Identiteetin kunnioittamisen vaatimus

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Kun tänään puhutaan ihmisen identiteetistä, tarkoitetaan sosiaalista eli jaettua identiteettiä. Ihmisen arvo kuitenkin perustuu hänen yksilöllisyyteensä ja siihen mitä hän itse, yksilönä, on - siis yksilöidentiteettiin. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, runoili aikoinaan Veikko Lavi oivaltavalla tavalla. Vaikka ihmisen sosiaalinen identiteetti oli ohut ja sekava, tämä ei tarkoita arvostamisen vaatimuksen raukeamista hänen kohdallaan. On siis mietittävä molempia identiteettejä, sosiaalista ja yksilöllistä yhdessä. Olemme kuitenkin aloittaneet yksilöidentiteetistä ja pysytään siinä. Kun puhutaan identiteetistä, tänä päivänä puhutaan tunnistamisesta ja tunnustamisesta, jotka yhdessä liittyvät kunnioitukseen. Mitä kunnioitus sitten tarkoittaa, sitä on pohdittava erikseen. Englannin kielen termi on "recognition", joka ei käänny luontevasti suomen kielelle. Tunnistaminen ja tunnustaminen ajavat yhdessä saman asian oikein hyvin, ja sallivat myös ongelmien syvällisen käsittelyn, jos sitä halutaan.

Nuoren ja aikuisen ihmisen yksilöidentiteetti on vahva ja selkeä. Hän on isä ja äiti, työssäkäyvä, yritteliäs ja tarmokas ihminen, joka pärjää maailmassa. Hän ansaitsee arvostusta, jopa ihailua. Mutta aloitetaan aivan alusta. Kysymme mitä me tunnistamme ihmisessä, mitä me tunnustamme hänen ansioikseen? Vastaus on annattava, koska vasta silloin ymmärrämme, miksi kunnioitamme häntä. Huomautan vielä, ettei kunnioittaminen ole asteittaista vaan joko-tai. Ei saa sanoa kunnioittavansa toista ihmistä enemmän kuin toista. Ei saa sanoa kunnioittavansa Mauno Koivistoa enemmän kuin Tarja Halosta ja Jenni Haukiota kaikkein eniten. Tämä puhetapa on harhaanjohtava, koska nyt puhumme, ei kunnioituksesta ja kunnioittamisesta, vaan ihailusta tai ehkä hyväksynnästä. Ihailussa on aina asteita ja vaihtelua, samoin hyväksynnässä. Moni ihailee edelleen Urho Kekkosta yli kaiken ja pitää Mannerheimia, metaforisesti, jumalana. Kunnioittaminen on yksinkertaista: joko kunnioittaa tai ei. Kunnioittamisen vastakohta on välinpitämättömyys, ei suinkaan halveksunta, joka on kokonaan oma lukunsa etiikassa. En puutu halveksunnan perusteisiin ja oikeutukseen tässä yhteydessä.

Millä perusteella me ihailemme ihmistä, millä perusteella me kunnioitamme ihmistä? Nämä kaksi asiaa menevät sekaisin kovin helposti. Kannattaa olla tarkkana. Jotkut identiteetit ovat ihailtavia, toisin sanoen, jotkut ihmiset ovat yksilöinä ihailun arvoisia. Kyse on siitä, mitä arvostamme, sotasankareita, suurperheen äitejä, raskaan työn raatajia, lujia johtajia, lempeitä pappeja, hartaita nunnia, missejä, näyttelijöitä - ihmisiä riittää, kaikki erilaisia. Kyse on nyt yksilöistä. Saatat sanoa, ettet kovasti arvosta venäläisiä ja venäläisyyttä, mutta Vladimir Putin on kyllä oiva johtaja ja suuri valtiomies, ihailun arvoinen. Siis ei-valinnainen sosiaalinen identiteetti, venäläisyys, on ristiriidassa yksilöidentiteetin kanssa, sen kanssa mitä Vladimir itse asiassa on. Ihailu on tunne, joten sen selittäminen kuuluu psykologeille. Ihailulla ei ole eettistä painoarvoa. Moni ihailee Tony Sopranoa, vaikka tämä onkin konna.

