HomoHollywood

Teksti:

Harald Olausen

Viime vuosikymmenet ovat olleet gay-elokuvien kulta-aikaa. Samalla kun määrä on lisääntynyt, laatu on kärsinyt. Markkinoille on tehtailtu kaupalliseen levitykseen kymmenittäin tylsiä ja huonosti tehtyä gay-elokuvia, joita ei pidä katsoa. Suurin osa näistä on, yllätys yllätys, Hollywood-elokuvia. Yllätys se ei ole kuitenkaan filmihulluille, joiden tarkka silmä karsastaa näitä rahan maku suussa tehtyjä esteettis-älyllisiä rimanalituksia. Edelleenkin parhaimmat gay-elokuvat ovat indie-tuotantoa jättimenestykseen minibudjetilla 1990-alussa Priscilla tapaan yltävissä tuotannoissa. Ruotsissa elokuvateatterissa jaksetaan aina muistuttaa, että "Filmen skall ses på bio!". Suomessa saman tekee Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen, kuten Filmihullun numerossa 2/2020:

"Lopuksi vielä tärkeä kansanterveydellinen vetoomus: pysykää taivaan tähden poissa Netflixistä. Se moska tapaa aivosuloja nopeammin kuin yksikään kulkutauti. "

Sama ongelma on gay-elokuvilla. Ne pitää katsoa ja kokea (salaliittolaisuutta) yhdessä elokuvateatterin pimennossa - onneksi meillä on kerran vuodessa Vinokino homo-ja lesboelokuville omistettu festivaali, josta kirjoitan arvosteluja pohjoismaiseen LGBTQ-nettilehti qx.fi:hin - niin kuin alkuaikoina tehtiin ja kiihotuin niiden tarjoamasta eroottisesta pakomaailmasta heterotylsyyden latistamasta arkitodellisuudesta. On ihan totta, että sekä itse elokuva että yhteinen elokuvanautinto on erilainen kokemus kaikille aisteille elokuvateatterin pimeydestä katsottuna. Laajakangas antaa laajemman perspektiivin itse elokuvaan ja elokuvateatterin jännittävä hämäryys katsojakokemuksena jotain sellaista alkuperäistä taikaa, mikä elokuvissa sen alkuaikoina yli sata vuotta sitten kiinnosti niitä miljoonia ihmisiä, jotka ryntäsivät katsomaan mykän elokuvan mestariteoksia pianomusiikin säestämänä ilta illan jälkeen.

Paljon on muuttunut siitä, kun Outi Heiskanen kirjoitti Filmihullun kaksoisnumerossa 4-5/1997 elokuva- ja video-oppaassaan nimeltään "Gay Hollywood" 4-5/1997. Heiskanen kirjoittaa oppaan kirjoittajan Steve Stewart ihmetellen sekä suoraan, että rivien välitse elokuvaohjaaja Stonen värikästä mielikuvitusta. Samaan aikaan kun Heiskanen kirjoitti juttunsa Filmihulluun tuli elokuvateattereihin Won Kair Wanin Happy Together, joka esitettiin aluksi Kino Engelissä. Vanhan ylioppilastalon kuppilassa sai juoda samannimistä lonkeroa. Elokuva oli homoelokuvamaailmassa silloin tapaus isoin kirjaimin, sillä sen aasialainen hienovarainen taistelu oikeudesta omiin tunteisiin ja omaan seksuaaliseen identiteettiin oli ilmestymisvuonnaan 1997 monella tapaa tapaa täydellisesti erikoinen poikkeus kaikkeen siihen asti olleeseen ja elokuvaksi väitettyyn halpahintaiseen "vaaleanpunaiseen homoroskaan", jonka räikein kammotusesimerkki oli pitsihörhöinen muoti- ja vaatesuunnittelija James Bidgoodin vuonna 1971 valmistama ja silloin taidehomojen suuressa suosiossa olleiden elokuvaohjaajien, Pasolinin, Fellinin ja Genetin estetiikkaa huonosti ja vitsiksi muuttuneella ulkokohtaisella tavalla kopioiva ja kommentoiva "Pink Narcissus (minä estetiikasta puhun ensi viikolla julkaistavassa kanadalaisen mestarin Guy Maddenin Kino Reginassa esitetyn neljän elokuvan verialussa tarkemmin)", minkä vahvan vaikutuksen voi nähdä samaan aikaan teatteriryhmänsä kanssa kellareista kuuluisuuteen hiljalleen nousukiitonsa aloittaneen, tuhoisan ja vimmaisen Fassbinderin valmistelemassa ja vuosikymmenen märästä unimaailmasta Genetin Querelle -filmatisoinnissa.

