Ihastuttava mutta yllätyksetön tv-sarja: Tom Jones löytölapsi

Teksti Harald Olausen

"En aio auttaa miestä, joka on itse syössyt itsensä turmioon. Antakoot Jumala anteeksi syntisi, sillä ei ole maailmassa miestä, joka voisi auttaa sinua nyt!"

-Tom Jonesin kasvinkumppani ja kostonhimossaan periksiantamaton verivihollinen BlifiL

Yllä oleva lainaus Tom Jonesin kohtalosta on sekä osuvan tarkka kuvaus epäoikeudenmukaisesta maailmasta, missä säännöt keksivät vahvimmat että myös koko kirjan tapahtumia kristallisoiva. Tom Jones ei ole hyvää hyvyttään tai poikkeuksellisen herkkää ja hienoa luonnettaan valjastanut monen muun kanssaan samaan aikaan eläneen lailla itsensä pahuuden palvelukseen. Tapahtumat, joiden kielteisistä vaikutuksista hän saa kärsiä eivät johdu hänestä itsestään vaan muista.

Ylen Areenasta parhaillaan tuleva englantilaisen (ja joskus maailman parhaaksi väitetty romaani): romaani Tom Jones löytölapsi (1749) neljä jaksoa, on saanut uuden tulemisensa tässä moniosaisesssa televisiosarjassa, jossa Tom Jones tavallinen kunnollinen oman aikansa lapsi, joka muuttuu muiden tarinoissa itsensä vastakohdaksi, eli pahaksi ja turmeltuneeksi moraalittomaksi hylkiöksi, koska kristilliseen puritanismiin perustuva ajan henki oli niin myrkyllinen.

Tom Jonesin maailma on yhtä lohduton kuin Shakespearen Romeon ja Julian, mutta lopputulos on toisenlainen. Kirjassa tekopyhyyden valtaama englantilainen 1700-luvun yläluokka on jakaantunut hyviin ja pahoihin teeskentelijöihin. Hyvät teeskentelijät panettelevat muita ja puhuvat pahaa käyttäen kohteliaita kiertoilmaisuja.

Pahat taas pitävät itseään muita parempina, joilla on siksi etuoikeus muihin verrattuna tehdä enemmän pahaa ja valehdella, minkä he itsekin luulevat olevan hyvää, koska se palvelee itsekkäästi suoraan vain heidän omia etujaan. Lopputulos on pikkuilkeää- ja irstasta sovinnollisuutta leikillisyyden kaapun naamioituna.

Tom Jonesia voi pitää oman aikansa eräänlaisena arvojen vapauttamisen "robinhood-hahmona" saadessaan seikkailuillaan meidät nauramaan umpitylsille ja vaarallisille vanhanaikaisuuksille, ja niitä edustaville puupökkelömäisen habituksen omaaville, pilkkusääntöjä orjallisesti vääryyden hengessä noudattaville.

Sarja on hauskasti tehty komediallisen romeo-ja juliaseikkailun sekä hassunkuristen "silmät avaavien" totuuksien tapaan tyyliin, mikään ei ole sitä, miltä se ensisilmäyksreltä näyttäisi olevan eikä kenenkään sanomisiin tai uskotelmiin kannata luottaa – vähiten omiin.

Voi jopa sanoa, että ajan henkeen englantilaisessa Tom Jonesissa on samaa kirkollista irvokkuutta sekä tekopyhyyttä irvailevaa kurittomuutta, kuin maailman ensimmäisessä romaanissakin, Decameronessa (1350), kun Tom Jones yrittää pitää mielissään ensirakkautensa varoittavat sanat: Yritä pitää housut jalassa!

Sarja on iloinen mutta samalla jollain tapaa ikävystyttävän harmiton ja jopa hampaatonkin. Mutta se mikä Tom Jonesissa suuresti ilahduttaa, on sen raju kritiikkiä ympärillä vallitsevina arvoina esiintyvää väärämielisyyttä vastaan. Alhainen asema yhteiskunnallisessa hierarkiassa oikeutti ylemmät käyttämään väärin valtaansa ja omaisuuttaan kurjistaen sillä lisää köyhiä ja alempiaan.

Kaiken kukkuraksi tuon ajan moraalista hyveellisyyttä mittailtiin moraalisen närkästyksen ikävystyttävästä näkökulmasta, mikä koskee aina kaikkea muuta kuin vallassa olevaa eliittiä. Kaikki oli pahaa, jos ei toisin todistettu, ja siksi ihminen piti pitää tiukasti ohjaimissa, ettei hänen villi ja eläimellinen puolensa, juuri se, joka tekee hänestä tuntevan ihmisen, olisi päässyt valloilleen ja vienyt koko ihmiskuntaa kohti kadotusta ja moraalista rappiota.

