaja (Vastapaino, 2025). Soppa alkoi kiehua yli äyräitten, kun Hesarissa oli kesän alussa dosentti Aleksi Mainion arvio, jossa hän kiitteli Hopun lähdeluetteloa ja lähdekriittisyyttä. Syyskuussa julkaistiin Kimmo Lehtimäen kirja Taistelijat – Kirjailija Konrad Lehtimäen ja tuomari Vilho Joutsenlahden kamppailu vääryyttä vastaan (Warelia, 2025), joka osoitti Hopun kirjan lähdeluettelon ja lähdekritiikin puutteellisuuden Hugo Salmelan kuolemaan liittyvien tapahtumien osalta.
On hyvä, että tällaista avointa ja kriittistä dialogia käydään nyky-Suomessa. On myös hyvä, että asioita tutkitaan kunnolla ja vääriä tietoja oiotaan. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Aleksi Mainio on arviossaan oikeilla jäljillä kuvaillessaan Salmelaa mieheksi, jonka sankarimyyttiä valkoiset vahvistivat: "Valkoisessa vapaussotakirjallisuudessa miestä kuvattiin paitsi rohkeaksi ja suoraselkäiseksi myös nuhteettomaksi, itsenäisesti ajattelevaksi ja vakaumuksensa puolesta uhrautuneeksi. Hänet nostettiin täydelliseksi vastakohdaksi niille halpamaisille, "punaryssäläisille" karikatyyreille, joita sotakronikat olivat pullollaan." "Eräänlainen päätepiste tälle kaikelle jälkikäteiselle maineen luonnille saatiin vuonna 1975, kun Hugosta maalattu muotokuva ripustettiin sotakorkeakoulun seinälle", Hoppu kirjoittaa elämäkerrassa.
Tämä oli monelle uutta tietoa. Hopun Salmela-kirja ei ole ihan ansioton. Taistelijat-kirjassa Kimmo Lehtimäki puolestaan kirjoittaa erityisesti murtuneesta suomalaisesta oikeusperinteestä 1920- ja 1930-luvuilla. Kirjan uniikeinta ainesta on suurten oikeusjuttujen käsittely. Niitä ei ole aiemmin tällä tarkkuudella ja yleisiä johtopäätöksiä tehden koskaan missään esitelty. Kirjan sivuilla 395–527 on laaja tarkastelu tutkittuja aikoja koskevan suomalaisen historiantutkimuksen tasosta ja vääristymistä. Kimmo Lehtimäen Taistelijat-kirja on kiinnostavasti kirjoitettu ja kuin yksi iso oikeusjuttu kaikkia vääryyksiä vastaan. Konrad Lehtimäki ja Vilho Joutsenlahti ovat kirjassa yhtä tärkeitä. Heidän elämänsä yhdessä ja erikseen ovat kirjan polttopisteessä.
Samoin suuret ja osin jo unohtuneet oikeusjutut. Kirja on hämmentävää ja paikoin jopa pelottavaa luettavaa tänä päivänä. Se on niin rehellistä ja tarkkaa, että suorastaan pyörryttää. Valhe pyöritti valkoista Suomea. Millaisessa valkoisen Suomen voittajien omasta tulkinnassa totuudesta ja sosiaalis-poliittisesta mytologiasta olemme saaneet kulkea, voi saada käsityksen lukemalla Jaakko Paavolaisen kirjaa poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 (1966), tai Jukka Kekkosen kirjaa Kun aseet puhuvat (2016), tai Seppo Hentilän kiiteltyä kirjaa Pitkät varjot – Muistamisen historia ja politiikka (2018). Kirjat ovat järkyttävää luettavaa nykysuomalaisille, jotka luulevat menneisyyttä tuntematta asioiden olleen hyvin ja maan ilmapiirin tasapuolinen ja demokraattinen. 1920-ja 30-luku olivat järkyttäviä ja työväestö eli ahtaalla.
Mutta miten Salmela todella kuoli? Uuden kirjansa loppupuolella Lehtimäki toteaa: "Lokakuussa 2021 Warelia julkaisi teokseni Punaisen ylipäällikön kuolema. Hyvät arvostelut saaneen, tiiviisti lähdeviitoitetun teoksen keskeinen kysymys on, kuoliko ylipäällikkö Hugo Salmela toisen punapäällikön aiheuttamaan käsikranaatin vai valkoisen tykistön ammuksen räjähdykseen. Historiantutkimuksen kannalta olennaista on, kumpi väite on totta ja kumpi valhetta. Perusteellisten selvitysten jälkeen päädyin käsitykseen, että räjähdyksen ylivoimaisesti todennäköisin syy oli tykistön ammus." Mutta Tuomas Hoppu toistaa uudessa kirjassaan itsepäisesti historiankirjoitukseen vakiinnutetun propagandistisen tarinan Kustaa Salmisen räjäyttämästä käsikranaatista eikä edes mainitse Lehtimäen yksityiskohtaista tutkimusta, ja Aleksi Mainio kehuu arviossaan Hopun ratkaisseen tapauksen "vedenpitävästi".
