Ideologioiden sotkuinen paluu ja nuori Morse
Teksti:
Harald Olausen
Ideologiat
eivät ole hävinneet mihinkään mutkattomaksi julkisuudessa näyttävän politiikan
sisältä. Päinvastoin. Medioiden manipulointi näkyy entistä sotkuisempana
ideologioiden paluuna politiikkaan, kun kyse on siitä, kenellä on yksinoikeus tietoon,
mikä oli vanhan kreikkalaisen näkemyksen mukaan jonkinlaista näkemistä.
Sielussa oli ikään kuin vahakimpale, johon epäselvät vaikutelmat painautuivat. Platonin
Theaitetos muistaa kuulleensa joltakin, että tieto on todenmukainen mielipide
yhdistettynä järjelliseen selitykseen. Sokrates anoi, että hän oli nähnyt unen
siitä, että kaikki koostui tietyistä peruselementeistä, eräänlaisista
aakkosista, joita ei voinut selittää, ja jotka voitiin vain mainita, mutta että
kaikkien elementtien yhdistelmät voisivat muodostaa selityksen (logos). Sokrateen
tapauksessa oli kysymys yrittää löytää riittävää selitystä tiedon
selittämisessä oikeana käsityksenä tai todenmukaisena mielipiteenä.
Poliittisen historian professori L.A. Puntila sanoi vuonna 1961 julkisuuden olevan on demokratian terävämpiä aseita, ja ettemme saisi antaa sen missään vaiheessa eikä minkään syyn vuoksi tylsistyä. Sananvapaus meillä on; oikeus pitävien tietojen mahdollisimman nopeaan saantiin on varmistettava. Niiden oikealla käyttämisellä on lujitettava demokratiaa ja siinä vaikuttavien ryhmien keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä. Michel Foucaultin mukaan nykyajattelun kokemus vastasi eräällä tavoin Nietzschen filosofian epävakaata viimeisen ihmisen käsitteellistä hahmoa. Tämä hahmo oli paradoksaalisesti yhtä aikaa jumalaa aikaisempi ja myöhempi, koska yhtäältä se oli tappanut Jumalan ja toisaalta saattoi kuitenkin puhua, ajatella ja olla olemassa vain jumalan kuoleman luomassa tilassa.
Georges Bataillen mielestä lukijalle ei voinut tarjota yksittäistä rakennuskappaletta vaan kokonaisuus, johon oli mahdollista itsekin liittyä: inhimilliset koostelmat ja rakennelmat eivät voi olla yksinomaan jätekasoja, vaan niiden oli oltava myös tietoisuutta itsestä: "Ajatus päästää irti saaliista -päästää irti ajatuksen avoimesta ja persoonattomasta liikkeestä eriytyneen mielipiteen varjon hyväksi -on houkutteleva. Tietenkin eriytynyt mielipide on myös helpoin keino paljastaa, että yhteen kokoaminen on pohjimmiltaan mahdotonta. Kokoamisella kuitenkin on tämä syvällinen merkitys vain silloin, kun sitä ei tiedosteta."
Filosofi Edmund Husserlta olisi kannattanut nämä kysymykset kysyä, sillä hän olisi vastannut kysymyksiin hieman laajemmin toisen kysymyksen "Mitä voimme tehdä ja ymmärtää? "vastauksella:"Sitä, mikä on suoraan meille annettu". Se on totta, Husserl asettuu kokemuksen puolelle ymmärtäen, ettei luonnollinen ajattelu ole virheellinen vaan epätäydellinen, ja siksi hieman ongelmallinen tosiasia, sillä emme voi tehdä paljon muuta kuin havainnoida asioita "sellaisenaan" maailmassa, joka on kutakuinkin melko valmiina meille annettu, ja jota on mahdotonta meidän käsityskyvyllämme kyseenalaistaa. Husserlin sanoista paljastuu se miksi mitään ei ole tehtävissä, kuin ehkä pientä vastarintaa ja sekin vain vähäistä, rajoitettua tai merkityksetöntä kokonaisuuksien ja loppupelien kannalta. Juuri siksi sillä mitä ja miten sanotaan, on maailmassa merkitystä. Sanat muuttuvat teoiksi ja todellisuudeksi, missä totuus ei kaipaa perusteluja, mutta valhe vaatii ainakin itselle kelpaavan selityksen.
