Hyberobjektit, jotka pakottavat meidät ajattelemaan uudelleen

Teksti Harald Olausen

Maailma, ajatukset, aatteet ja ihmisten näkemys itsestään sekä toisistaan ja mahdollisuuksistaan muuttuvat koko ajan kovaa vauhtia. Taustalla vaikuttaa jo antiikin aikana vakiintunut käsitys historiallisesta tiedosta omalaatuisena tiedon ja tietämisen muotona, sillä yhteisössä elävät ihmiset tarvitsevat yhteistä muistia, jonka tehtävä on jatkuvuuden - ei pelkästään muutoksen - osoittaminen kaiken sen vaikean käsitteellisen hallinnan keskellä, jossa meidän kaikkien on aika ajoin elettävä, tahdoimmepa me sitä itse tai emme.

Esimerkiksi tästä käy hyvin Ruotsin vasemmisto, mikä ei luottanut ihmisten kykyyn erottaa tyhjät sanat ja lupaukset karusta todellisuudesta sen edessä, ettei ongelmiin ole puututtu ja siksi oikeistohallitus oli äänestäjien mielestä ainoa todellinen vaihtoehto muutoksen puolesta. Ruotsin suurin ongelma oli ja tulee pitkään olemaan sama kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa: hallitsematon maahanmuutto, joka muuttaa Euroopan poliittista karttaa vahvasti äärioikealle, kuten nyt viimeksi Italian vaaleissa.

Ruotsin vasemmisto ei halunnut vielä neljä vuotta sitten pidetyissä eduskuntavaaleissa sallia maahanmuutosta puhumisen. Aihe oli tabu ja siitä puhuminen lähes rikollista. Se oli sen sijaan päättänyt leimata siitä puhujat rasisteiksi. Tämän vuoden vaaleissa tämä kostautui. Äänestäjät eivät enää luottaneet hallitsemattoman maahanmuuton väkisin ja pakosta yhdeksi teemakseen ottaneeseen vasemmistoon, joka yritti kuitata olemassa olevat ongelmat, joiden aiheuttaja se oli ollut, muutamalla vaalisloganilla.

Ruotsi on kuin iso jättiläinen, joka puhui aikaisemmin tyytyväisenä itselleen. Maassa on vahva yhdessä olemisen- ja ajattelun periaate yhdistettynä poliittisesti korrektiin yleisasenteeseen. Mutta se on vain pintaa. Kun lukee esimerkiksi tutkimuksia ruotsalaisesta siirtolaispolitiikasta demarien valtakaudella 1970-1990-luvuilla, hämmästyy niiden samanlaista retorista henkeä kuin demareiden vuoden 2022 vaalilupaukset, mitkä eivät tosiallisesti luvanneet mitään konkreettista vaan osoittivat, miten välinpitämättömiä demarit todellisuudesta olivat hallitsemattomaan maahanmuuttoon liittyneissä asiakysymyksissä.

Tietokirjailija Tapio Tammisen hieno kirja Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015) paljastaa Ruotsista ja sen taustalla vaikuttavasta kansankoti-ideologiasta ikäviä asioita, joista sellaisen, joka on kiinnostunut tutkimaan ruotsalaista "mentaalihistoriaa" pintaa syvemmälle, tulisi tietää, jotta osaisi suhteuttaa asiat, ihmiset ja ajatukset oikeisiin uomiinsa. Mentaliteettihistoria on tärkeää tietää myös siksi, että se keskittyy erittelemään suhtautumisen tai asennoitumisen käsitteellisiä edellytyksiä ja niiden muutoksia. Ihmiset muuttavat/joutuvat olosuhteiden pakosta selviytyäkseen muuttamaan jatkuvasti/pakosta suhtautumistaan elämiseensä, olemiseensa ja oloihinsa.

Historiallinen mentaliteetti on tietylle yhteisölle tiettynä aikana ominainen ajattelun ja tuntemisen sisältöjen sekä tapojen kokonaisuus, jota on luettava oivaltaen rivien väleihin piilotettuja saloja. Nämä ovat kysymyksiä, joita nykyisin pohditaan, kun yritetään saada selville kansallisten luonteiden eroavaisuuksia esimerkiksi ajattelussa Ruotsin ja Suomen välillä.

Toiminnan selittämiseksi ei kuitenkaan riitä vain tietomme olosuhteista eivätkä aatteet tai opit, vaan meidän on yritettävä saada selville, miten ruotsalaiset ovat kokeneet tai käsittänet olosuhteensa, aatteensa ja oppinsa. Olosuhteet, aatteet, opit ja uskontunnustukset sellaisenaan voi yksin selittää ihmisten käsityksiä, vaan käsitykset on selitettävä ja ymmärrettävä, jotta ihmisten toimintaa voitaisiin laajemmin selittää ja ymmärtää.

