Huijariperijättären nousu ja tuho

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

Rachel DeLoache Williams: My Friend Anna. The True Story of Anna Delvey, the fake heiress of New York City. Quercus. 2019.

"En häntä voinut auttaa,

Samat virheet vain näin,

- -

Ei tiedä missä hyvä ois,

Mihin hän kuuluis,

Mihin hän kuulua voisi" (suomennos E.S)

- Avril Lavigne: Nobody's Home

Aluksi jälleen vien sinut sivupolulle, rakas lukija, ennen kuin alan kirjoittaa arvioitavasta kuin arvioitavasta teoksesta.

Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja. Tämän ominaisuutemme vuoksi meille on inhimillistä, että haluamme lähtökohtaisesti luottaa luottaa toisiimme taataksemme sosiaalisen elämämme sujuvuuden. Lähtökohtainen oletuksemme on, että kun autamme naapuriamme niin hän auttaa meitä. Suuremmassa mittakaavassa, makrotasolla, yhteiskuntasopimusten ideat lähtevät liikkeelle luottamuksesta - siitä että tuo sopimus pitää.

Ovat premissit sitten macchiavellimaisia, kuten Thomas Hobbesilla tai ihmisläheisempi, kuten John Lockella, niin yhteiskuntasopimukset pohjaavat aina edes joiltain lähtökohdiltaan siihen, että ihmisluonto on reilu ja pyrkii sopusointuun toisten kanssa. Vaikka Hobbes mainittiin kuoliaaksi ateisminsa vuoksi Locken teksteissä, niin hänen ajatuksensa vallasta ja siihen liittyvästä sopimisesta vetosi niin tasavaltalaisiin kuin monarkisteihin (Grayling 2018, 55). Ei tiedetä tarkkaan, oliko Vilhem Oranialainen lukenut Hobbesia, mutta hänen tapa toimia mainiossa vallankumouksessa 1600-luvun Englannissa muistutti Hobbesin Leviatanissa ilmaisemia ohjeita. Näitä soveltaen Oranialainen loi vaimonsa Maryn kanssa ensimmäisen perustuslaillista monarkiaa muistuttavan järjestelmän (ibid.)

Syy siihen, miksi Locken ajatus yhteiskuntasopimuksesta vetosi niin voimakkaasti sekä Ranskan vallankumouksen, että Amerikan vallankumouksen johtohahmoihin oli se, että Locken filosofiassa valta kumpusi luottamuksesta joka perustui sopimusta laativien osapuolien vapaaehtoisuuteen ja rehellisyyteen (Grayling 2018, 60). Tällaista ei oltu ennen koettu. Locken mukaan kansalla oli oikeus syrjäyttää Jaakko II mainion vallankumouksen myötä, koska epäonnistuessaan toteuttamaan sopimuksen tavoitteita kansa voi pistää monarkin pois kehästä sopimusrikkomuksen perusteella.

Näinhän asioiden pitäisi mennä, mutta todellisuus on usein jotain muuta. Ensinnäkään Locke ei pitänyt orjia kykenevinä yhteiskuntasopimuksiin, kenties siksi että Locke omisti osakkeita orjakauppayhtiöstä. Ongelma oikeastaan nousee siitä, että sopimusteoreetikoilla on mielessään jokin kuvaus yhteiskunnasta, jonka pohjalta he ryhtyvät laatimaan sopimusteorioitaan. Booker-palkittu kirjailija Margaret Atwood kirjoittaa kirjailijan vastuusta ja siitä, miten yhteiskunnan kuvaileminen ja tuosta syntyvä kuva ovat erittäin tärkeitä:

Lyhyesti: jos omaat edes vähän vastuuta yhteiskuntaa kohtaan jopa sitä kuvaillessa, niin oletko tämän kuvauksen luoja, vai toimitko jonkun muun orjana tätä kuvailua tehdessäsi? (Atwood 2002,107).

Yhteiskuntasopimusten kriitikot Carole Pateman ja Charles Mills ovat teoksissaan Sexual Contract ja Racial Contract näyttäneet miten yhteiskuntasopimusteoriat ovat todellisuudeltaan sitä luokkaa, että niissä jätetään sanomatta jotain ääneen, minkä tuloksena aina jokin ihmisryhmä jää nuolemaan näppejään. Nämä kaksi lähtevät liikkeelle siitä, että yhteiskuntasopimusteoriat ovat tosiasiassa välineitä dominointiin, ja nämä teoriat vain legitimoivat dominoinnin ja hallitsemisen. Eli paperilla sopimus näyttää edulliselta ja miellyttävältä, mutta pienellä painetussa osiossa voi lukea sen, ketkä joutuvat tässä sopimuksessa huijatuiksi ja alistetuiksi.

