Ihmisten puolue

Teksti Harald Olausen

"Satiirinen komediasarja politiikan maailmasta. Kuvitteellinen ja värikäs Ihmisten puolue kokoontuu kerran viikossa puimaan ajankohtaisia asioita ja hiomaan strategioita. Kuria kokouksissa pyrkii pitämään puolueen puheenjohtaja ja perustajajäsen, diplomi-insinööri. (2008-2010)" -Yle Teema.

Ihmisten puolue ei ohjelmana ollut vakuuttava. Se oli liikaa puskateatterimainen ja sen hahmot kuin Hölmöläisistä. Ohjelma lupasi enemmän kuin antoi ja kertoi samalla, miten vaikeaa Suomessa on tehdä poliittista viihdettä. Olisi vaikea kuvitella Suomessa tehtävän Kyllä herra ministerin tasoista poliittista satiiria, jossa käsikirjoittajat pystyvät upottamaan koko universumin kriittisen potentiaalin viimeisten kahden vuosituhannen ajalta näppäriin dialogeihin.

Aikoinaan poliittinen satiiri alkoi 1700-luvun lopulla sanomalehdistä. Yksilön hobbes-smithiläinen perusongelma on se, mistä Arthur Young kirjoitti vuonna 1787: "Antakaa ihmiselle omaksi karu kallionnyppylä, ja hän muuttaa sen puutarhaksi; antakaa hänelle vuokralle puutarha ja hän muuttaa sen yhdeksässä vuodessa autiomaaksi. Omistamisen taika muuttaa hiekan kullaksi."

Tämä on se rajalinja, josta valtamedioissa on käyty alusta alkaen. Kaksi valtamedioissa 1800-luvulla ollutta vastakkaista käsitystä tukee ja kuvaa hyvin tätä taistelua. Yhdysvaltalainen Morning Post tammikuussa 1847 kirjoitti, että emme edes kuvittele, että ihmisluontoa hallitseva itsekkyys olisi koskaan voitettavissa, mutta me voimme suunnitella yhteiskunnan lait ja instituutiot sellaisiksi, että ne tukevat sitä niin vähän kuin mahdollista.

Tästä alkoivat julkiset riidat medioissa siitä, kenelle valta maailmassa kuuluu. Economist lehti vastasi, että Post ilmeisesti kuvittelee, että koska lait ja instituutiot on tarkoitettu edistämään julkista etua niiden tekevän yhteiskunnan; mutta toisenlainen filosofia esittää yhteiskunnan ihmisyksilöiden vaistojen luonnolliseksi tuotteeksi. Seuraava askel oli haparoida demokratiassa.

Liberaaliteoreetikko Walter Lippmanin merkitys nykyaikaiselle propagandakoneistolle on suuri, sillä juuri hän esitti, että vallankumousta demokratian taiteessa voitiin käyttää keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi, minkä tarkoitus oli saada kansa hyväksymään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut. Lippman ymmärsi Nietzschen tavoin, että massat olivat kyvyttömiä ja liian tyhmiä kuvitellakseen oikeaa suuntaa tulevaisuudelle.

Lippman tajusi myös, että aina pieni erikoistunut ryhmä, johon kuuluu alle prosentti kansasta, pitää valtaa ja kaappaa vallan aina tarvittaessa itselleen takaisin kulisseissa. Ja jos osaton ja onneton kansa onnistui tekemään vallankumouksen, kannatti valtaapitävien olla heidän puolellaan, sillä tämä hämmentynyt lauma ei tajua omaa etuaan eikä kykene sitä saamaan selville.

Lippmanin mielestä piti ohjailla typeriä massoja, näitä hämmentyneitä laumoja, joiden funktio oli toimia vain yleisönä, kohti maailmaa, jotka ne ovat liian hölmöjä itse ymmärtämään, jopa niin hölmöjä, että yrittäessään sotkeutua omien asioidensa hoitamiseen, aiheuttivat vain itselleen ja muille suunnattomia ongelmia. Siksi Lippmanin mielestä tämä hämmentynyt lauma piti kesyttää

Lippman jakoi kansan kesyttämisen eri osiin. Poliitikkojen luokalle ja päättäjille hän varasi harhauttamismielessä tehtävän luoda "jonkinlainen siedettävä todellisuudentuntu", vaikkakin samalla niiden oli iskostettava kansaan oikeanlaiset harhaluulot. 1920-luvulla ja Harold Lasswell –modernin kommunikaatiotutkimuksen perustaja selitti, ettei pidä sortua uskomaan "demokraattista dogmia siitä, että kansa tietää parhaiten oman etunsa", yksinkertaisesti siitä syystä, että näin ei ollut hänen mukaansa.