Kunnioitus on eettisesti ladattu arvotermi. Kunnioittaminen tarkoittaa arvostamista ja ennen kaikkea koskemattomuuden vaatimusta. Jos kunnioitat toista, annat hänen olla, annat hänen elää omaa elämäänsä ja suot hänelle hänen oman, loukkaamattoman arvonsa. Mitä kunnioitat, siihen et puutu. Tajuat, ettei sinulla ole mitään oikeutta puuttua. On kysyttävä, mitä kunnioitat toisessa ihmisessä. Meidän on kunnioitettava toisessa häntä ihmisenä, joka tarkoittaa, että kamalinkin ihminen on ihminen ja tässä rajoitetussa mielessä kunnioituksen arvoinen. Emme saa kohdella häntä alentuvasti, pilkaten, julmasti tai mitenkään muutenkaan huonosti. Rangaistukset ovat eri asia, mutta kuten USA:n perustuslaki osuvasti toteaa, julmat ja epätavalliset rangaistuksen ovat kielletyt. Ei ole eettisesti sallittua suunnitella ja panna toimeen rangaistus, joka on suunniteltu vain ja juuri yhtä rikollista varten. Rangaistuksen julmuuden kielto on itsestään selvä. Aikoinaan kuolemantuomia katsottiin liian helpoksi rangaistukseksi ja siksi sitä terästettiin kidutuksella, mitä julmemmalla, sitä parempi. Tuomitulta rikolliselta kiellettiin ihmisarvo ja sen mukana kunnioitus.

Perustavin kunnioituksen muoto, ihmisarvon kunnioittaminen, perustuu yksilön identiteetin tunnistamiselle ja tunnustamiselle. Ymmärrämme, että toinen on yksilönä samanlainen kuin minä, olemme molemmat ihmisiä, jota tarkoittaa, että tunnistan toisen ihmisen ja tunnistan hänen arvonsa ihmisenä - joka taas tarkoittaa kunnioittamista. Jokainen ihminen, heikoin, kurjin ja epäonnistuneinkin, vaatii meiltä muilta oman itsensä ja ihmisarvonsa kunnioittamista, tunnistamisen ja tunnustamisen perusteella. Tämä totuus ei ole ollut aina itsestään selvä, päinvastoin. Historia kertoo meille synkän ja masentavan tarinan siirtomaiden valloituksesta ja alkuperäisasukkaiden kohtelusta. Rasismi kukoistaa edelleen. Orjuus on synkkä tarina, ihminen toisen ihmisen tavaran kaltaisena yksityisomaisuutena, ja niin edelleen. Rikollisten kohtelusta puhuttiin jo. Aristoteles sanoo, että barbaarit, siis ei-kreikkalaiset, ovat synnynnäisiä orjia. John Locken mukaan orjat ovat kuolemaan tuomittuja rikollisia, jotka pannaan töihin kuolemantuomion täytäntöön panemista odotellessa. Suuri ihmisystävä George Berkeley osti farmilleen orjia Amerikan vuosinaan 1700-luvun alkupuolella, eikä pitänyt tätä millään tavalla ongelmallisena. Markiisi de Sade ohjasi Charentonin mielisairaalassa 1800-luvun alussa näytelmiä, joissa sairaalan asukit näyttelivät. Pariisin paremmat piirit kävivät katsomassa sairaalan teatteria. Mielisairaaloissa muuten käytettiin ja näytettiin potilaita kuin sirkuseläimiä ikään.

Minimaalinen minä on yksi asia ja kokonainen ihminen toinen. Ihmisarvon kunnioitus perustuu ihmisen identiteetille ihmisenä, siis aivan minimaalisessa mielessä. Tunnistamme toisessa ihmisen, ei mitään muuta, ja se riittää. Kunnioitamme häntä ihmisenä, joka on ainutkertainen yksilö hyvässä ja pahassa. Tästä on jatkettava eteenpäin. Kukaan meistä ei ole oikeasti ja pelkästään minimaalinen yksilö vaan kokonainen persoona. Ajatuskokeessa rikastutetaan ihmisen minimiä kohti maksimia ja katsotaan mitä tapahtuu etiikan kannalta. Seuraavassa luvussa tutkitaan, miten tämä yksilön olemisen rikkaus vähenee vanhuuden tullessa ja mihin se puolestaan johtaa. Kuvittelemme siis ihmisyksilön koko elämisen kaaren ja suhteutamme sen ihmisen kunnioittamisen etiikkaan. Kunnioittamisen kielipeli, mitä se on? Kielipeli on valaiseva vaikkakin kuvainnollinen termi tässä yhteydessä. Pelissä on kaikkien pelaajien tuntemat säännöt. Pelistä voi halutessaan jättäytyä pois, mutta kun aloittaa on myös pelattava loppuun saakka, ainakin jos haluaa olla reilu. Pelissä saattaa olla voittaja ja häviäjä, vaikka välttämätöntä tämä ei suinkaan ole. Pelissä on kuitenkin aina joku tarkoitus ja pointti. Pelkkä pallon heitteleminen toinen toiselle ei ole peli, mutta jos heitot yritetään tehdä vaikeiksi ja katsotaan, kuka saa kiinni ja kuka ei, syntyy peli.