Sama koskee ihmisten välistä toimintaa; vaikka haluaisimme maailman olevan reilu, niin aina löytyy joku, joka on valmis hyödyntämään haitallisella tavalla tätä toisten uskoa reiluuteen, siis siihen että ihmiseen voi luottaa. Huijareita on ollut aina, ja ihmisluonnon epätäydellisyyden vuoksi uskon että heitä tulee myös aina olemaan. Tämä toteamus ei ole julmuutta tai ihmisluonnon epätäydellisyyden soimaamista.

Tuo epätäydellisyys on itse asiassa ominaisuus joka tekee ihmisistä toisilleen rakastettavia; jos odottaisimme kanssaihmisiltämme pelkkää täydellisyyttä, olisimme tilanteessa jossa joutuisimme rakentamaan itsellemme nuken ihmisen tilalle. Emme saata rakastaa nukkea, mutta silti pohdimme kiivaasti kloonaamista ja ihmisen parantelua, koska täydellisyyden idea kiehtoo meitä siitä huolimatta, että riskinä on ihmisyyden menettäminen. Tai sitten kenties meillä on mahdollisuudet tuottaa ihmisiä "jotka ovat inhimillisempiä kuin ihminen", kuten Blade Runnerin replikantteja suunnittelevat insinöörit asian ilmaisevat.

Ystävyys, petos ja huijaus. Näitä kameleonteista kertovia tarinoita ovat kuvanneet loistavasti klassikkoelokuva Kaikki Eevasta (1951) ja Patricia Highsmithin luoma ikoninen Lahjakas Herra Ripley.Sekä Eeva että Ripley pyrkivät varastamaan ihailemiensa ihmisten identiteetin ja omaisuuden. He eivät omaa lainkaan sisäistä minäkuvaa, koska itseinho on sen tuhonnut(Blum 2003 165).

Vanity Fairin nuori toimittajalupaus Rachel DeLoache Williams kertoo tämän ikiaikaisen tarinan Y-sukupolven version esikoisteoksessaan My Friend Anna. Kirja kertoo Anna Delveyn, todellisuudessa Anna Vadimovna Sorokinan tarinan, sen miten Williams ja Delvey ystävystyivät, miten Williams tuli huijatuksi ja miten hän selviytyi. Sorokina esiintyi New Yorkin seurapiireissä saksalaisena miljoonaperijättärenä, kestiten seurueitaan ylellisesti Manhattanin hienoimmissa ravintoloissa ja matkustaen luksuslomille suihkukoneilla. Hän pukeutui Guccin ja YSL:n designer-vaatteisiin, jakaen ravintoloissa satojen dollarien tippejä. Tosiasiassa Sorokina oli Saksaan muuttaneen venäläisen rekkakuskin tytär. Tarinalla on tietenkin karu loppu. Helsingin Sanomat uutisoi 26.04.2019 :

Torstaina hänet tuomittiin lukuisista törkeistä varkauksista. Uutistoimisto AFP:n ja sanomalehti The New York Timesin (NYT) mukaan häntä uhkaa 15 vuoden vankeustuomio. Syyttäjä katsoi Sorokinin, 28, saaneen rikoshyötyä 275 000 dollaria eli hieman alle 250 000 euroa. Rikokset tapahtuivat vuosina 2016-2017. - Valeperijätär jäi kiinni heinäkuussa 2017, kun hän ei pystynyt maksamaan pitkää illallista eräässä luksushotellissa. Henkilökunta kutsui poliisin, ja Sorokin pidätettiin 200 dollarin maksamattoman laskun vuoksi.

Asianajaja Todd Spodekin mukaan Sorokin uskoi pystyvänsä jonakin päivänä maksamaan kaikille takaisin lainaamansa ja törsäämänsä rahat.

"Anna yritti ostaa aikaa. Asiat aina järjestyivät, ja Anna uskoi, että raha ilmestyisi jostain ja hän pystyisi tasaamaan tilit", Spodek kertoi oikeudessa NYT:n mukaan.

Sorokina huijasi lukuisia ihmisiä, kuten julkkisarkkitehtejä ja Instagram-vaikuttajia. Vankeustuomion jälkeen Sorokinaa odottaa karkotus Saksaan. Kylmäveriseltä huijarilta hän ei kuulosta, toisin kuin pyramidihuijari Bernie Madoff. Williamsin kirjasta saamme kuvan, että Sorokina joutui oman huijausrulettinsa pakotetuksi croupieriksi. Ruletti pyöri ja pyöri, kunnes Sorokinalla ei enää ollut mitään ulospääsyä itse rakentamansa rulettipöydän luota. Valkoinen valhe johtaa toiseen, ne muuttuvat keksityksi tarinoiksi ja lopulta keksityt tarinat muuttuvat eräänlaiseksi väkisin rakennetuksi todellisuudeksi, Jean Baudrillardin kuvailemaksi simulakrumiksi.