Vallanpitäjät ovat pätevimpiä päättämään siitä, mikä oli kansalle parhaaksi. Se mikä oli aikaisemmin diktatuureissa pamppua kansalle pakkona, jotta kansa olisi pysynyt hiljaa, uskollisen ja toteuttanut hallitsevan luokan toiveita mukisematta kuuliaisesti, on nykyisin demokratioissa propaganda.

Länsimainen demokratia tai oikeammin ns. länsimainen demokratia ei oikeasti ole demokratiaa vaan sopimus vallankäytöstä kahden vahvan voiman, omistajien ja työntekijöiden välillä. Se mitä vallan kulisseissa ja hallinnon käytävillä juonitaan tavallisen ihmisen päänmenoksi, jää usein piiloon meiltä tavallisilta ihmisiltä meidän omaksi harmiksemme ja vallanpitäjien onneksi.

Siksi on hyvä palauttaa ajatuksia aikaan ennen tätä tilaa. Ylen Teemalta tulee parhaillaan kaksiosainen dokumentti Yhdysvaltojen kulta-aika. Yhdysvaltojen kultainen aikakausi, Gilded age (n. 1870-1900), oli kapitalismin nousun juhlaa, mutta samalla myös jyrkän jakautumisen tähden. Yhdysvaltojen väkiluku tuplaantui, maan varallisuus kasvoi räjähdysmäisesti ja yhteiskunnallinen muutos oli rajua. (The Gilded Age. Tuotanto: Sarah Colt Productions/WGBH, Yhdysvallat 2018). 

Ja dokumentin toinen osa: 2/2, mistä näkyy hyvin se, miten rikkaat ottivat vallan. Yhdysvaltojen kultainen aikakausi oli raadollisen kapitalismin nousun juhlaa, mutta samalla myös hyvin levotonta aikaa yhteiskunnan jyrkän jakautumisen tähden. Työntekijät taistelivat oikeuksistaan ja omistajat sinetöivät valtansa totuuteen ja historiaan medioiden avulla.

Silloin syntyi myös se hauras yhteiskuntasopimus, joka tänään vallitsee rikkaiden ja tavallisten ihmisten välillä, jos nyt sopimuksesta voidaan edes puhua, sillä käynnissä on koko ajan jatkuva taistelu. Kyseessä on jatkuva taistelu siitä, kuka määrää ja kenelle kuuluvat voitot. Kysymys on myös hegemoniasta eli kuka päättää siitä, mitä me luulemme ja ajattelemme.

Parasta dokumentissa on sen selkeys, sillä siinä kerrotaan rautalangasta vääntäen ymmärrettävällä tavalla, miten raakaa propagandasotaa omistajat käyvät kaikilla yhteiskunta-alueen eri rintamilla työntekijöitä ja tavallisia ihmisiä vastaan. Aina kun omistajat ovat joutumassa häviölle, he palkkaavat puolestaan poliittisia helppoheikkejä valehtelemaan sujuvasti ja tuloksellisesti.

Demokratiaksi kutsuttu järjestelmä alkoi vakiintua vasta kunnolla II ms:n jälkeen Länsi-Euroopassa, kun sosiaalidemokraattiset puolueet pääsivät pannasta valtaan. Mutta valta muutti eurooppalaiset demarit osiksi vanhoillista valtiokoneistoa, jäykisti ja oikeistolaisti ja lopulta puolueet yksi toisena jälkeen menettivät tavallisen kansan luottamuksen.

Vasemmistolaista politiikkaa on näistä syistä harvoin päästy kunnolla toteuttamaan. Poikkeuksena ehkä "vaaleanpunaisen sosialidemokratian mallimaaksi " kutsuttu Ruotsi kollektiivisine kansankotiajatteluineen. Mutta sekin ennen kuin Göran Persson toi mukanaan puolueeseensa markkinavoimat ja oikeistolaisen tuulahduksen ja lopulta suisti Ruotsin demarit alas vallasta.

Suomessa SDP on ollut linja hukassa. SDP:n puheenjohtaja Antti Lidtman, joka edustaa perinteistä työn linjan ay-sosialidemokratiaa, näyttää Ylen uuden puoluegallupin mukaan tällä hetkellä sellaiselta poliitikolta, jonka kansalaiset haluavat pelastavan Suomen oikeistohallituksen epäoikeudenmukaiselta jakamiselta hyvin ja huonosti toimeentuleviin.

Mutta SDP:llä ei ole silti mitään syytä röyhistellä rintaansa itsetyytyväisenä. Puolueen historia on täynnä ikäviä takinkäännöksiä, äänestäjien huijaamista ja vaalilupausten pettämistä. SDP on tehnyt pitkän mahalaskun uskottavuudessa Paavo Lipposen leikatun indeksin ajoista lähtien olemalla välillä köyhiä kyykyttäessään kokoomuslaisempi kuin kokoomus itse.