Tom Jones on yksin maailmassa orpopoikana. Samoin on hänen rakkautensa värillisenä vailla turvaa ja arvostusta yksin. Molempia yhdistää se, ettei heillä ei ole ketään eikä mitään pysyvää turvanaan. He ovat vain se henkilö, kuin ovat, olosuhteista riippumatta, mutta eivät pelastuksekseen niiden takia kenenkään erityisestä määräyksestä.

Millainen on maailma, missä vain rahalla on arvoa ja merkitystä? Se on juuri sellainekin kuin sarjassa sen esitetään olevan: kylmä, tunteeton, laskelmoiva ja paha. Tom Jones ei ole valmis mihinkään muottiin, vaan edustaa sitä villieyttä, mikä lunnostaan ihmisen mielellä on kulkiessaan seikkailusta toiseen ja katsomatta nokkaansa pidemmälle. Juttua auttaa se, että Tom Jonesilla on ulkonäköä, luonnetta ja hyvää vaikka muille jakaa.

Mutta sillä ei ole merkitystä rikkauden edessä. Hänellä on vapaus olla ei mitään ja vapaa tahto mutta vailla mahdollisuutta toteuttaa itseään. Siitä huolimatta häntä juuri kahdehditaan niiden toimesta, jolla on kaikki ja ei kuitenkaan juurikaan muutamitään erityistä kuin luulot itsestään ja aseman turva; ne, joiden itsetunto ja arvostus riipuuvat siitä, kuinka paljon heitä mielistellään.

Heille nöyristellään alemmiksi osoitettujen toimesta, kuten Jonesin ilkeä serkkukin, joka ei edes rakasta itselleen määrättyä Tomin rakasta, vaan tekee sen inhosta Tomia kohtaan sarjan isona ja ilkeänoloisena pahiksena ihan samalla tavalla, kuin mielisairaan ihmisen paha tahto muita kohtaan nakertaa ihmisyyttä.

Toisaalta sarjaa ei pitäisi katsoa lainkaan, sillä se on lajissaan perinjuurin melko keskinkertaista viihdettä, missä itse pakkaus on aina lopulta tärkeämpi kuin sen sisältö, onhan näissä kauniiden nuorten ihmisten ja teineille tarkoitettujen hellyttävissä rakkaussaduissa aina se sama "cyranodeberserack"-ongelma taustalla kummittelemassa, ettei kaunis ole fiksu eikä fiksu kaunis.

Siksi koko kuorrutuskin tuntuu alun jännityksen jälkeen puuduttavalta Tom Jonesissa. Mutta onnekseen Tom Jonesissa ei ole 1700-luvun tunkkaista hyveellisyysongelmaa taakkanaan. Kun Jones kohtaa kiusauksen, hän ei tunne halua edes vastustaa sitä, jos se tuottaa hänelle mielihyvää, ja on nenän edessä tarjolla.

Tom Jones on siis omaa ahdasta aikaansa edellä reilusti lähes kolmesataa vuotta, ja elää nykyihmisen mittapuissa lähes normaalia elämää toteuttaen itseään (vailla syyllisyyttä - sitä yritetään koko ajan tarjota hänelle), niin ihmisenä kuin seksuaalisena olentonakin ilman, että tuntisi olevansa siksi muita huonompi.

Kyllä tarinoilla on merkitystä ja voimaa maailmassa. Ensin tuli veijarimainen ja yläluokan tapoja sekä ilmiselvää mädännäisyyttä ja satuttavaa pahuutta satiirisesti kuvaava Tom Jones jo 1700-luvun keskivaiheilla, ja hieman myöhemmin väärin tuomittu sekä kohdeltu Dumas Alexandren Monte Christon kreivi (1846), ja lopulta kiristillisen etiikan syntymässä olleeseen sovittelevaan ja kompromissiherkkään sosialidemokraatiaan salakuljettanut Viktor Hugon (1868) Kurjat kollektiivisine anteeksiantoineen.

Kaikki edellä mainitut romaanit olivat suositttuja ja vaikuttivat vähintäänkin yhtä paljon sen ajan ihmisiin, kuin valveutuneiden (post)teiniliitto-maailmankuvaan Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa (WSOY 1972: https://joklaaja.blogspot.com/2013/08/rauha-s-virtanen-lintu-pulpetissa.html), tai hieman myöhemmin Harri Sirolan Abiturientti (WSOY 1980), mikä oli Virtasen tekstiin verrattuna kuin nuoren kirjallisuuden sukupolvikapinan Pete Q.