Happy Together oli vedenjakaja länsimaisessa taidemaailmassa, jossa homous oli aiemmin piilotettu niin teatteri- kuin elokuvamaailmassa kaikenlaisiin epämääräisiin vihjauksiin, kietomalla se salaperäisyyden utuiseen huntuun, tai tekemällä siitä halpahintaista yökerhohupailua, halvan hajusteen löyhkässä "omatekoisten homotaideläskisetien "hyväksikäyttöhiplausjatkoille", koska se olisi häirinnyt heteroiden itsensä luomaa keinotekoista kauhun tasapainoa taistelevien sukupuolten ja sukupolvien välillä, ylivallasta toistettuun valheeseen, sekä siitä syntynyttä heiveröisesti ilmaan piirrettyä, "luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä."Mefisto ja Eversti Redl, Kuolema Venetsiassa, Querelle, Pasolinin ja Jarmanin elokuvat, sekä televisiosarja "Mennyt maailma", edustivat lähestulkoon yksin valtakulttuurin jollain tavoin hyväksymiä, ja "läpi sormien katsomia", kaupalliseen levitykseen päässeitä homotarinoita 80-luvun lopulla, joita kutsuttiin silloin halventavassa mielessä pienen porukan sivuteattereissa esitetyiksi "taideleffoiksi", jotka joko vaiettiin tai yritettiin hiljaa unohtaa elokuvakerhoihin ja taidetapahtumiin, vain avointa haavaa janoavan eliitin kauhukakaroiden kostonhimoisiin "mitäs minä-sanoin punaviiniuhoihin" elokuvaesitysten jälkeen paikallisissa undegroundräkälöissä.

Istvan Szabon Mefisto ja eversti Redl olivat aikansa suuri hittejä taide-elokuvapiireissä, mutta liian perinteisesti toteutettuja ja varman päälle pelattuja ja yllätyksettömiä, Kuolema Venetsiassa oli liian kirjallinen, Querelle liian surrealistinen, Pasolin liian himokas, Jarman omasta mielestään liian älykäs, Mennyt maailma oli taas liian epätodellinen nostalgisuudessaan (se synnytti ympäri maailmaa nuorissa dandyhomoissa lyhytaikaisen ja ohimenevän kummallisen pikkuprinssiliikkeen, jossa pukuihin pukeutuneet alle kaksikymppiset poikamaisennäköiset syötävänsöpöt miehenalut kulkivat eteerisen näköisinä eteenpäin haahuillen, jäljitellen sarjassa esiintynyttä idoliaan nallekarhut kainalossa). Oli vain ajankysymys, että liian poliittiseksi ryhtyneelle Fassbinderille löytyisi jostain jokin vakavasti otettava homomanttelinperijä varsinkin kun John Watersista ei siihen ollut kun hän vittumaisuuttaan kostoksi rahoituksen lähes täydellisestä puuttumisesta, löi tahallisen läskiksi kaiken halpiksillaan ampumalla mauttomasti omaa homouttaan alentavasti ja häväisten koko maailman homoja suoraan päin pläsiä omalla "avaruustransudivainillaan", jonka kaiken naurettavaksi tekevästä maineesta Stonewallin perilliset Castrostreeillä yrittivät pyristellä ehdoin tahdoin Advokat-lehdessä eroon esittelemällä amerikkalaisen homouden vaihtoehtoisiksi kunniallisiksi kasvoiksi arjen ja työn keskellä omiksi irvikuvikseen muuttuneet mursuviiksiset Tom of Finland-tyyppiset bodatut "farkuissapullottaamachomiehet", nämä kiimaisilta merimiehiltä näyttävät "utopistiset haavelakimiesrakennusmiehet", jotka olivat yhtä tosia kuin samaan aikaan summerhilliläisten ja makarenkolaisten fanaattisten kasvatusilluusioiden jälkeläisten vanhalla mantereella onnistuneesti levittämä yhtäläisyysmerkki homouden erikoisuuden ja erinomaisen älyllisyyden välille.

