Hyvää läppää!

Teksti Harald Olausen

Olin varautunut tavanomaiseen asialliseen ja faktapohjaiseen spekulaatioon historiallisista välttämättömyyksistä loppuunniitatun Koivisto-kuvan melko pienen älyllisen liikkumavaran sisällä, sekä kiltisti ja asiallisesti uomissaan pitäytyvään keskusteluun toimittaja-kirjailija Jari Tervon haastatellessa historiantutkija Tapio Bergholmia hänen uusista Mauno Koivisto-tutkimuksistaan ja uudesta Koivisto kirjastaan Kiihkeä Koivisto Nuoruus Sota Onni 1923-1959 (Otava 2022). Mutta mitä vielä. Kaikkea muuta. Yllätyin iloisesti. Keskustelu oli melkein kuin SVT:n aatehistoriasarjasta, yhtä innostava. Tervo ja Bergholm olivat mainio pari, kuin ajattelussaan toisensa hyvin ennakoiden eräänlaisia hetken tilantajun herkästi omanneita "älyllisiä siamilaisia kaksosia" katsojan nautinnoksi.

Keskustelu oli posketonta menoa ja niin vetävän hauska, värikäs ja juuri oikella tavalla yli laitojensa pärskivät, että melkein unohdin historian tieteenä olevan ummehtunut ja palvelevan tämän päivän tulkinnoillaan lähinnä eilisiä vallassa olleita valheita ja muita tylsiä todeksi väityttyjä sosiaalisia konstruktioita, sillä miksi kukaan enää suu vaahdossa tämän päivän näkövinkkelistä yrittäisi selittää menneitä tapahtumia, joista sillä osalla, joka vielä oli elossa ja muisti jotain, oli enää muistissa vain jotain haalistuneita kuvia, ja nekin usein vääriä? Romanttiset mielikuvat kun rakentuivat aina nostalgialle ja katsoivat poikkeuksetta laput silmillä taaksepäin. Eric Hobsbawn ja Terence Ranger (1983) puhuivatkin samasta termein keksityt traditiot. Kaikkea näitä yhdistää se, että niiden väitetään nojaavan pitkiin perinteisiin.

Historia on dialektista liikehdintää suuntiin, joita emme voi aina valita ja hallita. Asioita tapahtuu meistä huolimatta myös meille itsellemme. Se on ainakin varmaa, että kun jotain selvästi tapahtuu, myös sen hämärässä silmiemme ulottumattomissa tapahtuu jotain, mistä emme tiedä vielä mitään, ikään kuin se olisi vastaliike maailman tasapainon nimissä sille rajummalle ja näkyvälle osalle. Mikään ei ole täysin selvää. Kaiken välissä on aina harmaa alue. Mutta aivan erityisesti ajattelun ja oivallusten maailmassa. Ihminen luulee osaavansa ja ylittävänsä sen, mitä ei ymmärrä, mutta ei ymmärrä sen luonnetta, vaan luulee vielä silloin putsaavansa pokeripöydän värisuorallaan. Historia on konservatiivinen ja tunkkainen tiede, joka yrittää omia tuomarin roolin siinä, miten ja mistä saa puhua miten ja milloin, kuten professori Timo Airaksinen muistuttaa viime vuonna tässä samassa verkkolehdessä olleessa jutussaan Herakleitoksesta.

Modernismi, postmodernismi ja muut yhtä tyhjänpäiväiset ismit, mm. historian loppu (Francis Fukujama) sekä muut totuudenjälkeinen aika-älyttömyydet, ovat tätä samaa rikkiviisauden filosofista perintöä, joka yrittää tahallaan omia itselleen oikeuden pappien tavoin tulkita viisauksia, säännöstellä niitä ja antaa niistä kulloisetkin, omiin tarkoituksiinsa sopivat päivityksensä. Esimerkiksi ajattelu ei ollut Lockelle Descartesin tavoin jotain itselleen selvää ja ilmeistä, koska aistit antoivat vain näennäisiä ja pintapuolista tietoa ja sisäinen havainto teki meidät tietoisiksi siitä, että ajattelimme vaikkei paljastanutkaan ajattelumme perimmäistä luonnetta. Siksi on vaikea ottaa selville mitä todella on tapahtunut silloin, kun joku on saanut ahaaelämyksen ja keksinyt uuden ajatuksen. Aristoteleen mielestä kukin premissi oli valittava mahdollisimman yleisessä muodossa ja tehtävä yksi moneksi. Aristoteles muistutti, että on tutkittava tapauksia, joissa puhutaan pysyvästä ominaisuudesta ja puuttumisesta. Näin voidaan ajatella myös historian luuloteltujen totuuksien suhteen historian (ja valheen) isänä pidetyn Herodotoksen ajoista lähtien.