Miksi? Se selviää Lehtimäen kirjan loppupuolella, missä on laaja tarkastelu tutkittuja aikoja koskevan suomalaisen historiantutkimuksen tasosta ja vääristymistä. Kirjan sivuilla 476 –480 on myös Lehtimäen kommentti Tuomas Hopun tuoreesta kirjasta. Yllättävän moni on kommentoinut asiaa verkossa, mm. Aleksi Mainion arvion kommenteissa Helsingin Sanomissa julkaistun jutun alla. Yksi kommentoijista oli Mikko Lahtinen, jolla on painavaa sanottavaa asiasta: "Aleksi Mainio on ymmärrettävästi luottanut siihen, että tuore ammattihistorioitsijan kirjoittama elämäkerta esittelee luotettavalla ja kattavalla tavalla sen, mitä selvityksen kannalta olennaisista lähteistä on luettavissa, ja suhtautuu lähteisiin lähdekriittisesti.
Kuitenkin on niin, ettei Hoppu ei omassa kirjassaan käy lainkaan keskustelua Lehtimäen tutkimuksen kanssa eli pyri osoittamaan niitä vääräksi. Tutkimuksellisesti tämä on ongelmallista. Edellisestä ongelmasta on jo kirjoittanut laajan ja perusteellisen esityksen Marko Vesterbacka. Se on luettavissa Warelia-kustantamon verkkosivuilta. Suosittelen siihen tutustumista." Marko Vesterbackan kirjoitus on nyt julkaistu myös juuri ilmestyneessä Wareliaani-lehdessä. Vesterbacka näyttää ottaneen elämäntehtäväkseen historiallisten asiavirheiden oikaisemisen kustantamissaan kirjoissa. Warelian monissa historiankirjoissa tutkitaan väitteitä, joita luullaan tai väitetään tosiksi, mutta jotka tarkemmin tutkittuina osoittautuvat joko valheiksi, keksityiksi tarinoiksi tai vääriksi tulkinnoiksi.
Nyt on tapetilla taas Tampereen kauhut traagisena vuonna 1918, ja erityisesti punapäällikkö Hugo Salmelan kohtalo. On vaikea sanoa lopullista totuutta ja syitä näihin tapahtumiin. Voi olla niin, että tykistönammuksen osuma räjäytti samalla esikuntahuoneessa olleita käsikranaattilaatikoita, jolloin joidenkin haavoittuneiden välitön haavoittumisen syy saattoikin olla käsikranaatin räjähdys, mutta viimekätinen syy tykistönammuksen osuma. Monia asia jää vielä avoimeksi, koska tietoa ei ole tarpeeksi. Tärkeää on Lehtimäen kirjojen asenne yrittää selvittää selviä valheita ja vääriä uskomuksia. Suomessa tällainen keskustelu on valitettavan harvinaista. Warelia on ottanut Prometeuksen tehtävän ja valaisee pimeää Pohjolaa kysymyksillä.
Koulutetut historioitsijat harvoin poikkeavat radikaalisti konsensuksesta, sillä Suomi koetaan edelleenkin historiankin kirjoituksessa yhtenäiskulttuurisena. Vesterbackasta itsestään alkaa tulla totuuden torvi eli lähde, johon uskotaan ja jota kannattaa siteerata, sillä hän ei ole kenenkään muun kuin totuuden ja todisteiden puolella, kuin aikoinaan Peter Falkin näyttelemä komisario Colombo. Ja kun asiaa Vesterbackalta kysyn Facebookin kautta, hän vastaa, "että vähän tuntuu, että minne vain katsookin tarkasti, aina löytää hutilointia. Eihän tässä uskalla silmiä avata eikä katsoa...." Vesterbacka on oikeassa. Monet meidän varmoina totuuksina pitämät asiat eivät siedä tarkempaa tutkimista. Aina löytyy joku virhe tai väärä tulkinta ja siksi asioita pitää tutkia tarkasti ja aina uudelleen.