Ja koska espanjalaiseen machokulttuuriin transupiikin lyönyt Pedro Almodovar muuttui samaan aikaan sekä katolisen kaksinaismoralismin että Neitsyt Maria ja huora-dikotomian erilaisten variaatioiden esittäjäksi kommunikoiden koko ajan sivusilmällä häneen suuren vaikutuksen tehneiden ja suuria tunteita myllertäneiden elokuvien kuten mm. John Cassavetesin Ensi-illan, ja vuoden 1997 jälkeen Happy Togetherin kanssa, oli selvää, että jonkun muun kuin liian taiteelliseksi ja liian homoksi osoittautuneen Gus van Santin oli raivattava tietä Angie Leen lähes Titanicin veroiseksi megamenestykseksi heteroyleisön keskuudessa osoittautuneelle Brokeback Mountainille Amerikassa sen katastrofin jälkeen, mitä vuonna 1991 valmistunut, Oliver Stonen harhainen ja häiriintynyt, "musta ja sekopäinen poliittisseksuaalinen transsi", (lähestulkoon yhtä kammottava ja piinaava katsomiskokemus kuin maailman sairain elokuva Seitsemän), JFK jossa jo katoamassa olleen viiskytlukulaisen valkoisen läskiheterokansakunnan kollektiivista pahaa-oloa ja "normanmailermaistaportonhaamuvainoharhaisuutta "lisättiin entisestään esittämällä tapahtumien taustalla muka kummittelevien pikkupoikaraiskaajien kullinhimofantasioita elätelleet, "irvokkaat perverssihomosedät ", oleellisena osana sitä tuhoisaa ja tuloksellista salaliittoa äärioikeiston herkeämättömän vihan kohteena craccusmaisesti olleesta yläluokan omasta katolisesta pojasta ja ristiriitaisesta heteropanopresidentistä, jonka murhaamiseksi korruptoituneessa koston, vihan, ja salakähmäisyyden oudossa karusellissa nämä vetelämulkkuiset, viinalla, pillerillä, rikoksilla, ja surkeuksilla elävät homot muka teroittivat miekkojaan irstailujensa keskellä kummallisessa Jean Genetin Parveketta muistuttavassa narrimaailmassa, jossa totuudet olivat olevinaan peilejä, joista heijastuva valhe vei katsojansa mukanaan askel askeleelta alemmas helvetin ikuisen kadotuksen syövereihin, Fellinin Satyriconin yöllisten pitojenjälkeisissä ensimmäisissä keltaisia mahalimoja puklaavia oksennuksia muistuttavissa herkän mielen tasapainoa järkyttäneissä kohtauksissaan. " Orgiat, joiden puvustus on kuin suoraan Milos Formanin Amadeuksesta, maalailevat Stewartin mukaan naurettavan yliampuvan kuvan "alamaailmasta", jonka homohallitsijat näyttävät pystyvän melkein mihin pahuuteen tahansa. Outi Heiskasen mukaan homoseksuaalisuutta ei voitu suoraan käsitellä elokuvassa ennen 60-luvun loppua. Siksi se oli hänen mukaansa tuotava esille verhoillusti:

"Hollywoodin kultakauden elokuvan tuottaessa variaatiota amerikkalaisesta heteroseksuaalisesta unelmasta, homot ja lesbot sysättiin pois " kadun aurinkoiselta puolelta." Homoseksuaalisuus löysi paikkansa unelman kääntöpuolella, amerikkalaisen painajaisen kuvastosta. Homoseksuaalista itsestään tehtiin kävelevä painajainen, sosiopaatti ja psykopaatti, jonka tehtäväksi koitui ravistella aina lopulta suvereenia yhteiskuntaa. Homosta tehtiin vaarallinen hullu ja perverssi - ja siksi kadotukseen tuomittu."

