Ikuisuuskysymys: Miksi Jumala on näkymätön, kuuro ja sokea?
Teksti Harald Olausen
"Summa theologiae on keskiajan filosofian ja teologian tunnetuin teos. Akvinolaisen tavoitteena oli käsitellä siinä kaikki teologian osa-alueet sekä sitä varten selvittää myös niiden taustalla olevat filosofiset kysymykset. Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta sisältää tuon hyvin laajan teoksen alkuosan, joka käsittelee teologian perusteita ja valaisee koko Tuomaan ajattelun lähtökohtia."-Tuomas Akvinolainen – Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta (Gaudeamus, 2023).
Summa theologiae on kiinnostava kirja. Se alkaa oivallisella teologian luonnetta koskevalla selvityksellä. Sitä seuraa Jumalan olemassaolon todistus, joka on teoksen tunnetuin jakso. Jumalan olemassaolon Tuomas todistaa viidellä eri tavalla, joita hän kutsuu "viideksi tieksi". Sen jälkeen teoksessa tarkastellaan Jumalan olemisen tapaa ja ominaisuuksia. Jumalan toimintaa koskevassa jaksossa Tuomas käsittelee muun muassa Jumalan tiedon ja tahdon luonnetta, kaikkivaltiutta ja predestinaatiota.
Kun kristityt olivat sattuman oikullisuuden kirittäminä päässeet omaksikin ihmetyksekseen valtion uskonnoksi 300-luvun lopulla Konstantinapolissa, heille tuli kova kiire selittää Raamatun eriskummallisuuksia ja sovittaa niistä yhteisesti käsitettävä oppia. Se oli vaikeaa, sillä Uudessa testamentissa pääosassa seikkailut Jeesus oli selvästikin kapinallisen ja moraaliltaan kyseenalaisen moralistin muotokuva. Ja koska Jumala oli Raamatun mukaan luonut ihmisen itsensä kuvaksi, lankesi varhaisille kirkkoisille kova työ yrityksessä luoda Jeesuksesta inhimillinen Jumala, kun vaikutti siltä että itse Jumala oli näkymätön kuuro ja sokea.
Edellä esitetty väite on ikuisuuskysymys. Johannes Khrysostomos keksi entisaikojen eri uskontojen peilikuvan Jumalasta hallitsijana (mm. Egyptin faaraot), jota ei saanut katsoa tai muuten kuolisi), joka oli ääretön ja äärettömänä tuntematon, ja oli luonteeltaan tuntematon. "Häntä ei aisti tavoita eikä kuvittelu, mielipide, järki tai tietokaan" (Dionysios). Khrysostomos selitti väitteidensä tueksi Johanneksen evankeliumin kohtaa Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt: "Sitä, mitä Jumala on, eivät ole nähneet profeetat mutta eivät enkelit tai arkkienkelitkään. Miten luodut luonnot voisivat nähdä luomattoman?"
Tämä kohta kirjan Tuomas Akvinolainen – Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta-kirjan otsikolla Kysymys 12: Miten tunnemme Jumalan, kuuluu kirjan sekä mielenkiintoisimpiin että samalla myös paljastavimpiin kohtiin kristinuskossa, sillä tarkalle lukijalle käy selväksi viimeistään tässä luvussa epäilys siitä, ettei Jumalaa ole olemassa - ei voi ollakaan, sillä sitä ei ole todistettu, eikä tyhjä ole sama asia kuin täysi, vaikka niin kirjassa Jumalan poissaolo yritetäänkin salata, selittää ja luoda pohja myyttiselle ei-millekään, joka muka hallitsee mieliämme. Sehän olisi sama asia, kuin syntyisimme hirttosilmukka kaulassamme. Vai olisiko?
Mutta niinhän me juuri teemmekin. Ihmisiä kuolee kuin sormen näpäytyksestä. Tähänkö kristityt laskevat ihmisten uskon perustuvan? Kun ihminen pelkää, hän etsii pelastusrengasta kaikkialta. Kuolemaa tuntuu ohjailevan jokin suuri tuntematon voima. Me emme vain tiedä onko se paha vai hyvä, koska emme tunne sitä ja se ei itse kerro. Se on elämän suuri mysteeri. Mutta kun sitä vertaa luontoon, kuolema on elämisen edellytys ja ehto ja yhtä jatkuvaa tasapainottelua elämän kanssa. Miten luomaton voi olla olemassa, jos sitä ei ole luotu? Väite vaikuttaa tänään samanlaiselta huuhaalta kun aikamatkailu.