Kielipelissä on kyse seuraavan vaiheen tunnistamisesta, tunnustamisesta ja kunnioituksesta. Tässä suuressa pelissä ihminen tarjoaa itseään tunnistettavaksi ja odottaa kunnioitusta, ehkä jopa ihailua, ollen samalla valmis tunnistamaan toisen ihmisen vastaavan pyrkimyksen. Kyseessä on kuin onkin peli, eräänlainen etiikkakisa, joka käydään kielessä ja kielen välityksellä. Siksi se on kielipeli, eräs kielenkäytön lukemattomista peleistä. Kaikki tätä peliä pelaavat, paitsi jotkut lapin erämaahan siirtyneet erakot. He ovat siellä siksi, ettei tarvitsisi pelata mitään peliä, tai juopot ja narkkarit, jotka ovat tarpeeksi sekaisin. Mutta, kuten sanoin, tarkoituksenani ei ole puhua ääri- ja reunailmiöistä, vaan normaaleista ihmisistä elämässä omaa tavallista elämäänsä. Jo lapsi tietää ja oppii tämän: on tarjottava itseään arvioitavaksi, tunnistettavaksi, tunnustettavaksi ja kunnioituksen arvoiseksi, ja samalla osallistuttava muiden arviointiin. Lapsi oppii myös sen, kuinka ahdistavaa kaikki tämä on, vaikka ei ehkä osaa sitä vielä kertoa itselleen ja muille. Aikuinen osaa, ja siksi hän käy terapiassa, juo viinaa ja syö mielialarohtoja. Hän tietää olevansa muiden armoilla, joka ei ole kenenkään mielestä hyvä asia. Tilanne ei ole korjattavissa, joten paras vain pelata peli oikein. Kun puhutaan identiteetin ansaitsemasta ja saamasta kunnioituksesta, tilanne ei ole kovin vaativa. Tätä ei pidä sekoittaa ihailun ansaitsemiseen, joka merkitsee kovaa paikkaa. Ihailu, menestys, kuuluisuus ja palkinnot ovat pettävä haave. Kaikki niistä haaveilevat, harvalle ne on suotu - kaikki ovat kutsutut, harvat ovat valitut. Pitäytykäämme siis kunnioituksen piirissä.

Mitä tarjoat panoksenasi peliin, jonka päämääränä on tuottaa oman identiteettisi ansaitsema kunnioitus? Toisin sanoen, miten puhut itsestäsi niin, että se huomataan ja tunnistetaan sinun ansioksesi, siis tunnustetaan? Olen varma, että lukija tietää mistä puhutaan. Olen myös varma siitä, että lukijalla on vaikeaksi vastata kysymykseen. Sallittakoon, että yritän vastata omasta puolestani. Kun kyseessä ei ole ihaile minua -peli, vaan kunnioituksen hakeminen, peli on äärimmäisen yksinkertainen: sinun tarvitsee tarjota peliin vain yksi panos, itsesi. Samalla tulet tarjonneeksi itsesi pelaajana, ja se riittää. Jos muuta tunnistavat sinut pelaajaksi, he myös tunnustavat sinut, joka merkitsee kunnioittamista. Hieno ja yksinkertainen peli, avoin kaikille ja menestys tulee aivan helposti, vai tuleeko? Miksi ei tulisi? Mitä voisi mennä vikaan? Ongelma on siinä, että peli ei ole kertaluonteinen, siis pelataan yksi kierros, sitten ilmoitetaan tulos, saadaan kunnioituksen leima otsaan ja siinä se pysyy. Ei, tässä pelissä minun on tarjottava itseäni koko ajan, uudelleen ja uudelleen, loppumattomiin, kehdosta hautaan, aivan kuten Domare Nurmion uuttera lautta - siis tuonen lautturin alus, joka ei lakkaa kulkemasta - minusta paras laulun sanoitus suomeksi koskaan. Nurmio puhuu juuri tästä kunnioituksen pelistä ja sen pelosta, jos tekstin vain haluaa lukea niin. Kuunnelkaa biisi.