Ongelma on mielenkiintoinen, sillä ajattelun ja toiminnan väliset jännitteet ja käsitykset ovat yhtä todellisia kuin ne asiat, joiden mentaalihistoriallisia motiiveja ne joko selittävät tai yrittävät piilottaa, riippuen siitä kuka kysyy ja miksi. Myös vaihtoehtoisuuden tajuaminen on oikean historian ymmärtämisen ehdoton edellytys, jotta voisimme yltää asioiden käsittämisiin ja asioille annettujen merkitysten ymmärtämiseen.

Otetaan esimerkiksi juuri vaalikiertueen 2022 aikana Ruotsin vasemmisto, joka vielä luuli voittavansa vaalit vanhalla retoriikalla, ja puhui paljon myötäelämisestä ja solidaarisuudesta, mutta varsin vähän mitään konkreettisia parannuksia tarjoten. Ehkä juuri siksi äänestäjät hylkäsivät heidät jatkuvaan paskanpuhumiseen kyllästyneinä. Vaaliyönä esitettiin jopa niin hurjia lukuja kuin 40 prosenttia äänestäjistä olisi ollut puoluetta vaihtaneita.

Yhdessä asiassa Ruotsi oli edelleenkin Suomea edellä. Maassa oli viime vuodet, tosin varovaisesti vain valtamedioiden kulttuurisivuilla, joita harvat lukivat, alettu kyseenalaistaa vallassa olevaa normikriittistä ideologiaa kysymällä, opettavatko yhteiskunnalliset kasvatus- ja sivistysjärjestöt oikeanlaista ajattelua vapaan ajattelun sijaan?

Se miksi normikriittisyyttä on Ruotsissa alettu epäillä ja kyseenalaistaa, on sen tehokkaasti mieliä muokkaava propagandistinen taktiikka syöttää tarkoituksella keskustelussa perättömiä väitteitä, mustamaalata vastapuolta ja vähätellä ongelmia. Asioita pidetään tarkoituksella esillä ja sanomaa toistetaan. Tällä tavoin ajattelua pyritään kääntämään tietyn mielipiteen suuntaan ja hyötymään siitä itse poliittisesti kannatuksen nousulla.

Nykyisin kulttuurin tehtävä on tarjota ihmisille älylliset ja eettiset apuvälineet, joiden avulla he voivat säilyä hengissä - ei yhtään sen vähempää. Ruotsissa kysytään, johtaako normikriittisyys tiedon halveksumiseen maassa, jonka yleinen mielipide on aina ollut tekopyhän moralisoiva; onko vain hyvä, että ruotsalaiset kyseenalaistavat totunnaiset käsitykset - ja tarkastelevat historiaa uusista näkökulmista?

Epäilijöiden, joita on määrällisesti vielä vähän, mukaan tietoihanteesta on alettu viime vuosikymmeninä hitaasti luopua samaan aikaan kun normikriittisyydestä on tullut vallitseva punavihreä kulttuuri-ideologia sankareineen ja konnineen, ja ajatusta korkeakulttuurista pidetään naurettavana samoin kuin objektiivisen totuuden etsintää.

Nyt Ruotsissa valta on vaihtumassa ja uusi valta tulee oikealta, joka lähtökohtaisesti kyseenalaistaa vasemmistolaisen moniarvoisuuden ja postmodernin arvot. Kun punavihreä blokki väistyy neljäksi vuodeksi oppositioon, kysytään jatkossa lisää niitä ns. niitä aiemmin vaiettuja ikäviä kysymyksiä, joita on vähätelty tähän saakka, kuten, miten kansakunta oikeasti ajattelee ongelmallisesta nykytilanteestaan, mikä ei tunnu olevan kenenkään hallinnassa.

Kysytään myös, onko todellisuudella yhdet isot aivot, jotka ajattelevat puolestamme samaan aikaan kun tietoisuus leviää siitä, että tajunta itsessään ei ole enää autonomisena aiemmin ajatellun ihmissubjektin omaisuutta? Entä rakentuuko kansakunnan yhteinen mentaliteetti suhtautumisesta tai asennoitumisesta inhimillisen olemisen eri ulottuvuuksiin paljastaen samalla inhimillisen olemisen erilaisen mentaalisen puolen? Pohdin aihetta siksi, että viha ja suuttumus näyttää saavuttaneen kaikki ja kaikkialla.

Se on tämän epätoivon ajan yksi lohdottomuuden synkeistä kuvista. Aiemmin ärtyminen oli legendaarisen radiotoimittaja Hannu Taanilan mukaan ainoastaan ylemmän oikeistolaisen keskiluokan etuoikeus ja ominaisuus. Köyhillä ei ollut minkäänlaista yhteiskunnallista varaa ärtyä. Nyt on ja se kanavoituu voimalla myös Suomessa ja maailmalla poliittiseen äärioikeistoon.

