Ihana Proms oli täällä taas mutta miksi?

Teksti Harald Olausen

Suurkiitos BBC, BBC:n radio-orkesteri johtajanaan Sakari Oramo, Yle ja Ahti Paunu ikimuistoisesta ja ihanasta illasta hyvän musiikin ja hersyvän musiikillisen huumorin merkeissä. Tänään Ylen radio 1:sen kanavalta puolen yön aikaan loppunut BBC:n Proms -festivaali on jotain sellaista, jota ei a). Koskaan voisi haudanvakavassa sibeliaanien (P.S.1) Suomessa tapahtua siinä ilon jättimaisessa mittakaavassa, kuin se on jo käsitteenä on Isossa-Britanniassa ja b). Joka hakee vertaistaan maailmassa, sillä Proms on suunnattu kaikelle kansalle ja on juuri sitä samaa ylevää klassisen musiikin kansaomaistamista, mistä voisi sanoa hyvin vanhan kliseen "taide kuuluu kaikille" muuttuvan juuri sillä tavalla sanoista lihaksi, kuin sen pitääkin, ja joka c). Ei sivuuta niitä todellisia ongelmia, joita analyyttinen estetiikka taide-elämässä on lähes kokonaan valtaasemiensa voimalla tehnyt koko ajan.

Mutta on siinä muutakin. Samalla voisimme kysyä, miksi taiteesta aikoinaan tuli taidetta ja ketä se eniten hyödytti, vaikka lukija ymmärtää tässä vaiheessa rivien välistä taiteen sosiaalisten hyötyjen kumuloituvan itsensä uusintavalle yhteiskunnalliselle elitiille. Siksi taiteesta tuli Taidetta, josta Anton Tsehov sanoi Muistikirjassaan: "Taide parka, joka paljon kärsit!" Radikaaliboheemien taiteilijoiden avantgardistinen asenne elämään ja etenkin taiteeseen synnitti aikoinaan kysmykset: Mitä hyötyä taiteesta on? Voiko taide muuttaa maailmaa? Mikä on taiteilijan merkitys? Proms edustaa ihan samalla tavalla kuin kaikki vanhoja vakiintuneita taiteen palvontamenoja kritisoivat älyllisesteettiset projektit perinteisen akateemisen taidefilosofian eli analyyttiseksi filosofiaksi kutustun hienoistorunkkaamisen järjestelmällisenä kritiikkinä, vaikka se ei sitä ihan kirjaimellisesti ollutkaan.

Mitä analyyttinen estetiikka on sitten sivuuttanut kansanomaisen taiteen kärsiessä ja muuttuessa harvojen ja rikkaiden etuoikeutetuksi ja suljetuksi Taiteeksi isoilla hintalapuilla ja suurilla mestareilla ja mestariteoksilla varustettuna? Ensiksikin se on unohtanut sen, mikä on taiteen tehtävä yhteiskunnassa? Toiseksi millaisia ongelmia sen institutionaaliseen asemaan liittyy ja miten niihin pitäisi suhtautua? Kolmanneksi onko taiteen fetissoiminen taiteen yksi suurimmista eettisistä ongelmista ja miksi asialle ei tehdä mitään (eli ketä se hyödyttää eniten)? Neljänneksi miksi kukaan ei puhu avoimesti ja rehellisesti, ja ennen kaikkea puutu, taidemaailman sisäiseen sekä itse taiteen sisällöllisesti halvaannuttamaan elitismiin? Vakavia ja suuria kysymyksiä yhä vailla vastauksia. Tiedän, että tällaisista asioista puhuminen näin yleisellä tasolla on sekä käytännöille vierasta että itse ongelmia etäännyttävää; taiteen kritikki on yhtä sidoksissa omaan aikaansa, kuin taide, jota se kritisoi, ja siksi itsekin yhtä epäilyttävää.

Promsin kotimaan Ison-Britannian taidemaailma on yhtä luokkataustainen kuin itse maa ja sen harjoittaman politiikan peruslähtökohdat. Juuri siksi myös Proms hieman epäilyttää, kun sitä katsoo televisiosta (tällä kertaa se tuli radiosta), sillä Promsikin on osa sitä samaa eliitin diskurssia, kuten taidekin, jossa vallitsee pikkuporvarilliset arvot, kuten hyvä (eli vanhempien sukupolvien tylsyys) maku, säädyllisyys ja tietynlainen kiltteys vastassaan vain huono maku, huonooon käytökseen provoisoivat vihjeet sekä perverssi sensaatiohakuisuus tehdä kaikesta hyväksi mainostetusta ja hyvistä ihmisistä tässä hyvyyden näytelmässä ikävää, ilkeää ja perustaltaan kyseenalaista. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, ettei taiteen esteettinen tarkastelu itsessään riitä, vaan sitä pitää tarkastella myös yhteiskunnallisena ja ideologisena ilmiönä, kuten siis Promsiakin.

Proms on siis jotain muutakin kuin vain nuoleskelua ja staattisen totuuden toisintoa. Se kuuluu 1800-luvun siihen aristokraattisesta porvarilliseksi hiljaa ja vaikeroiden muuttuneeseen spektaakkeliyhteiskuntaan, missä kaikki oli uudelleen syntynyttä suurta, etenkin tunteet ja aatteet, sekä erityisesti niiden yhdistelmänä aatteiden palo ihmisten rinnoissa sykkimässä uuden ajan toivoa - kissankorkuiset otsikot sanomalehdissä etupäässä tätä manifestoiden - ja missä pienelle ihmisille oli varattu vain pienen sivuosanesittäjän rooli yleisönä ja taputtajana - Proms tarjoiltiin silloin taiteena kansalle taiteen esittäessä totuuden roolia. Mutta entä nyt? Mikä on tänään Proms? Ja mikä olisi sen vastavoimana protestoiva, uutta osaamista esille nostava anti-Proms (tai off-off-Proms?). Vai tarvitaanko edes sellaista?

P.S.1

Kuin meillä järjestetään Sibeliuksen kunniaksi jos minkänlaisia festivaaleja, tulisi myös muistaa miksi meillä - klassisen musiikin (ja E.P. Salosen mukaan taidemusiikin) suurvaltana itseään pitävässä maassa Proms ei olisi mahdollinen, jos muistamme sen historiallisen tapahtuman, kun Sibelius oli saanut kutsun Joseph Gobbelsin ideoiman ja säveltäjä Richard Straussin johtaman "Säveltäjien Kansainvälisen Yhteistyön Pysyvän Neuvoston" varapresidentiksi, ja Kolmannen valtakunnan korkeimman mahdollisen kulttuurielämän tunnustuspalkinnon, hopeisen Goethe-mitalin ansioistaan. Pianokonsertossa tämän tapahtuman kunniaksi Sibelius itse mukana julakaluna esitettiin hänen pateettinen Finlandiansa, jolloin koko juhlakansa nousi osoittamaan säveltäjälle kunnioitustaan seisten hurjasti ja pitkään naamat liikutuksesta jähmettyneinä taputtaen, sekä Valse Triste, ja sitten vielä lopuksi hänen opuksensa 114-116 pianolle ja viululle. Yhtään kättä ei sentään silloin noussut natsitervehdykseen; tämä tapahtuma kuitenkin jähmetti "suomalaisen klassisen musiikkin taiteen Taiteeksi" näyttäen rahvaalle toteen konservatiivisen elitiin haukanotteen - yhä jatkuvan ja elämälle vieraan - siitä ja siksi siinä ei tapahdu mitään uutta muuta kuin ettei tapahdu mitään uutta.