On äärimmäisen vaativaa, ahdistavaa, tarjota itseään pelaajaksi samaan peliin, joka jatkuu ajasta ikuisuuteen, joka on niin yksinkertainen ja jonka tulos on niin selvä. Totta kai muut tunnistavat minut, tunnustat panokseni pelissä ja kunnioittavat minua, tai oikeastaan identiteettiäni, sitä joka minulle silloin on ja joka kertoo mikä minä oikeastaan olen. Olin joskus kauan sitten filosofian professori, muistan, kovin nuorena, nopeasti valmistuneena ja onnettaren suosimana. Astuin esiin professorina Helsingin yliopistossa ja vaadin, että minut tunnistetaan tämän identiteetin kantajana. Istuin kokouksissa, mutta vain harvoin ja pakotettuna, opetin, etsin hyviä tohtoriopiskelijoita, hain apurahoja ja tein tutkimusta. Kaikki tämä oli, pohjimmiltaan, sellaisen minän identiteetin tuottamista, joka olisi tunnistettavissa ja tunnustettavissa professorin olemukseksi. Ihminen pukeutuu ja puhuu oikein, siis tunnistettavasti. Hän tekee melkein mitä tahansa tuottaakseen oikean peliliikkeen. Hänen koko sosiaalinen olemassaolonsa riippuu siitä.

Esimerkki valaisee asiaa. Olin siis professori vuonna 1981, kauhean kauan aikaa sitten. Samaan aikaan Vaasassa, kotikaupungissani taiteilija Armas Vainio oli nimitetty taiteellisten ansioittensa perusteella professoriksi. Äitini, joka oli tietysti ylpeä menestyksestäni, tunsi taiteilija Vainion, niin kuin hän tunsi kaikki vaasalaiset merkkihenkilöt. Vainio, taisi olla vähän juonut, tuli äitiäni kadulla vastaan ja sanoi, "Me olemme molemmat professoreita, minä ja sinun poikasi." Äitini oli raivoissaan. Hän tunsi taiteilija Vainion taustat ja meriitit, eikä ollut lainkaan valmistautunut tunnistamaan hänessä oikeaa professoria, ja tietysti me olimmekin professoreita eri mielessä. Hänellä oli titteli, minulla virka. Joka tapauksessa, äitini ei tunnistanut taiteilija Vainiossa professoria, ei tunnustanut hänen arvoaan ja eväsi häneltä kunnioituksensa.

Taiteilija sai mitä ansaitsi, kun hän pelasi suurta peliä väärin panoksin. Hän tarjosi tunnistettavaksi jotakin, jota hänellä ei ollut, yliopistoprofessuuria, sitä äitini mielestä ainoaa oikeaa autuaaksi tekevää professuuria. Sitä minä tarjosin kaikille, jotka siitä halusivat puhua, koska tiesin sen autuaaksi tekeväksi. Sitä se oli. Taiteilija Vainio muka tarjosi arvonimeään kisaan, jossa äitini mielestä ei pelattu arvonimillä, siitä koko katastrofi alkoi. Taiteilija pelasi omaa peliään, teki pilaa äidistäni, joka otti koko tilanteen tosissaan. Professuurini ei ollut mikään pilan aihe, ei todellakaan. Taiteilija tiesi tämän ja äitini tuntien päätti iskeä ironia aseenaan. Hän tunsi dramaattisen ironian pelisäännöt ja sai kuin saikin voiton. Olen varma, että hän monta kertaa nauroi makeasti muistellessaan voittoaan pilapelissä, jota toinen ei osannut pelata.