Aloin tehdä tätä juttua kuunneltuani eilen Ylen radio I:stä lauantaina 24.9 ohjelman, joka pisti miettimään sekä Ruotsin että Suomen politiikkaa, vasemmiston moraalista konkurssia ja äärioikeiston retoriikan arkipäiväistymistä, kun K.C. Karemo haastatteli persutoimittaja Mari Asuntaa (valemedian edustaja). Asunta hurmasi ja jallitti retoriikallaan juontajan mutta ei puhunut täysin totta, kuten propagandaa puhuvalta voi odottaakin.

Ideana oli (kai?) puhua siitä, mikä Ylessä on pielessä ja kannustaako sen harjoittama journalismi oikeanlaista ajattelua vapaan ajattelun sijaan. Asunnan mukaan ei. Esimerkit olivat hauskoja mutta ehkä enemmän viihdyttäviä kuin olisivat kuvanneet Ylen journalismia. Asunnan vastarinta ei ole puhdasta ja pehmeää. HUHUH! Kaikkea muuta.

Hän ei yrittänyt edes salata vastustavansa ihmisten vapautta olla mitä haluavat ja tehdä mitä haluavat. Vastarinta ei ole hänelle sekä toiminta että asenne. Hän ei halua kuulua niihin, jotka ovat hävinneet tai häviävät. Hän haluaa kuulua voittajiin ja sen eteen hän on valmis likaamaan kätensä valheilla, puolitotuuksilla ja epämääräisillä viittauksilla ihmisiin ja asioihin, jotka ärsyttävät hänen varsinaista kohderyhmäänsä, vihasta voimaansa saavia ihmisiä.

Kyseessä on julkeus ja arvostelukyvyn puute aikana, jolloin kenellekään ei pitäisi kuulua toisten asiat tai huolestua muiden mielipiteistä. Filosofi Immanuel Kant väitti arvostelukyvyn olevan yleisesti ottaen kykyä ajatella erityistä yleiseen sisältyvänä. Jos yleinen (sääntö, periaate, laki) on valmiiksi annettu, niin arvostelukyky on määrittävä alistaessaan erityisen yleisen alaisuuteen. Mutta jos on annettu erityinen, jolle arvostelukyvyn pitää löytää yleinen, arvostelukyky on pelkästään reflektoiva.

Kant puhui näiden kahden välisestä erosta ja mitä se käytännössä merkitsi. Reflektoiva arvostelukyky, jonka tehtävänä oli Kantin mukaan kohota erityisestä, luonnossa yleiseen, tarvitsi periaatteen, jota se ei voinut lainata kokemuksesta, koska tämän periaatteen oli tarkoitus antaa perusta kaikkien empiiristen periaatteiden ykseydelle.

Ongelma Asunnan puheissa oli se, että ne kuulostivat fiksuilta, ajanmukaisilta ja aidoilta huolilta olematta kuitenkaan niitä. Kyseessä on sama ilmiö, kuin mitä Timothy Morton kutsui hyberobjektiksi, joka pakottaa meidät ajattelemaan uudelleen, mitä me oikeastaan ajattelemme objektilla. Hänen mukaansa hyberobjektien aika tuotti tekopyhyyttä ihmisten vähätellessä vastuuta, ja voimattomuutta niin, että ihmiset kokevat mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin lähes olemattomilta.

En jaksa ymmärtää miksi Asunta on kokevinaan nuorten, lähinnä naisista ja eri etnisistä taustoista esiin nousevan sukupolvikapinan niin vaaralliseksi, että jaksaa puhua siitä ikään kuin se olisi maailman suurin vääryys. Ärsyttävää se on tietenkin, niin sen tarkoituskin on olla. Mutta ei se ole mitään verrattuna Pariisin yliopiston rajuihin lakkoihin vuosina 1229-1231, jolloin kuuden vuoden ajan kapinallinen yliopistonuoriso riekkui, sekoili, hajotti ja kipuili Pariisissa viranomaisia kiusaten.

Nuorista on turha olla (muka) huolissaan. Nehän ovat aina yhtä rajuja ja pimeitä teoissaan. Eikö tässäkin Asunnan kuvaamassa erilaisten vähemmistöjen näkyvässä riehumisessa ole lopulta kysymys nimenomaan tulevaisuuden yhteiskunnallisista toiveista, hyvinvoivien lapsista, jotka pistävät kunnolla ranttaliksi ja kyseenalaistavat vanhempiensa luutuneet arvot vain hetkeksi palatakseen (ainakin korruptiolle se herkin osa) takaisin kunnollisten ihmisten tylsiin riveihin.