Väitteet ovat absurdeja ja johtopäätökset vääriä. Esimerkiksi Dionysioksen väite, että Jumala ei ole olemassa oleva asia vaan olemassa olevien asioiden yläpuolella. Hän ei siis ole ymmärrettävä vaan kaiken ymmärryksen yläpuolella. Mutta ei tällainen vaillinainen päättely ja todistelu johda mihinkään. On vain sanoja ja hurmioitunutta hymistelyä sen takana todistamassa jostain asiasta, jota ei voi todistaa siksi, ettei se ole olemassa muuta kuin kuviteltuna. Siitä huolimatta Jumalan täytyy olla olemassa!
Luotu ymmärryskään ei voi nähdä Jumalaa, koska ne ovat äärettömän etäällä toisistaan. Miten sitten ihminen voi olla Jumalan kuva? Onko kyseessä jumala, joka ei ole mitään ihmisenä? Eikö ihmisellä ole mitään jumallista? Vihaako hän kenties itseään niin paljon, ettei suostu antamaan itsestään mitään vihjeitä tai kuvaa itsensä luomalle oliolle, jonka tehtäväksi jää vain maallisen tomumajan kanssa eläminen, ja luojansa eli isänsä alituinen mutta tulokseton etsiminen koska isä kostaa hänen puolestaan?
Raamatusta harvoin siteeraataan sitä kohtaa, missä Jumalan sanotaan kostavan puolestasi. Älä siis kosta. Kumma heppu totisesti. Niin ovat hänen todistajansakin, jotka tuntuvat kaikki toistavan samaa mantraa Jumalan eri luonnosta, eräänlaisesta muodottomuudesta, jota ei voi käsittää ja korkeasta eri tasolla kuin ymmärryksen tasolla olevasta erillisestä olemisen asemastaan, mikä on vallitseva olotila, jota ei kyseenalaisteta tai mihin ei saa suoraan vastausta, vain kehotuksen uskoa asiaan.
Kun sanotaan, että Jumala ei ole olemassa oleva asia, ei tarkoiteta, että hän ei olisi mitenkään olemassa, vaan että hän on kaiken olemassa olevan yläpuolella, sillä hän on oma olemisensa. Siksi tästä ei seuraa, että häntä voi mitenkään tuntea, vaan että hän ylittää kaiken tuntemisen – että häntä voisi täysin käsittää. Oho, mitä manipulointia ja politikointia. Kun tällä tavalla on suljettu keskustelun sisään oma sääntönsä olla olematta avoin sekä tästä seuraava umpimielinen totuus, mikä on kaiken pohjana, ei voi muuta tehdä kuin uskoa täysillä, ja se on tarkoituskin. Mutta sokeaa uskoa siis mihin? Vaikea kysymys!
Usko Jumalaan on salaperäistä ja sokeaa, koska kukaan ei tiedä millainen Jumala on, tai millaisia ominaisuuksia Jumala itsessään ja olemisessaan meiltä ihmisiltä oikein tahallaan piilottaa. Viimeinen kerta, kun joku yritti, mutta epäonnistui sovittamaan kristillisen moraalin sekä järjen keskenään selväksi kosmiseksi harmoniaksi, oli romantiikan ajan spekulatiivista idealistista filosofiaa edustanut Schelling, jonka selitykset Jumalasta, ajasta ja pahan mahdollisuuden maailmasta eivät jaksaneet enää vakuuttaa, koska samaan aikaan Saksassa käytiin keskustelua Spinozan Etiikan ensimmäisestä osasta Jumala.