Demareista äänestäessä ei aina tiedä äänestääkö oikeistolaista vai vasemmistolaista talouspolitiikkaa ajavaa. Esimerkiksi SDP:n uusi ryhmäpuheenjohtaja, oululainen Tytti Tuppurainen, joka on jopa, julkean tyytyväinen edustaessaan vanhoillista sosialidemokratiaa, on avoimesti konservatiivinen oikeistodemari, joka ei paljoa eroa kokoomuslaisesta ajattelussaan.

Oikeistodemarit eivät jaa työväenliikkeen tärkeimpiä arvoja, kuten taloudellinen tasa-arvo ja vahvat julkiset palvelut. Oikeistodemari näkee puolueensa valtionhoitajana, jonka tehtävä on pitää kurissa vasemmiston jatkuvat menolisäykset sosiaali- ja terveyspuolelle. Demarit saatiin aikoinaan houkuteltua kokoomuksen vanaveteen toteuttamaan hillittyä markkinataloutta.

Kokoomuksen päästyä oppositiosta Harri Holkerin johtamaan sinipunahallitukseen 1987-1990 kokoomus muuttui kansankapitalismia ja markkinataloutta korostaneelta linjalta kohti sosiaalista valintataloutta ja ideologisesti keskemmälle, ja demarit hylkäsivät demokraattisen sosialismin ja valintatalouden, koska ne eivät tuoneet täystyöllisyyttä, vaan talouteen lisää ongelmia.

Mutta muutosta luvannut demari muuttuu yleensä heti oikeistolaiseksi vallan säilyttäjäksi ja sen mahdista nauttivaksi, kun se on saanut vallan. Se on demareiden sielu eikä seepra voi mitään raidoilleen. Vasemmistoliittoa ei voi kukaan vasemmistolainen taas tänään äänestää, koska puolue ei ole ollut vasemmistolainen pitkään aikaan. Missä on vasemmistopopulistinen vaihtoehto?

Vasemmistoliitto on naulinnut itsensä feministiseksi ja lesbolaiseksi elämäntapavasemmistolaiseksi vaihtoehto- ja nuorisoliikkeeksi niin vahvasti, ettei ole mitään syytä uskoa linjan muuttuvan mihinkään. Puolue on jo menettänyt miehet, ja erityisesti tavalliset bussinkuljettajat, rakennusmiehet ja ay-miehet. Moni odottaakin (vapauttavaa) aikaa Li Anderssonin jälkeen.

SDP on pysynyt tavallisten ihmisten puolueena. Vai onko? Siinä missä vasemmistoliitolla oli viime eduskuntavaaleissa epäuskottavia ja sellaisia marginaaliehdokkaita, joihin oli vaikea samaistua muiden kuin erilaisten vähemmistöjen, SDP:n ehdokkaat kautta linjan edustivat tavallista kansaa ja tarjosivat äänestäjille sekä vaihtoehdon että samaistumisen mahdollisuuden.

SDP:n kunniaksi voi sanoa, että vaikka se on melko keskinkertaisten poliitikkojen puolue, he ovat kuitenkin tavallisen ihmisen puolella oleva ihmisten puolue (kuin Ylen radiokuunnelmasta), ja toimivat vastavoimana oikeiston halulle nostaa yksityisten voittoja yhteisen hyvän kustannuksella. Juuri siksi demareita äänestetäänkin. Tavalliset äänestäjät - ihmisten puoluelaiset.

Mutta on siinä jotain muutakin. Suomalaiset ovat epäileväisiä herrojen kotkotuksille ja tietävät hyvin sen, että kaikki mikä menee kiireellä ylös, tulee yhtä nopeasti ja varmasti alas. Vilungilla ei kannata yrittää kammeta itseään eteenpäin kansakunnan kaapin päälle kuten Arja Alho yritti, sen ovat monet muutkin poliittiset opportunistit ikäväkseen huomanneet.

Toisaalta suomalainen ei aina äänestä sitä ominta ja parhainta ehdokastaan omaksi edukseen. Usein äänestetään jotain vastaan, ettei ainakaan se ja se tulisi valituksi herraksi, mikä on vittumaisen kansanluonteen omaavaa kansaa hyvin kuvaava. Yhtä usein myös veikataan mielellään voittavaa hevosta muiden tapaan ja tehdään pelistä näin muiden ohjauksessa jännittävä.

Tässä on ison rahan huijareiden mahdollisuus, ja nykyisin myös varsin tuottava kultakaivos siihen saakka, että joku tajuaa kieltää tämän lähes puolirikollisen vaikuttamisen lailla. Entisiä vaikutusvaltaisia politiikan ykköskaartilaisia on palkattu "poliittista viestintää" harjoittaviin viestintäyrityksiin muistuttamassa heitä "mahdollisesta vastapalveluksesta", jonka aika olisi nyt.