Ja vielä kerran uudelleen. Se on hienoa ja hatunnoston arvoinen asia. Joka vuosi Warelia on löytänyt jonkun ison ja vaietun ongelman, joka on yritetty unohtaa pieneksi. Warelia herätti kiinnostusta muutama vuosi sitten julkaisemalla Algoth Untolasta reippaasti yli tuhatsivuisen elämänkerran, jossa oiottiin Untolaan liittyviä tahallisia historian vääristelyjä. Viime vuonna Warelialta tuli Porvoon valtiopäiviin liittyvä uusi kirja, joka pistää ojennukseen yhden vääriin oletuksiin perustuvasta historiallisista myyteistämme. Juuri tällaista historiaa haluamme lukea. Historian väärällä puolella tarkoittaa hävinneiden historiaa, jolloin voittajat ovat saaneet määritellä miten ja mistä kirjoitetaan, kuten valkoisten hallitsemassa Suomessa vuoden 1918 traagisten tapahtumien jälkeen aina 1960-luvulle saakka, jolloin vanhakantainen historiantulkinta alkoi rakoilla saadessaan nuorista vasemmistolaisista historioitsijoista itselleen kovia kriitikoita.
Kimmo Lehtimäen kirja Taistelijat – Kirjailija Konrad Lehtimäen ja tuomari Vilho Joutsenlahden kamppailu vääryyttä vastaan (Warelia, 2025) on seikkailu valheita vastaan. 2020-luvulla oikeistolainen hengetön paraati-isänmaallisuus, työnantajien hallitsema hallitus ja ay-liikkeen nöyryyttäminen sekä köyhien köyhdyttäminen ovat kuin suoraan sadan vuoden takaisessa fasistien johtamasta onnelasta nimeltään Valkoinen Suomi. Paremman kuvan mihin valkoisen Suomen perillisinä suomalaiset fasistit yltivät, saa Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet (WSOY, 2016).
Lehtimäen uutuuskirja kuuluu samaan kastiin ja on sopiva lisä. Valkoinen Suomi on hyvä esimerkki historian ammattimaisesta väärentämisestä. Valkoinen Suomi piti visusti huolta, etteivät hävinneet punaiset saaneet muistaa omia uhrejaan julkisesti. Valtionhoitaja Pehr Svinhufvudin yksipuolinen määräys 7. joulukuuta 1918 juuri ennen toimikautensa loppua sinetöi tämän: "Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet sen yli, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäköön syytteeseen panematta ja rankaisematta."
Asia oli jo aiemmin sovittu ja oli sinetti vääryyksistä. Salmelaa voisi verrata Kustaa Adolfiin, mutta vain haaleana ideana kummittelevasta haamusta eiliseltä päivältä. Kustaa kaatui ja hänen mukanaan koko hänen valtakuntansa. Suomen historian professori Zacharias Topelius kirjoitti 1864 ylös tämän historian kumartaman sankarin ja palvotun arkkityypin: "Älkäämme sentähden päättäkö hänen historiaansa surren suuren miehen poismenoa uransa puolivälissä, vaan pikemminkin suuren ilon tuntein, kun kerrankin olemme historiassa kohdanneet persoonallisuuden, niin puhtaan, niin jalon, niin ylevän, niin tosi-inhimillisen suuren kuin Kustaa II Adolfin. Hän jätti kuitenkin jälkeensä suuren työn: hän on pelastanut omantunnon vapauden."
Tässä vanha ajatus yli- tai satuihmisestä, joka on kuin romaanisankari, ei ole tietenkään järkevä tai edes terve. Tietenkin tällainen paljastava yritys puhua soopaa herätti jo tuona aikana tervejärkisten ihmisten vastareaktiona kyseenalaistamisen ja vastakkaisen mielipiteen. Historioitsijan perimmäinen ongelma on sama kuin mitä Wittgenstein tarkoitti sanomalla, ettei filosofi voi sanoa mitään, vain osoittaa. Historioitsijalle se tarkoittaa tiukasti olemassaolojen tutkimustuloksen kommentointia sekä lähdekriittisyyttä. Aleksi Mainion arvion mukaan Salmelan maine oli punaisten puolella ristiriitainen. Hänellä oli ihailijansa, mutta myös vihamiehensä – eikös meillä kaikilla?
