In Memoriam: Elizabeth Wurtzel (1967-2020)

11.08.2020

Teksti:

Eero K.V. Suorsa


Kirjailija ja juristi Elizabeth Wurtzel kuoli rintasyövän aiheuttamiin komplikaatioihin New Yorkissa 7. Tammikuuta. Häntä jäivät kaipaamaan äiti ja ex-mies. Esikoisteoksellaan Prozac Nation (1994) Wurtzel lunasti asemansa nuorten, korkeakoulutettujen keskiluokkaisten huppulahjakkuuksien tunteiden tulkkina, kirjoittamalla avoimesti ja mitään salaamatta monelle niin valitettavan tutusta sairaudesta, masennuksesta. Kirjan nimi viittaa erääseen ensimmäisistä selektiivisistä serotoniinin takaisinoton estäjistä, fluoksetiiniin, jonka kauppanimi on Yhdysvalloissa mm. Prozac. Fluoksetiinin vallankumouksellisuutta psyykenlääkkeiden markkinoilla kuvastaa se, että sen ennustettiin jopa syrjäyttävän nopeasti vaikuttavat bentsodiatsepiinit. Kuten tiedämme, tämä ennustus ei toteutunut.

Eräs Wurtzelin kirjan vahvuuksista on nimenomaisesti se, että vaikkei kyseessä ole tietoteos vaan omaelämäkerta, niin kirja ei kuitenkaan lähesty masennusta epämääräisenä melankoliana vaan nimenomaisesti sairautena, joka todetaan, jota hoidetaan ja josta toivutaan. Vallitsevassa yhteiskunnassa masennusta on toisinaan kuvattu uusliberalistisessa tuottavuuspuheessa laiskojen kansantaudiksi, jolloin tautia ei oteta vakavasti, tai sitten masennusta vähätellään eksistentiaalisena kriisinä jolloin masennuksesta kärsivä ei muka vain tiedä mitä haluaa elämällään tehdä.


Prozac Nation on myös kuvaus amerikkalaisista huippuyliopistojen maailmasta; Wurtzel on kertonut että aloittaessaan teoksen kirjoittamista vuonna 1986 teoksen piti alun perin kertoa elämästä Harvardissa, mutta teoksesta muodostui kuvaus masennuksesta. Wurtzel oli jo ennen huippukollegea onnistunut saavuttamaan paljon: huippuarvio Rolling Stoneen ja muuta kirjallista menestystä. Silti Wurtzel oli aina tuntenut olevansa jotain vailla. Teos on kaunis kuvaus ihmisestä, joka kaikista saavutuksistaan huolimatta tuntee olevansa ikuinen kakkonen. Andrew Solomon kirjoittaa klassikkoteoksessaan Keskipäivän demoni: Masennuksen atlas (2002) lukuisista menestyksekkäistä ihmisistä, jotka masennus kuitenkin saa sortumaan. Vaikka ihminen suorittaisi kuinka paljon, riittämättömyyden tunne on silti läsnä, ja hoitamattomana johtaa totaaliseen romahdukseen. Tämän tarinan myös Prozac Nation kertoo, miten masennus saapuu kuin kissantassuin jotka lopulta tukahduttavat luovan mielen hitaasti kiristyvällä mutta varmalla kiristyssiteellä. Wurtzel menetti kykynsä kirjoittaa, ja päihteet ja alkoholi täyttivät hänen elämänsä. Avuksi astui Prozac, ja kävi kuten Irwin Goodman laulaa laulussaan Ainoa ystävä: "mut onneksi tarjottiin auttavaa kättä, en varmaankaan yksin enää selvinnyt ois..".