Tämä tuotti hedelmänä lisää väkivaltaa, syrjintää ja homomurhia. Vuonna 1980 valmistunut Al Pacinon tähdittämä Yön kuningatar-elokuva, oli raju kertomus homomurhaaja jahtaavan poliisin soluttautumisesta New Yorkin homopiireihin asettumalla samalla itse murhaajan syötiksi (Pacino on esiintynyt kahdessa muussakin homoroolissa Yön kuningattaren lisäksi. Hikisessä iltapäivässä, ja Aidsiin kuolevana asianajajana HBO:n tuottamassa Tony Kushnerin näytelmän tv-dramatisoinnissa "Angels in America", jota voi pitää hyvällä syyllä parhaana koskaan tehtynä homonäytelmänä, ellei koko Shakespearen tuotantoa oteta lukuun). Heti elokuvan tultua julki eräs hullu papinpoika ajoi autollaan keskelle Yön kuningattaren aitoa kuvauspaikkaa surmaten kaksi homomiestä. Vielä niinkin myöhään, kuin 90-luvulla patrioottisessa ja machomaisessa Bravehartissa (jonka Irlannin huumaavan ja mölyisen ensi-illan olin todistamassa Dublinissa englantilaisille mahat kippurassa nauravan yleisön kanssa), kuningas Edward I:n poika esitettään naismaisena ja iljettävänä homona.

Samaan aikaan alkoi tulla myös homoutta toisella tavalla käsitteleviä elokuvia kuten vuonna 1993 Philadelphia-elokuva Aids-kauden viimeisen suuren kertomuksen Tom Hanksin, Antonio Banderas ja Denzel Washington. Happy Together pyyhkäisi valkokankaan homopelon lopullisesti ja homokliseet kertaheitolla roskiin valmistaen tietä yleisön hyväksynnän saavalle heteromaisesti esitetylle homotarinalle, jonka vielä piti ohjata jo yhden homoleffan tehnyt "ei-amerikkalainen hetero-ohjaaja." Mutta pitääkö sittenkään homojen suhde esittää aina ongelmallisena ja eroamisherkkänä, koska heillä ei ole mitään sanottavaa toisilleen? Eihän muillakaan ole sen ohikiitävän onnellisuuden hetken huuman haihduttua sen sileän tien, kun arki, järjestys ja huolet astuvat suhdetta pilaamaan. Eikä kukaan enää nykyisin esitä tarinaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena kun sen henkilöt sen luulevat kokeneensa proustilaisittain. Vai onko Happy Together jonkin väärän koivun kautta kaukaista sukua Abbas Kiarostamin lempeälle hiljaisuudelle? Ainakin se sopii hyvin tasapainottamaan maailman ehkä hauskinta ja röyhkeimmällä "me ollaan mitä halutaan"-asenteella tehtyä homoleffaa Priscillaa - Aavikon kuningatarta, mikä oikeasti on raodmovien muotoon sullottu transuparodia hauskoista ja vahvoista australialaisista aavikkotransuista keskellä ei mitään ja ei niin hauskaakaan. Tai sitten lämpimän viisaalle Annie Prouxin Laivauutisille.

Suomessakin oli oma homoelokuvamahdollisuutensa, tosin läskiksi jo lähtökohdiltaan lyötynä. Kriitikko Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä 22/2020 elokuvaohjaaja Pekka Lehdon onneksi ei toteutuneesta projektista Pekka ja Pätkä homoina. Kinnusen mukaan se piti kuvata vuonna 1993 Latviassa 3D-elokuvana. Idea oli lainattu roskahomoelokuvan uranuurtaja John Watersilta. Suomessahan homoja on ollut elokuvissa sivuosissa ennen Tom of Finlandia. Niistä paras on muutaman vuoden takainen Suomen hauskin mies-elokuvan Jussi Lehtonen homo-Hannulana.