Kovin vaikuttaa Asunta tiukkapipoilta ja huumorintajuttomalta. Hulluttelu kuuluu ihmiselämään. Kaikkien arvojen kyseenalaistaminen on tärkeä periaate ja suistaa tyhmyyden valtaistuimeltaan. Esimerkiksi Suomen ortodoksisimman pitäjän, Venäjän rajalla sijaitsevan Ilomantsin Hattuvaaran tsasounassa on harvinainen ikoni Kristuksen tähden houkasta ja siksi autuaaksi julistetusta "Pyhästä Hullusta" Nikolai Kaalinpäästä, joka vaelteli levottomana kotikaupunkinsa Novgorodin kaduilla vailla järkeä kaiken mahdollisen eteen tulevan, ja aivan erityisesti hallitsijat haukkuen.

Vuonna 1732 annettiin ukaasi, jolla kiellettiin naurettavasti pukeutuneita houkkia tulemasta kirkkoon. Silti houkkuus ei koskaan täysin hävinnyt Venäjältä. Keskiajalla houkkia oli, hieman erilaisia, myös katolisella puolella ennen kaikkea papiston joukossa. Esimerkiksi uutena vuonna neljä päivää kestäneet "festutum fatuorumin", eli houkkien juhlien ajaksi kirkko muuttui juomakilpailujen, sikailujen ja irstailujen näyttämöksi. Pidettiin pilasaarnoja. Esitettiin rukouksia vihanneksille ja kustiin kansan päälle kellotornista samalla kun yritettiin panna kaikkea, mikä vain liikkui.

Tähän "epäjärjestykseen" ja "moraalittomuuteen" iskevät Mari Asunnan kaltaiset propagandistiset helppoheikit saaden isoja kalansaaliita kaikkeen tyytymättömiltä ihmisiltä. Jos tämän päivän ahdistuksia pitäisi jollain yhteisellä tavalla kuvailla, olisi se ehkä oikeammin kuvattu (Hobbesin kaikkien sotana kaikkia) "Levotonta nykyisyyttä vastaan, kuten kuuluu yksi luku Turun yliopiston elokuvatutkimuksen emeritusprofessori Jukka Sihvosen Mieluummin en - vastahangan estetiikkaa ja etiikkaa (eetos 2020) - kirjassa.

Tänään kukaan ei ole enää tyytyväinen mihinkään. Vasemmistolaiset vasemmistoon ja äärioikeistolaiset äärioikeistoon. Tunnutaan kaipaavan eräällä tavalla "lopullisia ratkaisuja" samalla, kun poliittinen kartta saattaa yhdessä yössä heilahtaa toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jukka Sihvonen kirjoittaa ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin kirjassaan Beyond Structuralism and Hermeneutics (1982) ajatuksista asian tiimoilta: "Ehkä keskeinen filosofian kysymys ei nykyjään olekaan siinä, mitä olemme vaan siinä, että kieltäytyisimme olemasta mitä olemme."

Myöhemmin kirjan 9. luvussa Onko pakko kieltäytyä ei-media ja vastahangan etiikka, Sihvonen muistuttaa median kaipaavan joustavampaa hahmottelua kuin sellaista, joka korostaa keskitettyjen joukkoviestimien alistavaa roolia olipa kysymys sitten valta- tai valemedioista: "Mark Hansenin (2012, 497) mukaan Michel Foucaultin mikropoliittisilla intresseillä saattaisi nyt olla jopa aiempaa enemmän käyttöä tutkittaessa juuri sellaista mediaympäristöä, jossa manipuloiva valta ja alamaisuus korvautuneet hallintamentaliteetin käsitteellä ja yksilöitymisen strategisilla valinnoilla."

Ehkä aika alkaa olla kypsä sekä todelliselle muutokselle että vastaanhangoittelulle, jonka tärkein lähtökohta on esittää lisää ns. "ikäviä kysymyksiä". Siinä on vain yksi ongelma. Aatehistorioitsija George Boas muistutti kirjassaan Mitä aatehistoria on (WSOY 1972), että saattaisi luulla, että kun jokin idea on kerran osoitettu todeksi, se ei koskaan muutu. Mutta muuttumatonta totuutta ei ole hänen mukaansa koskaan saavutettu missään muualla kuin matematiikassa, ja matematiikan ikuinen totuus on muodollisen loogisen järjestelmän totuus, ei yksityisen erillisen väittämän.

Juuri siksi on olemassa taide. Sen tehtävänä on luoda vastarintaa totutulle tylsyyslatteudelle ja antaa ihmisille voimaa katsoa asioita eri silmin ja kertoa siitä omin sanoin. Sihvosen kirjassa vastahanka haraa vastaan: "Sitä ei voida käsittää jollakin yhdellä tavalla. Vastahanka pystyy avaamaan jotakin uutta. Luova toiminta on sen eettinen periaate."