”Homo homini lupus – Ihminen on ihmisille susi”

Teksti:

Harald Olausen

Näin kirjoitti aikoinaan suden petollisesta ominaisuudesta roomalainen Plautus tai oikeammin kokonaisuudessaan: "Lupus est homo homini, non homo, cum qualis sit, non novit - Ihminen on ihmiselle susi, ei ihminen, silloin kun toinen ei tiedä millainen hän on". Vergelius vertasi Aeneis-runoelmassa troijalaisten leirin ympärillä kiertelevää rotulien kuningasta suteen: "Uros ryntää sinne ja tänne ratsain mittaillen kehämuureja, aukkoja etsii. Niin kuin saalistaa susi lammasten liki läävän, vaaniessaan murisee sekä kärsii myrskyä, tuulta; yön sydän saapunut on, karitsat imevät emojansa, määkiä myös kokevat; peto hurjaa raivoa kiehuu, kun ei saavuta niitä, ja kauan karttunut nälkä piiskaa raivoamaan, kita on veretön, rutikuiva."

Rooma oli suden kaupunki ja se innosti kynäniekkoja rinnastamaan koko kansakunnan susilaumaan. Se oli sen ajan oman hännän nostoa ja rinnan röyhistelyä osin itsetarkoituksellisesti omaa keskinäistä yhteenkuuluvuutta painottaen, osin pelotukseksi alati kaupungin porteille pyrkiville vihollislaumoille. Sudella ei ollut virallista asemaa Rooman vaakunaeläimenä, mutta se oli roomalaissymboleista selvästi tunnetuin ja käytetyin. Sutta käytettiin myös propagandassa. Esimerkiksi roomalainen runoilija Propertius syytti yli kaksituhatta vuotta sitten roomalaisnuorisoa veltoksi ja saamattomaksi: "Rooman kasvatti ei ole perinyt isiltään muuta kuin nimen. Ei uskoisi, että hänen sukunsa on suden ruokkimaa."

Ennen vanhaan sanottiin kaikkien teiden johtavan Roomaan. Rooman merkitys länsimaisen sivistyksen levittäjänä ja tyyssijänä hakee vertaistaan maailma historiassa. Rooman merkitys helleenisen sivistyksen levittäjänä ja tunnetuksi tekijänä on ollut merkittävä. Kaikki suuret roomalaiset poliitikot Catosta lähtien ovat saaneet klassisen kreikkalaisen kasvatuksen. Lähes jokaisella sivistyneellä ihmisellä on jokin suhde Roomaan. Itse olen ensimmäisen kerran käynyt Roomassa jo 10-vuotiaana historiallisten kertomusten häikäisemänä pikkupoikana. Poliitikoistamme entinen pääministeri Paavo Lipponen on innokkaana taidehistorian harrastajana suuri Rooman ystävä, puhumattakaan että Suomella on ollut vuosikymmeniä kulttuurihistoriallinen näköalapaikka yhdeltä kaupungin seitsemältä kukkulalta suoraan kaupungin sydämeen Suomen Rooman instituutin Villa Lanten ylläpitämällä Rooman historian, kulttuurin ja erityisesti antiikkiin suuntautuneen tutkimustyön yhtenä tärkeimmistä kiintopisteistä.

Rooma säteilee vielä tänäänkin kylmille Pohjolan perukoille lämmintä ihmisyyden (humanismin) valoa. Mika Rissanen on kirjoittanut jokaiselle Rooman historian ystävälle tarkoitetun mielenkiintoisen kirjan "Rooma, suden kaupunki" (Atena 2018). Mutta aivan erityisesti roomalaisten susirakkaudesta kiinnostuneille lukijoille samaan aikaan kun hän vuosina 2010-2018 kirjoitti väitöskirjaansa "Suden uskonnollinen asema antiikin Roomassa". Kirja on sekä tärkeä että ainut kokonaisvaltainen tutkimus aiheesta. Rissanen on ottanut lähtökohdakseen muistuttaa menneisyyden tulkinnanvaraisuudesta esittelemällä kirjassaan vaihtoehtoisia tulkintoja ja historiantutkimukseen liittyviä epävarmuustekijöitä. Kirja on tarkka ja analyyttinen historiankirja, jossa käydään läpi "myytinmurtamista" kaikilta mahdollisilta puolin unohtamatta kyseenalaistaa legendapohjalta tehtailtuja ihmetarinoita.