Miksi Sorokina toimi niin kuin toimi? Psykoanalyytikko Melanie Klein kirjoittaa klassikkotekstissään On Identification seuraavasti eräästä potilaastaan, Fabianista, joka eli elämäänsä samaistumalla ihailemiinsa muihin, ja haluamalla olla samaa kuin he. Toisin sanoen, Fabian halusi elää kuin ihailemansa henkilöt, unohtaen samalla itsensä patologisen valehtelun alle (Blum 2003, 161). Sorokinan toiminta kuulostaa hyvin samanlaiselta, ja psyykkinen mekanismi on luultavasti toiminut samalla tavalla. Toisaalta voidaanko Sorokinaa syyttää tästä? Ihmisluonto tulee tässä jälleen esiin traagisella tavalla; köyhän rekkakuskin tytär halusi olla jotain sellaista, mitä kulttuuriteollisuus syöttää jatkuvalla syötöllä: kaunis, rikas ja vaikutusvaltainen. Sorokina oli sisäistänyt täysin someajan uusliberalistisen ihmisihanteen rakentaessaan itsestään esittelykelpoista brosyyria.

Entä Sorokinan uhrit? Williamsilta hän huijasi kymmeniä tuhansia, mutta Williamsin tarina ei varsinaisesti kerro Sorokinasta ja hänen huijauksistaan, vaan siitä miten hän ja Sorokina päätyivät yhteen. Huijarit voivat olla hurmaavia, ja tämän toteaa myös Williams jo kirjan esipuheessa:

Mikäli meillä ei ole edes ajatusta siitä että joku olisi epärehellinen ja huijari, niin meillä ei ole teoreettista viitekehystä jossa tunnustettaisiin huijauksen mahdollisuus. Sosiologi Frank Furedi toteaa kuivasti, että maailmaa koskevien havaintojen arvo on käytännössä nolla ilman teoriaa joka tätä maailmaa koskisi (Furedi 2006, 64) . Furedin mukaan tiedon hankkimista ei pitäisi samaistaa empiiristen havaintojen tekemisen kanssa, koska ilman teoriaa meillä ei ole mitään minkä avulla tarkastelisimme noita havaintoja (ibid). Kouluissa lapsille opetetaan faktoja, mutta ei mitään teoriaa millä niitä pitäisi käsitteellistää (Furedi 2006, 65). Näin ollen, jos havaitset jonkun olevan huijari, mutta sinulla ei ole teoriaa jossa puhuttaisiin huijarista, niin et havainnosta huolimatta tunnista huijaria.

Mutta kuten Thomas Harris toteaa Hannibal Lecter kvartetin viimeisessä osassa: "Voimme vain oppia ja elää". Näin meidän täytyy menetellä myös joutuessamme huijauksen kohteeksi, ja toivoa, että ensi kerralla osaisimme olla varovaisempia. En paljasta sinulle, lukija hyvä, miten Sorokina lopulta kohtasi perikatonsa Williamsin kootessa joukkonsa ja FBI:n lähtiessä jahtiin mukaan.

Arvio on hyvä päättää kuvaukseen siitä, miten Williams menetti Sorokinan. Kirja on täynnä haikeutta, ja kaikesta huolimatta Williams tuntuu kaipaavaan vanhaa ystäväänsä. Tavallaan Williams suree Sorokinaa, joka pohjimmiltaan vain ajautui kierteeseen huonojen valintojen, lyhytnäköisyyden ja pahansuopuuden myötä.Teoksen suurin anti on kenties se, miten Williamsin ihailu Sorokinia kohtaan lopulta rapistuu. Marie Darrieussecq kuvaa tätä romaanissaan Kummitusjuttu (1999):

Ennätin tajuta kimallusta, valoa joka jäi sormiini ja silmiini, siinä oli pölylaahus ja ilmalunta, ja minä tunsin hyvin selvästi, että mieheni kannoilla oli jotakin sakeaa mikä vei hänet minulta tyhjentäen tyhjentäen minut omasta substanssistani (Darrieussecq 1999, 111).

Kirjallisuus:

- Atwood, Margaret (2002): Negotiating with the Dead. A Writer on Writing. Anchor Books.

Blum, Virginia (2003): Flesh Wounds. The Culture of Cosmetic Surgery.University of California Press.

- Darrieussecq, Marie (1999): Kummitusjuttu. Ranskankielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Annikki Suni. Wsoy.

- Furedi, Fran (2006). Where have all the intellectual gone? Including A Reply to Furedi's Critics.

- Grayling, A.C. (2018): Democracy and its Crises. Updated Edition. Oneworld..