Elizabeth Wurtzellin elämä jatkui kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen yhä fluoksetiinin kantamana. Prozac Nation jakoi kriitikot kahtia ilmestyessään, mutta vastaanotto oli joka tapauksessa erittäin positiivinen, eikä Wurtzel jättänyt mainittuja kriitikoita kylmäksi - jos hänestä kirjoitettiin, niin riippumatta arvion suhteesta ylistävään vai lyttäävään, niin Wutzelin teksti herätti valtavasti tunteita. Prozac Nationin menestys jatkui; siitä tehtiin kiitetty filmatisointi vuonna 2001 jossa Wurtzelia esitti Christina Ricci.


Myöhemmin, kun Wurtzel tunsi olonsa yhä masentuneeksi, hänen psykiatrinsa määräsi hänelle metyylifenidaattia, kauppanimeltään Ritalinia, eli amfetamiinijohdannaista fluoksetiinin tueksi. Wurtzelin toisen teoksen, tietokirjan Bitch: In Praise of Difficult Women (1998) vastaantotto ei ollut niin ylistävä kuin Prozac Nationin kohdalla - ja syynä tähän oli Wurtzelin raju riippuvuus metyylifenidaatista, jonka käyttö riistäytyi täysin käsistä. Wurtzelin elämänvaihetta voidaan kuvailla Irwinin jo edellä mainitun laulun sanoin: "mun tunteeni tahtoni täysin jo turtui, mä päivät ja yöt elin hänelle vain, jos hetkeksi yksin jäin, niin mieleeni murtui, ja kiivaasti häntä heti avuksi hain."


Seuraavassa kirjassaan More, Now, Again: A Memory of Addiction (2001) Wurtzel kuvailee tätä riippuvuutta ja taistelua sitä vastaan. Bitch teoksen editointi- ja markkinointivaihetta riippuvuus vaikeutti huomattavasti - mustan huumorin sävyttämässä teoksessa Wurtzel kuvailee esimerkiksi Tukholmassa pidettyä kustantajan markkinointitilaisuutta, joka epäonnistui täysin koska Wurtzel myöhästyi vietettyään tuntikausia Ritalinia nuuskaamassa Arlandan lentokentän WC:ssä.


Pakonomaiseen tarpeeseen päihdyttää itsensä, sinänsä täysin luonnolliseen mielihaluun ottaa elämästä välillä pientä irtiottoa, ja riittämättömyyden tunteen välille ei ole keksitty lääkettä. Laura Kipnis kirjoittaa teoksessaan Female Thing: Dirt, Sex, Vulnerability (2006), miten naisilta odotetaan aina enemmän, ja miten naisten ulkoapäin määritelty tarve menestyä, rikkoa lasikattoja ja nousta johtaville paikoille on sinänsä sukupuolittunutta ja loppuun palamiseen johtavaa normittamista. Mutta myös tästä vastoinkäymisestä Wurtzel selviytyi vertaistukiryhmien ja päihdekuntoutuksen avulla, mitä More, Now, Again,myös kuvailee viiltävän hauskasti, traagisia sävyjä unohtamatta.


Myöhempinä vuosinaan Wurtzel koki lukuisia onnistumisia: hän valmistui Yale Law Schoolista vuonna 2008, ja asianajajaksi hän valmistui vuonna 2012. Hänen viimeinen kirjansa oli vuonna 2015 ilmestynyt Creatocracy, jossa hän kritisoi voimakkaasti tekijänoikeuslainsäädäntöä. Samana vuonna Wurtzel sairastui rintasyöpään ja jonka metastaaseihin hän kuoli tämän vuoden tammikuussa. Jos Wurtzel jotain teoksissaan onnistui kuvaamaan, niin kirjoittajia toisinaan vainoavaa hektistä kiirettä. Tämän saman hektisen kiireen tämän muistokirjoituksen kirjoittaja ei kuullut Wurtzelin kuolemasta kuin vasta nyt, elokuussa. Totean, että eräs kirjoittajanurani suurimpia innoittajia on poistunut keskuudestamme. Wurtzel esitteli minulle samaistuttavan ja oivaltavan kirjallisen maailman, joka oli ja on minulle kuin Lewis Carrollin Liisalle ihmemaa. Jään kaipaamaan häntä.