Husserl ymmärsi ajan muodostavan tietoisuuden virran Kantin esimerkin innoittamana. Hän otti avukseen käsitteen"epoche", jolla hän yritti pysäyttää huomion herpaantumisen ajassa, ja esitti vielä lisää kysymyksiä vapautuakseen maailman ennalta-annettavuudesta. Husserl kysyi mm, onko luonnollinen ajattelutapamme sitä, miten todellisuus havaitaan, joten virheellinen? Ja vastasi taas itselleen: "Kyllä koska havaitsemme erilaisia totuuden muunnelmia, joilla ei ole mitään pysyvää luonnetta."Epoche"oli siis vastaus siihen, sellaisen tietoisuuden vapautuminen, ettemme ole tässä maailmassa vailla mieltä. Ongelma on vain se, että pidämme tietoisuutta maailmasta sen olemassaolon todisteena, tai ihmisen mennyt ja tuleva ajattelu, paikka historiassa; menneen tulevaisuuksissa ja tulevaisuuksien menneissä, on väärin ymmärretty.
Ideologioiden sotkuinen paluu takaisin politiikkaan näkyy vallalla olevassa mediakriisissä ja taistelussa totuudesta. Tällaisia ovelia ja valheellisia sanoja ja juttujen tendenssejä, ei ole käsiteltävä ainoastaan selvittäen, kuinka monella eri tavalla niitä voidaan käyttää, vaan olisi myös yritettävä määrittää niiden eri käyttötapoja, sillä emme oikeasti tiedä minkälainen niiden takana oleva todellisuus on - tai onko sitä lainkaan, tiedämme vain sen, mitä se ei ole - etteivät ne ole totta ja kuka niitä käyttää ja miksi. Hyä kysymys on, miten on medioiden moniarvoisuuden laita? Noam Chomsky vastaa tähän mutta uskaltaa mennä myös syvemmälle mediakriisin käytännön syihin kysyessään kirjassaan "Mediakontrolli" (Sammakko 2003) tärkeän kysymyksen lukijoiltaan.
"Haluammeko elää vapaassa yhteiskunnassa, vai eräänlaisessa itse aiheutetun totalitaarisen järjestelmän alistamina. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa hämmentynyt lauma on syrjäytetty päätöksenteosta, jossa se on hämättynä, kauhuissaan karjuu isänmaallisia iskulauseita, pelkää henkensä edestä ja palvoo pelonsekaisella kunnioituksella johtajaa, joka pelasti heidät "tuholta", samalla kun koulutetut massa tepsuttavat käskystä hanhenmarssia ja hokevat iskulauseita, joita heidän kuuluu toistaa, ja yhteiskuntamme mätänee ja rappeutuu. Päädymme palvelemaan väkivaltaista palkkasoturivaltiota toivoen, että muut maksavat meille maailman murskaamisesta."
Myötäsyntyisen epäluuloisuuden ajamana Chomsky pohtii median roolia nykypolitiikassa ja sitä , miten se pakottaa meidät myös kysymään, minkälaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa haluamme elää; aivan erityisesti on syytä hänen mukaansa lisäksi kysyä, millaiseksi ymmärrämme demokratian mikäli haluamme elää demokraattisessa yhteiskunnassa? Tai oikeammin luettuna rivien välistä voivotella kohteliaasti laiskoille sohvaperunoille, että hyviä pyrkimyksiä on paljon, mutta rohkeus viedä ne loppuun asti puuttuu siltä ihmiskunnan hyvinvoivalta keskiluokkaiselta enemmistöltä, jonka saamattomuus ja asioihin puuttumattomuus takaavat sen, etteivät asiat koskaan muutu paremmaksi ja ongelmat vain pahenevat. Camus kysyi itseltään, mikä on se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen:
"Maailma, jonka pystymme selittämään kehnoillakin perusteilla, on tuttu maailma. Mutta maailmankaikkeudessa, jossa on riistetty haavekuvat, ihminen tuntee olevansa muukalainen. Hänen maailmanpakolaisuutensa on auttamaton, sillä häneltä on riistetty niin kadotetun isänmaan muistot kuin toivo luvatusta maasta. Absurdisuuden tunne merkitsee juuri tätä kuilua ihmisen ja hänen elämänsä, näyttelijän ja kulissien välillä."