Mutta maltetaanpa vielä hetkinen ennen kuin päästetään irti pöksyistään nuoriherra Jones. Tom Jonesissa on toinenkin asia, mikä nostaa sen lajissaan muiden kiinnostuksen yläpuolelle. Se sama kostodraama kuin Shakespearen verisissä kuningasdraamoissa alkaen Macbethistä aina Kuningas Leariin ja Richard III:seen sekä Henrik IV:n saakka – puhumattakaan Othellon sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, mutta toki lievempänä ja inhimillisempänä sivujuonteena.

Kun maailma ympärillä on ehdottoman epätasainen- ja tasa-arvoinen sekä epäinhimillinen paha, musertava ja lohduton vankila, tuottaen hyville vain tuskaa ja epäonnistumisia, on sekä Rouva Fortunaksi kutsutulla (houkan tuurilla) sattuman oikullisuudella ylimmän tuomarin viitta yllään rankaisemassa väärintekijöitä ja palkitsemalla päähänpotkittuja hyviksiä; rikas kuolee yllättäen ja pahnanpohjimmaista lykästää joskus (mutta harvoin) jopa satumainen onni, kuten vaikkapa Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.

Edellisessä kappaleessa tuli selväksi miksi epäonninen- ja toivoinen ihmiskunta tarvitsee tällaista sokeroitua satuilua hyvästä ja pahasta, on aina tarvinnut, ja tulee aina yhtä varmasti tarvitsemaan: maailman ilman toivoa olisi kamalan pimeä ja ahdistava paikka, missä todennäköisesti kukaan ei selviytyisi elämänhaluisena sen helvetin leiskoista aikuisikään saakka ja maailma lakkaisi olemasta.

Siksi sen houkutuksena ovat imelät valheet. Ennen vanhaan tapa oli hyvin yksipuolinen; nuori mies sai hakea nautintoa mistä halusi, naisen sensijaan joutui valitsemaan tuhon ja velvollisuuden väliltä. Silti Tom Jonesissa on oma vastantahtoinen viehätyksensä, kun se lyttää kaiken arvottoman, antaen sille samalla pardoksaalisesti arvon arvaamattoman. Jones näyttää uuden, nurkan takaa kurkistavan ison maailman, missä muulla kuin rajojen rikkomisella ja nautinnon maksimoinnilla, ei ole väliä.

Elämä on lyhyt ja elämistä varten tehty, ei ole varaa olla surullinen tai murjottaa. Silti Tom ei ole elämäänsä tyytyväinen. Hän on orpo, kuten kaikki suurkaupunkilaiset, ja hän janoaa enemmän kuin mitään omaa rakastaan ja rakasta (tulevaa) perhettään. Onko Tomin maailma vain hyötymisen tavoittelua jalolla päämäärällä perustellen ja Tom Jones itse ilkikurinen vai kiltti rajojen rikkoja?

Tom Jones ei itse asiassa ole lainkaan rajojen rikkoja vaan myrskyaaltojen, jota elämäksikin voisi kutsua, mukana uiva melko tavallinen nuorukainen, joka etsii tyyntä satamaa itselleen ja muiden tavoin tavoittelee elämää, jossa voisi olla onnellinen, ja josta voisi olla myös ylpeä. Hän on siis epäilemättä seikkailija, joka on valmis heti ensimmäisen onnenpotkun sattuessa asettumaan (laulussa Rosvo Roopen lailla) niille sijoilleen. Vai onkohan? Eipä taida ihan olla. Ei sinnepäinkään.

On ilmeisemminkin jotain ihan muuta. Mutta mitä onkaan lopulta Tom Jonesin maailman edustama himo ja sen tarjoama voima Tom Jonesin viehätysvoiman kohteeksi joutuneille, kun se joutuu todistamaan, että vaikka se ei ole ensimmäinen vaan toinen, se alistuen nöyrtyy kohtaloonsa ja ottaa sen, minkä saa kun vielä voi?

Mutta mitä on himo ja sen veli viehätysvoima? Se on se konstailematon yhden yön tavoiteltu kauneus, joka sytyttää intohimon lisäksi kuolemanaavistuksen, sillä himo, joka pyörittää maailmaa, menettää aikojen saatossa voimansa, kuihtuu pois, muuttuu itsensä vastakohdaksi ja kuolee maailmasta vanhan ikälopun impotenttiutena kuin irvistellen pilkatakseen sitä, mikä se kerran itse oli nuoruuden kukkeudessaan.

Juuri ja juuri kaksikymentävuotta täyttänyt Tom Jones kuvataan puhtaana ja anteeksiantavana ihmisenä, jonka hyvyys pahan keskellä saa ihmiset viehtymään hänestä jopa kyyneliin asti. Näin hyvyydestä tehdään oman itsensä itseisarvoa, ja se trivialisioituu sekä objektoituu oman itsenä pyhimyskuvaksi kristillisen tekopyhyyden tapaan, mitä kenenkään on mahdotonta saavuttaa omassa epäpuhtaassa elämässään. Se on kerraan tylsää ja suuri sääli.