Jumala vaikuttaa lähinnä Donald Trumpin tapaiselta vanhalta, epäoikeudenmukaiselta ja pikkumaiselta ilkimykseltä, jonka kanssa ei ole leikkimistä. Yksijumalaisen ja universaalin kristinuskon tehtäksi ei niinkään tullut ihmisen pelastaminen, kuin omaisuuden kasaantumisen ja siitä seuranneen harvainvallan oikeuttaminen kansan mielissä. Augustinus ujutti rakkauden sanomaa levittäneen Jeesuksen kuolleen ruumiin yli pelkoa ja vihaa pappien suusta sylkeneen metapaholaisen kirjoittamalla Jumalan valtiossa todellisen oikeudenmukaisuuden olevan vain siinä valtiossa, minkä perustaja ja hallitsija oli Kristus.
Augustuksen jumala eikä valtio ollut oikeudenmukainen. Se oli jumalan nimissä harjoitettua pirullista hallintoa kaikista kaunopuheista huolimatta, missä hallittavan piti alistua nikottelematta kaikkiin käskyihin, ja olla nöyrä sekä kuuliainen tottelija ja suorittaja mitään ylempiensä asioita kyseenalaistamatta. Tämä kummallinen ajattelu lähti siitä, että Augustinuksen mielestä valtio on korvike, jonka juuret olivat synnissä. Siksi elämä oli rangaistusta, mutta vallankäyttö ei. Augustinus opetti, että Jumala oli ennaltamäärännyt toiset ihmiset pelastumaan. Augustinuksesta tuli kirkollisen näkemyksen uranuurtaja.
Vapaa tahto oli eräs Augustinuksen käsittelemiä ongelmia. Hän pohti, voiko ihmisen tuomita helvettiin pahojen tekojen takia, jos hän ei itse toimi oman tahtonsa mukaan tai ei tunne kristillisiä opetuksia. Erityisesti pelagiolaiskiistassa Augustinus korosti armon olevan pelastuksen edellytys. Ihmisen tahto oli Augustinuksen mukaan alun perin tehty vapaaksi, mutta synnin vuoksi sittemmin turmeltunut ja rappeutunut. Toisin kuin protestantismissa usein on tulkittu, Augustinus ei kuitenkaan kumonnut ajatusta ihmisen vapaasta tahdosta. Augustinuksen korostus oli, että sekä Jumalan suvereeni armo että ihmisen vapaa tahto täytyy hyväksyä.
Kirkkoisänä hän on tärkein ja vaikutusvaltaisin ajattelija. Augustinuksella oli vakuuttavia perusteluja kristillisten arvojen levittämiselle maan päällä. Vaikka hänellä olikin teologisena filosofina hyvä tarkoitus, hänen kirjoituksiaan, ja niiden tulkintoja on myöhemmin käytetty etsittäessä syytä ja oikeutusta ristiretkille, noitavainoille ja kirjarovioille. Erityisesti ns. donatolaiskiistassa Augustinus asettui kannattamaan valtiovallan puuttumista uskonnollisten kiistojen ratkaisuun ja se teki hänestä poliitikon.
Augustinus esitti että maallinen valtio on välttämätön rauhan ja järjestyksen ylläpitäjänä, jatkaen siten Paavalin historiallisten välttämättömyyksien edessä omaksumaa (kuolemaan uhalla pakotettua) myöntyväisyyslinjaa valtiovaltaa kohtaan huolimatta Tertullianuksen ja Hippolytoksen ankarista varoittavista kirjoituksista. Augustuksen civitas - opin mukaan maailmanhistoria oli kamppailua valon ja pimeyden yhteisöjen välillä. Augustinus näki (viisaasti?) hyvän ja pahan sekoittuneena maan päällä.
Augustinus mieltyi kovasti Paavalin Roomalaiskirjeisiin, olihan hänestä tullut yksi tärkeä vaikuttaja hajoamassa olevaan myöhäisantiikin Rooman valtakuntaan, joka koki ennen lopullista hajoamistaan nöyryyttävän ja häpeällisen hävityksen 24.8.410, kun kuningas Alarikin johtamat länsigootit valtasivat Rooman ja ryöstivät sen putipuhtaaksi. Näin kirkko sivuutti sen kysymyksen, että kristinusko ei ollut vallan eikä omaisuuden puolella ja, että valta on aina epäoikeudenmukaista, ja koska ihmiset olivat Augustinukselle ylpeyden vallassa olevia syntisiä, heitä piti pitää kurissa pakon uhalla valtion ja vallan toimesta.