Husserl ymmärsi ajan muodostavan tietoisuuden virran. Hän otti avukseen kreikkalaisen käsitteen "epoche" (arvostelun lykkääminen, josta olemme jo puhuneet skeptikkojen yhteydessä), jolla hän yritti pysäyttää huomion herpaantumisen ajassa, ja esitti vielä lisää kysymyksiä vapautuakseen maailman ennalta -annettavuudesta. Husserl kysyi mm, onko luonnollinen ajattelutapamme sitä, miten todellisuus havaitaan, joten virheellinen? Ja vastasi taas itselleen: kyllä koska havaitsemme erilaisia totuuden muunnelmia, joilla ei ole mitään pysyvää luonnetta. "Epoche" oli siis vastaus siihen, sellaisen tietoisuuden vapautuminen, ettemme ole tässä maailmassa vailla mieltä. Ongelma on vain se, että pidämme tietoisuutta maailmasta sen olemassaolon todisteena, tai ihmisen mennyt ja tuleva ajattelu, paikka historiassa; menneen tulevaisuuksissa ja tulevaisuuksien menneissä, on väärin ymmärretty.
Nyt kukaan ei enää vaivaudu esittämään vääriä väitteitä tosina; totuudesta on tullut yhdentekevää maailmassa. Ja vaikka ihmiskunta ei ole koskaan elänyt mitenkään erityisesti "totuudellista aikaa" sen enempää tai vähempää kuin on elänyt, tunteisiin vetoavat tarinat, uskomukset ja selvä huuhaa ovat ohittaneet järkipuheet, ja tolkun ihmisetkin kyseenalaistavat nykyisin tieteellisesti todistettuja faktoja, ja filosofoimisesta on tullut valmistautumista kuolemaan (en tiedä onko kuolema rangaistus, vaikka se sitä odottaessa siltä tuntuisikin), siihen kaiken kuolemaan, jossa selviytymisen nimissä on valittu uskollisuus totuuden sijaan erilaisina orjamaisuuksina, joka tähtää ihanteellisen ja muuttumattoman järjestyksen jatkumiseen.
Vaikeusastetta löytää selvyys monen keskenään ristiriidassa olevan epäselvyyden keskeltä on lisännyt vielä se, että laaja joukko monenlaisia erilaisia ihmisiä ja auktoriteetteja on hyökännyt ennen niin ehdottoman varmana ja pätevänä pidettyä asiantuntijatietoa vastaan, koska heidän syytöstensä mukaan juuri ne ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta. Jimmy Somervillen (ei se sama Jimmy Som(m)erville: Ronsky Beatin kuuluisa kontratenorilaulaja ja solisti) sanoin voi myös väittää, että kysymyksen ja vastauksen suhde on muuttunut epäsymmetriseksi: kun tiedämme kysymyksen, ei täsmälleen oikea vastaus seuraa sitä loogisesti; loogisesti seuraa kuitenkin mahdollinen vastaus, koska kysymyksen ymmärtäminen rajaa vastausten määrää. Jos kysymystä ei tiedetä, se on arvattavissa vastauksesta - vastauksesta ei kuitenkaan voi päätellä samalla tavalla kuin kysymystä vastausta. Juuri siksi totuudenjälkeisen ajan pohdinnat pitäisi ulottaa aikaan ennen Kekkosta, lukemalla Paul-Erik Korvelan ja Johanna Vuorelman toimittamasta kirjasta Puhun niin totta kuin osaan luvusta Ideologien sotkuinen paluu:
"Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta on kiinnostavaa myös siitä näkökulmasta, että se on saanut sekä konservatiivit että edistykselliset liberaalit kannattamaan jossain mielessä oman ideologiansa kannalta ristiriitaisia kantoja. Umpikonservatiivinen amerikkalainen julkaisu The Imaginative Conservative puolusti voimakkaasti vaihtoehtoisia faktoja ja totuuksien sosiaalista konstruktiota samalla, kun se syytti valtamediaa yhden maailmankuvan propagoimisesta. Vastaavasti monet edistykselliset vasemmistoliberaalit ovat tässä keskustelussa omaksuneet päinvastaisen kannan, jonka mukaan meidän pitäisi puolustaa objektiivisia faktoja ja havainnoitsijasta riippumatonta totuutta."