Heidegger nimitti taiteen voimaksi, joka sai kadonneen olemisen näkösälle. Taiteessa sen tekee parhaiten kuvaa, sanaa, alitajuntaa, ja toiveita osuvasti yhdistelevä elokuva, ja homomaailman kliseitä ja tyhjänpäiväisiä turhuuksia täynnä olevassa harhaisessa epätodellisuudessa nämä Happy Togetherin kaltaiset "homoelämää suuremmat homoelokuvat", jossa on löydetty tämän piilossa kulttuurissa pysyttelevän homo-olemisen salainen kieli, jossa se alkaa pikkuhiljaa paljastaa syvällisempää, monikerroksellisempaa ja sitä todellisempaa homo-olemisen ulottuvuutta, jossa kuvat pureutuvat suoraan myyttiseen alkuperäänsä paljastaen sieltä Happy Togetherin tavoin viiltävä tyhjyyttä, onnenkaipuuta ja kuitenkin samalla outoa hämmentävää suloisuutta, sekä pään huumasta sekaisin saavaa pakottavaa koskettavuutta. Siksi uskon että homoelokuvan yksi tärkeä merkitys ja oikeutus on taistella tätä Heideggerin tarkoittamaa ja minun itseni henkilökohtaisesti kokemaa olemassaolon unohdusta vastaan, sillä jos homo on menettänyt kykynsä hämmästellä tätä suureksi lahjaksi saamaansa hurjasti ohikiitävää hetkellistä elämäänsä, on hän samalla menettänyt myös kykynsä hämmästellä suurenmoista ja oivalluksia täynnä olevaa, etsijän ja epäilijän tehtäväänsä sekä sitä ulkopuolisen seikkailija mahdollisuuttaan löytää, uskaltaa, ja irrotella itsensä pois heterototunnaisuuksien tavanomaisista tylsyyksistä, ettei vajoaisi elämässään pelkäksi tarkkailijaksi ja sivustakatsojaksi, kykenemättä realistisesti hallitsemaan todellisuuttaan, jolloin oma merkitys omassa elämässä supistuu juuri niin pieneksi ja merkityksettömäksi kuin se valtaosalla länsimaisista homomiehistä oman elämänsä vaikeiden kamppailujen keskellä nykyisin on.

HomoHollywood tajusi tämän tehdessään Ang Leen Brokeback Mountainin kuvaamaan kertaheitolla vuosisadaksi, missä kaikesta (entisessä sillä homoravintolat eivät ole enää pop, in ja jees nuorten homopoikien grinder-maailmassa) homoräkälöissä vallalla olevasta viinahuuruisesti kukasta kukkaan lentämisessä, ja markkinahenkisesti tuotteistetussa "modernissa sadistipiilohomopedofiliassa" oli alastomillaan kysymys: narsistisesti häiriintyneen ajankuvamme julkisuudessa pönkitetystä suuresta inhimillisestä virheestä ja vinoutumasta, eikä lainkaan siitä mitä oikea katuhomokamppailu oli joskus ennen Wildeä puhtaimmillaan ja likaisimmillaan ollut: harvinaisen ystävyyden löytämistä ja sen valitettavaa kadottamista. 2000-luvulla homoelokuvat muuttuvat. Kokeellisuus ja yhteiskuntakriittisyys jäävät taka-alle. Hollywood raaputtaa hieman pintaa ja sieltä alkaa näkyä se HomoHollywood, joka on ollut koko sen historian piilossa tekijöidensä selän takana, sillä Hollywoodissa jos missä, homot näyttelivät tärkeää roolia elokuvassa niin näyttelijöinä kuin muina elokuvatyöntekijöinä usein jopa niin, että monelle homonäyttelijälle kuten Rock Hudsonille tai Gregory Peckille piti keksiä heteromenneisyys ja yrittää luoda heterokulissit, ettei pelätty salaisuus olisi paljastuessaan romahduttanut lipputulot suurtuotannoilta. tai niin silloin ainakin uskottiin studiopomojen toimesta.

Sen jälkeen HomoHollywood on tuottanut paljon mitätöntä roskaa kuten John Lithgowin ja Alfred Molinan Love is Strangen, Michael Douglasin ja Matt Damonin My Life as Liberacen, Jim Carreyn ja Ewan McGreogorin I Love You Philip Morris sekä elokuvat Pridet ja Harvey. Kaikkein kamalinta ja sydäntä riipaisevinta oli kuitenkin Almodovarin (onneksi jo anteeksi annettu ja unohdettu) Matkarakastajat-limboiluelokuva kuin Espanjan Sirkka Tällin ja ääni ruosteessa olevan entisen iskelmälaulaja Markku Arokannon jonnekin kesäteatteriin tekemästä poliittisesti korrektista ja keskinkertaista TOF-homocamp-sekoilusta. Tanssi-lehdessä 1998 Piia Ahonen kirjoitti mainion kritiikin tanssija Ismo-Pekka Heikinheimon TOF-esityksestä, joka on ehkä limbomaisin homotanssiesitys Suomessa koskaan, jos ei lasketa kansallisbaletin kivikauden ajan balettitanssija Kari Karnakosken kompasteluja ennen sotia. Toffin käsiohjelma julisti jutun olevan faktaa - Rakkaat ystävät tervetuloa homotodellisuuteen. esitys oli kaikkea muuta surkeassa kliseisyydessään. Arvostelija oli kauhuissaan. Hän pohti, että jos kyse oli ironiasta, se oli kehittymätöntä. Esityksen ideat olivat yksittäisiä eikä niistä syntynyt terävää ja purevan hauskaa. Mukana oli omana itsenään silloin nousua homotaiteen kaanoniin tehnyt Sirkka Tälli - tuo pulleiden homotaliaivojen Kari Grandi ja ehtymätön kakkureseptien jakaja.