Annan vielä yhden esimerkin kunnioittamisen pelin haasteista. Vaasalainen kirjailijakuuluisuus Jorma Ojaharju inhosi minua, en tiedä miksi, varmaan jotakin esiintymistyylissäni, joka varmaan oli aikanaan verraten haastava. En tosiaan tiedä, mutta Jomppa teki asenteensa tiettäväksi kirjoituksissaan. Tavatessamme hän käyttäytyi hillitysti. Miten tällainen tilanne luetaan? Jomppa kohtasi minut professorina, jonka asemassa ei ollut mitään epäilyksen sijaa. Hänen oli pakko tunnistaa minut ja sen hän teki. Mutta seuraava askel oli vaikea, eikä hän halunnut tunnustaa asemaani ja siihen aikaan kovassa nousussa olevaa julkista uraani median sivuilla. Hän kielsi minut, siis hän ei tunnistanut yksilöllistä identiteettiäni; siihen hän tarjosi perusteensa kirjoituksissaan. Samalla hän epäsi minulta kunnioituksensa. Kaikkeen tottuu, myös tunnustamisen kieltoon. Pahinta on, jos suuressa pelissä jää ilman pelipaikkaa eli ei tule tunnistetuksi, siis tyyliin "Et sinä mikään oikea professori ole". Olin kerran puhumassa Väinö Linna -kesäjuhlassa jossain Kylmäkoskella kai. Pidin tavanomaisen valmistelemattoman puheeni, johon olin muistaakseni aika tyytyväinen. En ole koskaan kerjännyt kehuja tai kaivannut kovasti ihailua, ja menin yleisön joukkoon muina miehinä. Vastaa tulee keski-ikäinen mies kovin kiihtyneenä, sen muistan. Hän alkaa haukkua esitelmääni, ja pahinta kaikesta sanoo jotakin sellaista kuin "Sinä puhuit vain itsellesi, miksi et huomioi yleisöä." Tämä on kai kaikkein rumin kommentti, jonka pitkän puhujan uran aikana olen saanut kuulla. Miksi se järkytti minua?

Tajusin sen vasta paljon myöhemmin, en silloin. Kriitikkoni kertoi nimittäin, etten ollut osallistunut "juhlatilaisuuteen kutsuttu puhuja" -nimiseen peliin. Minua ei tunnistettu, saati sitten tunnustettu. Identiteettivaateeni oli hylätty ja minut samalla kertaa. Olin tämän miehen silmissä epäonnistunut täydellisesti. Olin puhunut vain itselleni, mikä tarkoittaa, etten ollut puhuja. Yleensä niin helppo peli oli jäänyt minulta pelaamatta. Jäin lähtökuoppiin, urheilutermein ilmaistuna. Toivon, ettei tuo kriitikkoni ollut oikeassa; lohduttavaa, että hän oli kuitenkin ainoa. Luin kerran lehdestä. Rosvo, tietysti nuori mies, vaati aseen kanssa rahaa ohikulkijalta. Ryöstö muuttui nopeasti tapoksi. Oikeudessa kysyttiin, miksi tuli tapettua tuo toinen mies. Vastaus kuului: hän ei osoittanut kunnioitusta. Toisin sanoen uhri oli vähätellyt ja kai pilkannutkin ryöstäjä ressua, jolloin tämä oli raivoissaan tappanut toisen. Hän vaati ja edellytti jonkinlaista kunnioitusta itselleen, ajatteli kai olevansa vahvan vallankäyttäjän asemassa, ja sai raivokohtauksen, kun kunnioitusta ei tullut. Uhri varmasti tunnisti ryöstäjän ryöstäjäksi, vaikka ei tunnustanut häntä, eikä siis kunnioittanut. Hänen virheensä oli, että hän ei tajunnut tilanteen vakavuutta ja erityisesti omaa haavoittuvuuttaan: hän ei tunnistanut omaa tilannettaan, joka oli kohtalokas virhe; kaikki alkoi omasta virheestä, mikä ei tietysti vapauta rosvoa vastuusta. Kun toisessa on valtaa, on paras kunnioittaa sitä. Vallan käyttäjä vaatii ja haluaa kunnioitusta, sitä varten valtaa hankitaan.

Liivijengeille heidän erityisten liiviensä kunnioitus on iso asia, kertoi Manu J. Vuorio, itse harrikkamies henkeen ja vereen, Turun Perussuomalaisten kunniapuheenjohtaja, vainaja, tunsi jengien tavat ja arvot, paitsi ei itse ollut jäsen. Jos satunnaisella moottoripyöräilijällä on vaatetus, joka liikaa muistuttaa jengin liiviä, hänet saatetaan pysäyttää ja hänelle kerrotaan, että asu on syytä vaihtaa, tai muuten . . . Hänellä ei ole oikeutta kantaa liiviä, josta ulkopuolinen saattaa erehtyä. Mitä tässä tapahtuu? Liivi on toteemi ja taikakalu, johon jengin jäsenen identiteetti tiivistyy. Väärinkäyttäjä ei tunnista tajua eikä siis myöskään tunnusta sen merkitystä. Jos hän tunnistaisi sen, hän ei pukisi vastaavaa asua päälleen. Koska jengi vaatii kunnioitusta itselleen, liivin väärinkäyttö on ehdottomasta kielletty, rangaistuksen eli pahoinpitelyn uhalla. Ja jengin kunnia on ehdoton, sen suojaamiseksi ei karteta mitään keinoja. Jengi vaatii oman kunniansa kunnioitusta, toisin sanoen oman identiteettinsä ehdotonta koskemattomuutta. Manua tällainen etiikka kiehtoi loputtomiin, en ymmärrä miksi. Itse hän oli rauhan mies ja oikea intellektuelli, siis outo lintu puolueessa. Bibliofiili ja Turun murteen taitaja hän oli.