"Demonisimmin mies esitettiin niin sanotussa luokkasotakirjallisuudessa, jota punaiset suomalaisemigrantit julkaisivat 1920- ja 30-lukujen Neuvostoliitossa. Edesmennyttä miestä oli kätevää soimata paitsi sisällissodan tappiosta myös aatteen pettämisestä." Mainio antaa Hopulle kiitettävän arvosanan ilman tarkempaa perustelua. Jopa Topelius alkoi epäillä omia puheitaan ja myönsi olleensa innoituksen vallassa ja yliampuva. Mutta Mainio ei, eikä hän osaa edes epäillä, että Hoppu innostuisi Topeliuksen tavoin satuilemaan omasta päästään huvin vuoksi. Tampere on edelleenkin kuuma peruna historiantutkijoiden suissa. varsinkin sen viimeiset hetket punaisten alaisuudessa keväällä 1918. Väite, että Hopun käsittelyssä kevään 1918 sotakuukaudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa, ontuu.
Mainio on toista mieltä: "Sekä punaiset että valkoiset "totuudet" sisällissodasta ja Salmelasta paljastuvat ontoiksi ja hävyttömän yksipuolisiksi." Senhän me jo tiedämme, että suomalainen porvari kitki kaikki punaisten sankarit maasta juurineen viedäkseen heiltä nimen, historian ja kunnian. Punaisille jäi vain katkerat laulut ja riidat sekä hajanaisuus perinnöksi. Elettiin pitkälle 20-luvulle, kun työväenliike alkoi hiljalleen toipua entisen mahtinsa kokoiseksi. Se, jos mikä, oli kauhistus valkoisille ja juuri siksi valkoinen valta alkoi ottaa uusia kuristavia otteita työväestöstä; ensin Lapuan liike, Mäntsälä ja lopulta IKL. Mistä muusta tässä keskustelussa on oikein kysymys kuin vanhasta topeliaanisesta glorifioinnista eli kaunistelusta, ja sen vastaparista mustamaalauksesta? Tätä on suomalainen historiankirjoitus. Historia on ollut aina voittajien puolella vahvasti – väliin kovinkin verisesti kuten Tampereella saimme kokea vuonna 1918, ja siitä ovat valkoisten perilliset pitäneet kynsin hampain kiinni.
Onko Valkoiselle Suomelle edelleenkin vaikea tunnustaa, että punaisillakin oli omat sankarinsa, ja että he olivat todellisia sankareita, eikä vain saksalaisten kuularuiskujen ylivoiman marinoimia tai jälkikäteen luotuja sekä juhlittuja teloittajia? Onko juuri siksi sopiva väittää asioita toisin kuin ne ovat, jos ne ovat epäedullisia valkoisten valheille? Vesterbacka ei omassa Lehtimäen ja Hopun kirjojen argumentaation eroja vertailevassa kirjoituksessaan moiti Hoppua siitä, että tämä päätyy erilaiseen johtopäätökseen kuin Kimmo Lehtimäki. Olennaista hänelle ei ole elämäkerran johtopäätös Salmelan kuolemasta, sillä samojenkin tiedettyjen tosiasioiden on tietysti ihan ok päätyä erilaisiin johtopäätöksiin. Mistä sitten on kysymys? Olennaista vaikuttaa olevan Vesterbackan mielestä se, että Hopun elämäkerrassa lähteitä käytetään hyvin kyseenalaisesti valikoiden ja suorastaan vääristellen ja tätä valikointia ja vääristelyä ei paljasteta lukijoille.
Vesterbacka pitää selvänä, että Salmela-elämäkerran Helsingin Sanomiin kirjan arvostellut historioitsija Aleksi Mainio ei ole itse käynyt läpi Salmelaan kuolemaan liittyviä olennaisia alkuperäislähteitä, vaan on luottanut siihen, mitä Hoppu niistä osin vääristellen kertoo. Mainio on ilmeisesti pitänyt Hopun johtopäätöstä ainoana mahdollisena ja tapausta suorastaan vedenpitävästi todistettuna, mitä se ei ole. Vaikuttaa siltä, etteivät muutkaan asiasta varmana tietona kirjoittaneet ole itse perehtyneet kunnolla lähteisiin, kuten kulttuuritoimitus.fi:hin kirjoittanut Kari Pitkänen. Miten tämä voi olla mahdollista? Miksi vieläkin esitetään vääriä tietoja tapahtuneista? Hesarin ja Kulttuuritoimituksen arvion lukeneet ovat nyt siinä harhakäsityksessä, että "aikalaistodisteet täysin tunteva" Hoppu on nyt lopullisesti ratkaissut tämän jutun eikä siitä ole sen enempää puhuttavaa. Suomi näyttää vaivihkaa saaneen Warelia-kustantamosta historian häviäjien ikioman Robin Hoodin. Se on hyvä asia, sillä historia on Suomessa kovilla ladattu ase menneisyyden vääryyksien puolesta.