Ja siellä missä on Tälli on aina hänen paras ystävänsä niin teatterivihassa kuin kateudessakin rakas kaksoissisarensa, "Impi Palikkana" (molempia kutsutaan homopireissä siamilaisiksi tonnikeijusisaruksiksi) esiintyvä Markku Arokanto jo 80-luvun alusta lähtien Lahden kansanopiston yksivuotiselta näyttämölinjalta. Yhdessä he vastasivat 80- ja 90-lukujen taitteessa aina 2000-luvun alkuun saakka homotaiteen rappiosta kunnes yleisö sai tarpeekseen ja Tälli lähti Espanjaan myymään suomalaismummoille halpaa kosmetiikkaa ja Arokanto keskittyi ohjaamaan nuorten harrastajateatteria. Vaikka Tälli esitti itseään "oohitteli ja aahitteli siinä mikäli pällistyksiltään ehti ja kykeni pulleaa nasuaan", takaa kurkisti aina tavalla ta toisella Arokanto, jos ei nyt suoraan tekstinikkarina niin ainakin "arokantismeja" viljelleenä puujalkavitsinä, tai piteli kulisseissa Tällin Kuokkasen peruukkiliikkeestä lainaamaa "Dame Edna"-peruukkia. Tälliä ja Arokantoa käsittelemme tarkemmin juttusarjassa SUOMEN HOMOTAITEEN HISTORIA, joka alkaa tarkalleen vuoden päästä ensi vuonna digivallila.comissa.

Toffin kriitikko oli vaivaantuneena esiintyjien ja esityksen keskinkertaisuuteen odottanut, että teos olisi päässyt vauhtiin. Tälli esitteli lähinnä itseään yrittäen varastaa typerällä kohkaamisellaan koko shown. Sali oli täynnä Tälliä fanittavia tarjoilijoita, myyjiä, meikkaajia ja kampaajia. Typerät vitsit uuvuttivat kriitikon. Yleisöstä kuului väkinäistä naurua ns. taakuuvarmojen vitsien jälkeen muuten tunnelma oli apea. Olisiko esitys ollut pelastettavissa. Ehdottomasti ei. Sitä ei olisi koskaan pitänyt esittää vakavassa mielessä vaan osana jotain homoräkälän synttärijuhlaa puolijuovuksissa pilanpäiten. Esitys oli katastrofi eikä sitä esitetty kuin muutaman kerran yleisökadon takia. Toffin liikekieli ei ollut omaperäistä. Teoksen "aggressiivisten" kohtausten vaatima energiataso jäi myös ikävästi kriitikon mielestä saavuttamatta. Revyyosassa oli löysyyttä ja tyhjäkäyntiä kokonaisuuden jäädessä hampaattomaksi. Vain tanssija Harri Heikkinen sai kiitosta kriitikolta muut eivät hänen mielestään vakuuttaneet tanssijoina eivätkä näyttelijöinä.

Tof oli masentavan huono ja alamittainen esitys. Erityisesti Sirkka Tälli. Jotain samaa koin Almodovarin Matkarakastajat-eloluvassa ja hetken pelkäsin hänen jo korkean ikänsä takia laskeutuneen homolässytysosaston alimmalle Tälli-Arokanto-tasolle jonnekin niljakkuuden ja sekavan mielistelyn välimaastoon mutta onneksi olin väärässä ja Almodovarin hieno ja tasokas, ehkä hänen elokuviensa yksi parhain teos, viime vuonna maailmaa hurmannut omaelämänkerrallinen Pain and Glory, pelasti meidät fanit - jo Matador-elokuvasta lähtien - ajattelemasta yhden intohimoisen draaman suurimmasta dementoituneen ennen aikojaan, olleen onneksi vain ohimenevä (ehkä?) oire, ei sairaus.