Mutta mikä voima kostossa ja vihassa onkaan, jos ne ovat elämäntehtäviä, kuten kaiken pahuuden arkkityypistä BlifiListä, eli MUSTASTA VELJESTÄ sarjassa huomaamme. Jo se, että hän kehtaa tulla syyttämään kuolemaantuomittua selliinsä vailla mahdollisuutta puolustautua omasta pahuudestaan, on raivostuttavaa ja ikävää katseltavaa.

Mutta että hän vielä lahjomalla juopon entisen sotilaan rähinöimään Jonesia vastaan yrittäen saada Jonesin hirteen, on jo ihan liikaa. Kuten myös se, että Tom Jonesille valkenee lopuksi, että hänen ilotytöksi luulemansa irstas nainen, jonka kanssa hän on ollut intiimissä suhteessa, paljastuu lopulta hänen omaksi äidikseen.

Ja mikä helpotus se onkaan, kun juttu ei olekaan totta. Tom Jonesin äiti on tietenkin Tomin ottoisän sisar Bridget ja BlifiL, eli MUSTA VELI hänen oikea veljensä mikä satuttaa katsojaa vielä enemmän ottoisän sanoin sisarestaan kotiin palaavalle Tom Jonesille: "Bridget ilahtuisi kovasti jos alkaisit kutsua häntä äidiksi, mikä on tottakin".

Bridget puolustautuu hämmentyneen Tom Jonesin edessä, ettei tiennyt muka, mitä tehdä eikä voinut puhua silloin asiasta kenellekään. Hän oli naimaton nainen: "Mitä ihmiset olisivat silloin sanoneet?" Orvon on vaikea niellä moista sokeroitua satua ihan helposti.

Kirjalla on ollut kuitenkin oma merkityksensä ongelmista keskustelun pohjaksi ja on varmasti vaikuttanut silloisen sosiaalisesti lukkiutuneen avioliitto yms. ospous-keskustelun alkamiseen nimenomaan Isossa-Britanniassa, joten ihan heti äkkiseltään tarinaa ei kannata tuomita liian heppoisin perustein.

Mutta on myös hyvä muistaa, että maailmojen totuuksien liiallinen myötäily synnyttää tällä tavalla kerrottuja tarinoita puhdistamaan huonoa omaatuntoamme, ettemme tee oikeasti mitään muiden hätää kärsivien auttamiseksi, jollemme saa siitä julkisuudessa sulkia oman erinomaisuutemme hattuihin.

Tom Joneskin laskeutuu tarinan lopuksi tavallisten kuolevaisten tylsään heteroluokkaan, ja sulaa lopulta katsojan mielissä yhteiskunnallisesti kelpoiseksi, koska ei enää olekaan äpärä vaan rikkaan talon perijä. Mitä jos Tom Jones ei olisi ollut rikkaan talon perijä?

Millainen loppu tarinalla sitten olisi ollut? Luulen sittenkin tarinan olevan tehdyn kaikkien aikojen ja maailmojen kokoomuslaisille vallassaolijoille, joilla on tunnetusti myös kaikkein vähiten empatiankykyä vähempiosaisiksi koko elämänsä ajan tuomittuja kohtaan.

Hyvinvoivan ja romantiikkaa harrastavan keskiluokan on helpompi hyväksyä tomjones-tyypit, oman elämänsä puskijat samaistumalla siihen tietoon, että hän on ollut jotain muuta, kuin ilmiselvä tuhoon tuomittu pummi, koko ajan piilossa kykevänä astumaan yli köyhyyden ja mitättömyyden heidän luokkansa sisälle. Emme ole vain ole sitä tienneet. Sitä hänen hyvyyskin on vihjannut.

Loppu on imelän satumainen ja ikuinen päättymätön hyvyys-onnela, mitä kaikille romanttisten tarinoiden lukemattomille ystäville myydään ja herättää kysymyksen, miksi ja kenelle näitä tarinoita suurella rahalla oikein tehtaillaan? Lopuksi ääni sarjassa päättä sadun ja paljastaa itsensä imelyyden ja tarinan "mukaopetuksen":

"Kaikille loppu ei ole onnellinen, pikemminkin ansaittu. Kaikille niille, jotka pääsivät takaisin valoon, eli itse asiassa meille kaikille muille (tarkoittaa ilkeää cruellimaista tätiä ja tämän seuraan paennutta BlifiLliä) aurinko paistoi kauniisti satumaisena hääpäivänä….Mikä odottaa herra ja rouva Jonesia? Mitä te ajattelette?"