Filosofiaa varten näitä asioita on professori Airaksisen mukaan tarkasteltava suhteessa totuuteen mutta dialektisesti suhteessa käsityksiin - se on (eläköön tämä ero!) historian ja filosofian ero jälkimmäisen hyväksi. Matemaatikon mielestä yhtälöiden ulkopuolella ei ole matemaattisia olioita, koska ne tulevat kiinnostaviksi ja ongelmiksi ja ongelmina ratkaistaviksi vain matemaattisen logiikan ja yhtälöiden avulla. Ero on vain siinä, että kun matemaattinen ongelma on ratkaistu, muut huomaavat yhtälöitä seuraamalla, että ongelma on ratkaistu eikä päättelystä löydetä, kun ei haluta ja osata, enää virheitä ja lopputuloksesta tulee totuus, tottumus ja lopulta käytäntä sekä perinne. Tämä on matemaatikkojen "omaa kieltä", jota he pitävät objektiivisempana kuin "luonnollista kieltä", jota me muut puhumme, ja on siis oikein oivallettuna myös vastavoimana teknokraattiselle maailmankuvalle- ja höpinälle valistuksen henkeen "taistelevat herderiläiset humanistit".

"Humanistille kuten teologille päättely sanoin ja käsittein - ei kielen takia voi objektiivisesti ottaen olla yhtä konsensuaalista ja vailla ansoja. Kaikki, jotka murtavat totutun tavanomaisuuden ovat omalla alallaan ja osaltaan radikaaleja. Esimerkiksi Luther oli tavallaan "postmodernisti": hänestä jokaisella uskovalla oli oma suhteensa jumalaan ohi kirkon vääristelevien tulkintojen Jeesuksesta. Yksilöllisistä suhteista syntyi monia erilaisia jumalia ja monia jumalia saattoi pitää jo radikaalin maallistumisen alkuna ja ihmisyyden voittona yliminästään, joka kuiskutteli hänen korvaansa kuninkaiden edustamana jumalana, koska uskonnon yhtenäisyys oli jo hajonnut maallistumisen tieltä." Onneksi meillä on tutkivat toimittajat ajankohtaisohjelmissa ja dokumenttitoimituksissa. Parhainta kriittistä antia valtamedioissa ovat Jari Tervon kaltaiset virtuoosinomaiset ja pelotta päin naamaa kuin naamaa vittuilijat, jotka paljastavat kuinka naurettavia mentaalisen maailman uskomukset mikrotasolla voivat olla omalla hauskalla, kujeilevalla ja epäsovinnaisella tavallaan. Monet ostivat aikoinaan vain näiden kolumnistien takia asiasisällöltään muuten niin poskettoman heppoisat iltapäivälehdet.

Tervo on tullut televisioon jäädäkseen nimenomaan haastattelijana ja on siinä elementissään. Silloin kun hyvä läppä lentää hymynkare huulilla, päästetään irti häkistään myös huumorintajuton valhe, jonka kimppuun voi käydä Tervon ja Bergholmin ohjelmassa vilauttamaan terävän älyn ja leikillisyyden yhdistelmällä niinkin vakavan asian kanssa, kuin paljon (kunnioitetun) tutkitun (ei ilmeisesti kuitenkaan, kun Bergholm löysi pienen aukon, avartaa Koivisto-kuvaa muutaman kirjan verran) Mauno Koiviston nuoruuden tutkimisessa aina aikuisuuteen saakka vuoteen 1959. Historia ei ole aina ollut niitä epäilevempiä ja älyllisimpiä tieteitä, mikä olisi ensimmäisenä kyseenalaistanut vallitsevia totuuksia ja oikonut vääriä totuuksia, kuten päinvastin niitä tukevia Lasse Lehtisen "ns. historiankirjoista" olemme voineet valitettavasti lukea.