Nyt tarvittaisiin Nuori Morse selvittämään ideologioiden sotkuisan paluun takana olevaa epämoraalista dilemmaa. Keväällä 2020 Ylen Teemalta tuli brittien suosittu oikeudenmukaisuuden esikuva, tv-ohjelma Nuori Morse, jossa älykäs ja moraalisesti vankkumaton oikeudenmukaisuuden puolustaja nuori Morse taistelee vaikeana aikana sekä yhteiskunnassa riehuvaa järjestäytynyttä rikollisuutta että sitä suojelevaa korruptoitunutta virkamiehistöä ja poliisia vastaan jännittävien tapahtumien keskellä. Nuori Morse tv-sarjan kuudennen kauden jaksossa 4 "Voitto tai kuolema" jo nimi paljastaa miten täpärästä pelastuksesta tai hengenvaarallisesta uhkarohkeudesta on kysymys silloin kun taistellaan äärimmäisissä olosuhteissa kaikkialla ympärillä homeen tavoin leviävää petollista korruptiota vastaan, jolloin vaihtoehtoina on joko itsensä uhraaminen tai periksi antaminen eikä palkkio ole välttämättä voitto vaan häpäisy, kuolema ja unohdus.
Nuori Morse on kuitenkin sekä harvinaisen sinnikäs, älykäs että osaava mitä ihmisten toiminnan ennakointiin ja psykologiseen arviointiin tulee. Mutta niin on myös Morsen esimies komisario Thursday pienen haksahduksen jälkeen, kun hän kuuntelee autiolla varastoalueella kaupunginvaltuutetun uhkauksiin verhottua mairittelua ja tajuaa samalla kauhukseen olleensa tyhmyyttään väärällä puolella pahojen kanssa, josta ei saata olla enää paluuta hyvien joukkoon. Palatessaan autolleen, hän vetää turpaan hänet mukaan houkutellutta korruptoitunutta poliisia, joka odottaa häntä hermostuneena aavistaen mitä tuleman pitää. "Mihin sotkit minut senkin kusipää?", hän kysyy samalla kun veri lentää petturipolisiin nenästä maahan. "Ei heitä pysty voittamaan", lyöty poliisi vastaa valittaen. "Luulin, että se olisi pikku keikka, ei muuta."
Turpiinsa saaneen korruptoituneen kytän alistunut voihkaisu on koko korruption, ja sen kaikkien muotojen - oli sitten kyse suorasta korruptiosta tai vähemmän suorasta eli epäeettisestä kavereiden suomisesta ja äänten kalastelusta eli piilokorruptiosta - kantäiti: "Ei heitä pysty voittamaan - luulin, että se olisi pikkukeikka, ei muuta!" Mutta näin ei tarvitse olla, jos ei anneta periksi nuoren Morsen tavoin, sillä valtaenemmistö ihmisistä, myös LGBTQ-sellaisista, kävelee kultaista keskitietä eikä siedä pahiksia tai laittomuuksia omaa arkeaan häiritsemässä. Niin tekee Morsekin ja siihen perustuu hänen viehätyksensä ja suosionsa. Nuori Morse punnitsee asioita mielessään, ja inhimillinen antaessaan anteeksi esimiehelleen, tietäen tämän hairahtuneen hetkeksi laillisuuden rajan harmaalle puolelle henkilökohtaisista syistä, kotona ei kaikki ole ihan hyvin, saaden tästä liittolaisen korruptoituneita poliiseja vastaan juuri niiden samojen kanssa, joiden kanssa Thursday oli vielä hetkeä aiemmin moraalisessa hairahduksessaan flirttailut.
Thursday on malliesimerkki oikeudenmukaisuuden kantapään kautta sekä aiemmassa elämässään oikein että hairahduksessaan väärin kokeneesta olouhteitten ja väärinymmärrysten sarjan vangista. Empatiakykyinen nuori Morse avaa vihdoin selvänäköisyytensä menettäneen Thursdayn silmät "ettei tässä ole todellakaan kysymys mistään ohimenevästä ja mitättömästä pikkukeikasta" kertomallla millaisesta korruptiosta todella on kyse ja miten se liittyy heidän tutkimuksiinsa romahtaneesta kerrostalosta ja muutamasta ruumiista:"Romahtaneen kerrostalon urakoi McGryffin rakennusliike. Betoniin olisi pitänyt käyttää soraa Four Windsistä Wicleshamissa, mutta McGryff omisti myös sorapaikan Gowerin rannikolla, jossa hän lisäsi betoniin pesemätöntä merihiekkaa. Suola betonissa syövytti teräsrakenteet kerrostalossa ja se sortui siksi. He siis käyttivät kerrostaloon toisen luokan materiaalia mutta laskuttivat täyden hinnan pistäen erotuksen taskuihinsa."