Rissanen toteaa heti jo alkupuheessaan, ettei eläinsymboliikka ollut antiikin maailmassa poikkeuksellista tai edes harvinaista. Susi oli tärkeä eläin roomalaisille. Se oli kirjan mukaan eläin, johon koko valtakunta samaistettiin. Kaupunkialueella nähtyjä susia pidettiin ennusmerkkinä jumalilta. Rooma tunnetaan sudestaan vieläkin, sillä Rooman valtakaudella sudesta tuli tärkeä osa myös yleiseurooppalaista kulttuuriperintöä. Kyse ei ole pelkästään sudesta, vaikka ikuista kaupunkia symboloi patsas, jossa susiemo imettää kaupungin perustajia, Romulusta ja Remusta, joiden tarinan kertoo runoilija Ovidius. Roomalaiseen kulttuurin kuului myös oma erityinen susipapistonsa. Roomalaiset suhtautuivat suteen hieman samalla tavalla kuin hindut pyhänä pitämäänsä lehmään. Sitä ei vahingoitettu. Esimerkiksi kaupungin sisälle eksyneitä susia ei yleensä surmattu, jos mahdollista. Rooman rappion jälkeisen uuden nousun myötä 1400-luvulta lähtien suden asema kaupungin tunnuseläimenä tuli aiempaa näkyvämmäksi, kun paavi Sikstus VI lahjoitti Rooman kaupungille pronssisen susipatsaan.

Rissanen paljastaa luvussa "Roomalainen myytti vai kreikkalainen laina" Romuluksen ja Remuksen tarinan kuuluvan samaan aikaan antiikissa vallalla olleeseen tarinointiin sankarimyyteistä, joihin haluttiin jumalalalista sädekehää; ennustus lapsen syntymästä, joka luo uhkan hallitsijalle, äidin eristäminen, epäonnistunut yritys vastansyntyneen surmaamiseksi, pelastus ja varttuminen poissa kotona sekä lopulta kotiinpaluu ja ennustuksen täytäntöönpano. Kuulostaako tutulta? Ihan saman kaavan mukaan on kehitetty Raamatun tarina Jeesuksen elämästä. Roomalaiset uskoivat enteisiin. Vuonna 402 keisari Honoriuksen saattueen kimppuun hyökkäsi ennen Pollentian taistelua susi, jonka sotilaat tappoivat nuolilla. Kuolleen suden vatsa avattiin ja sieltä paljastuivat sulamattomat ihmisen kämmenet sormineen vielä tuoretta verta tihkuen (Claudiuksen mukaan). Rivimiehet tulkitsivat Rissasen mukaan sudentapon merkiksi Rooman sotajoukkoa tulevassa taistelussa kohtaavasta tuhosta, vaikka taistelu lopulta päättyi tasapeliin.

Susi oli pyhä eläin roomalaisille. Mutta maalla asiat olivat toisin, vaikka Rissasen mukaan sudenmetsästykseen viittaavat lähteet ovat hyvin vähäisiä eihän kukaan roomalaisten vaikutuksen alla oleva ja jopa mahdollisesti jonkun korkean roomalaisen ylimyksen maakuntatalouteen kuuluva kyläpahanen halunnut paljastua isäntäperheen kotikaupungin suojelijana tiedetyn pyhän suden tappajina. Sudentappajat tappoivat susia myrkyllä kastelluilla lihakimpaleilla. Kreikankielinen ja kulttuuriltaan kreikkalainen Välimeren itäosissa tuli osaksi Rooman valtakuntaa 100-luvulta eaa. Kreikkalaiset eivät kuitenkaan arvostaneet susia samalla tavalla kuin roomalaiset. Keskiajalta kristinuskon myötä suden metsästäminen yleistyi myös Italiassa ja sudesta tuli paavillisen Rooman symboli.