Ne ovat hyvin kirjoitettua (?) mutta ei muuta. Niistä kun tuntuu puuttuvan juui se, mitä Cornelius Castoriadis kritisoi vanhojen eettisten teorioiden uudelleen lämmittelynä, joina voi pitää mm. Habermasin kommunikaatioetiikkaa, McIntyren uusaristotelismia sekä Rawlsin kvasikantilaista oikeudenmukaisuusteoriaa, jotka hän näki etiikan yritykseksi irrottautua politiikasta - Koivisto tuntuu taas saaneen voimansa päinvastoin yksilönä moraalisesti kristillisestä kaitselmuksesta (kuvitteli varmasti olevansa arkkienkeli Mikael veitsi pystyssä Suomea suojelemassa). Tässä vaiheessa olisi ollut hedelmällistä tutkia hieman suomalaista aatehistoriaa ja millaisia tuhoja sosialidemokratia ja kristinusko saivatkaan aikaan sotien runteleman kansan mielissä. Tervon ja Bergholmin keskustelun kuuma ydin oli kuin kävelyä tässä metsässä, ja kuin kadonneen villakoiranytimen metsästys toisinpäin. Tervo oikein hekumoi tahallisilla väärinymmärryksillä Koiviston kohdalla, joista syntyy herkullisesti jälkikäteen ironiaan käärittyjä sivalluksia tyhmempien suuntaan kuin piiskaksi pyllylle tahallisesta typeryydestä helppous ja tasaisuus itsepuolusteluinaan.

Historia on kuitenkin lähes aina valitettavan usein näköalatonta, tylsää ja sen luonne on säilyttävä. Olemme liian kauan hyväksyneet sen tarjoaman helpon valheen. Tervon ja Bergholmin puheista ymmärsimme, ettei ole olemassa mitään valmista ihmistä tai maailmaa, kaikki on liikkeessä, tai montaignelaisesti voisi sanoa: mikään ei ole pysyvää ja muuttuu koko ajan myös päinvastaiseksi sattuman oikullisuuden toimiessa nopanheittäjänä. Ajatus on vanha. Jo Platonin piikitteli kohtaloonsa nöyrästi alistuneita astrologisen fatalismin uhreja sekä niitä, jotka uskoivat asioiden toistumisen käsitteeseen sen ahtaassa stoalaisessa merkityksessä; kysymys on siis ohjelmassa Bergholmin mainitseman calvinistisen predestinaatio-opin vastaisesti uskomusten ja tarkoitusten loogisen yhteyden selvittämisen välttämättömyydestä, jota Markku Hyrkkänen kuvaa tyhjentävästi kirjassaan Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002).

Hyrkkäsen mukaan uskomuksiin paneutumalla pystymme arvioimaan mitä tarkoitukset todella tai todennäköisesti olivat. Se tuntuu olevan myös Bergholmin lähtökohta hänen Koivisto-tutkimuksissaan tai toivottavasti on, sillä Skinnerin ensimmäistä sääntöä noudattamalla oli Hyrkkäsen mielestä vain mahdollista saada selville, mitä tarkoitukset saattoivat olla. Tämä ei ole yksinkertaista, sillä väärinkäsitykset väijyvät tulkinnan joka askeleella. Pitää ottaa huomioon myös Skinnerin toinen sääntö, joka kuuluu: kiinnitä huomio kirjoittajan mentaaliseen maailmaan, hänen empiiristen uskomustensa maailmaan. Juuri näin tekee Bergholm uutuuskirjassaan, ja se tekee Koiviston jälleen mielenkiintoiseksi suuren yleisön silmissä, juuri kun luulimme tietävämme hänestä kaiken. Castoriadisin mukaan olemme yhä enemmän siirtymässä individualismiin ja itseensä käpertymisen aikaan, jossa ei ole enää sijaa vahvoille näkemyksille yhteiskunnasta ja politiikasta, ihan kuten Zizek sanoi: suurten kertomusten aika on ohi.

Nyt Koivisto ei enää kytkeydy suureen yhteiseen Suomi-tarinaan myyttisenä sankarina, vaan hänet tarjotaan uudella tavalla pieninä maistuvina, ja helpommin samaistuttavina, paloina tavallisen arjen keskelle ihmisenä oman tarinansa ihmettelyjen ja sattumusten keskelle. Tulkinta on Bergholmin, mutta pääosassa on edelleenkin Mauno Koivisto. Koko kansakunta pidättelee hengitystään ja jää odottamaan jännityksellä tuleeko Bergholmin Koivisto-sarjasta samanlaiset vuosikymmenten must-kohupaljastusteokset kuin aikoinaan Juhani Suomen Kekkos-kirjat, ja pitääkö ohjelmassa Tervon manaama 5-6 osan kirjaennuste paikkansa. Joka tapauksessa kyse on vähintään Suomen historialle ja Bergholmille itselleen samanlaisesta läpimurrosta, kuin Bergholmin tutkimukset aikoinaan SAK:n roolista 1950-luvun sosiaalipolitiikan kentällä. Silti varoituksen sananen: kyseessä on vain historiankirjoitus eikä mitään korkeampaa matikkaa neronleimauksineen!