Kunnioitus riippuu identiteetistä, siis eri identiteeteillä on erilainen haluttu ja oikeaksi koettu kunnioitusvaatimus, josta pidetään kiinni. Kunnioitus on siis niin sanottu sateenvarjotermi, jonka alle mahtuu kaikenlaista tavaraa. Esiintyjä haluaa ihailua, esiintyminen kun on itsensä esille panemista ihailun kohteena. Vallankäyttäjä haluaa kunnioitusta aivan erityisessä kunnioituksen merkityksessä, johon liittyy nöyryyttä ja ripaus pelkoakin. Työnsä tehnyt edellyttää kiitollisuutta. Byrokraatti toivoo nöyrää kärsivällisyyttä. Asiantuntija-ammatit, kuten lääkärit, vaikenemista ja tottelemista eli auktoriteetin tunnustamista hiljaisessa hengessä. Kuuluisuuksia kunnioitetaan palvonnalla, vähempi kun ei riitä. Jokainen identiteetti vaatii, tultuaan tunnustetuksi, oman laatuistaan kunnioitusta. Sosiaalisesti kypsä ja kompetentti ihminen tuntee nämä vaateet, pyrkii toimimaan niiden mukaan ja myös onnistuu siinä. Armeijassa oppii kunnioittamaan upseereita aivan erityisellä tavalla. Väinö Linnan Tuntemattoman hupaisuus johtuu monin paikoin juuri siitä, että upseerit tunnustetaan mutta heitä ei kunnioiteta. Suomalaista lukijaa tämä naurattaa, mutta kirjaa ei lueta ulkomailla. Nauru on jäänyt kansalliselle tasolla, päinvastoin kuin sotamies Švejkin seikkailuista kertovan kirjan kohdalla: "Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa" on tšekkiläisen Jaroslav Hašekin 1921-1923 julkaisema klassikko, vertaansa vailla oleva parodia.

Olen edellä puhunut kunnioituksen vaatimuksesta ja sen toteutumisesta yksipuolisissa (epäsymmetria) tilanteissa. Molemminpuolisuus (symmetria) on myös yleistä sosiaalisessa elämässä. Ajatellaan lantalaista, joka kohtaa saamelaisen Lapissa. Molemmat tunnistavat ja tunnustavat toisensa identiteetin, ja parhaassa mahdollisessa tapauksessa he kunnioittavat toisensa identiteettiä. Tästä pitäisi kirjoittaa kokonainen kertomus, jossa asia valkenisi. Mitä kunnioitus tarkoittaa kummankin kohdalla? Vastaus ei ole yksinkertainen. Joskus alkuperäiskansan edustaja kieltäytyy kunnioittamasta valtaväestön edustajaa vanhojen koettujen vääryyksien takia. Valtaväestön edustaja ehkä edellyttää kunnioitusta oman valta-asemansa takia ja loukkaantuu kun sitä ei tule. Tilanne on vaikea, yhteistoiminta ja kommunikaatio käyvät mahdottomiksi. Molemminpuolinen kunnioitus on mitä toivottavinta. Toinen ihailee toisen erätaitoja ja osaamista luonnon oloissa ja toinen taas toisen yritystä sopeutua ja elää oikein vieraissakin oloissa. Kun tahtoo, lukee kirjan Dersu Uzalasta, joka kuvaa kahden eri taustaisen miehen kunnioitusta toistaan kohtaan:

Dersu Uzala (ven. Дерсу Узала) on venäläisen tutkimusmatkailijan Vladimir Arsenjevin vuonna 1923 julkaisema kirja, joka kertoo hänen matkoistaan Ussurin alueella Venäjällä. Kirjan päähenkilö on nanaimetsästäjä Dersu Uzala (1850-1908). Hän oli todellinen henkilö, joka ilmoitti ainakin Kurosawan filmin perusteella kansallisuudekseen goldi. Uzala toimi Arsenjevin ryhmän oppaana 1902-1907 (Wikipedia).