Ingmar Bergmanin ymmärrystä etsivä usko "fides guarens intellectum".
Teksti Harald Olausen
"Elokuvassa Bergman käsittelee aihetta, jossa siirrytään uskonnollisesta ristiriidasta maalliseen. Hän kuvaa suunnitteluprosessiaan, kuinka liukuminen uskosta epäuskoon vaatii lavastuksen ja valaistuksen huolellista dramaturgiaa. Elokuvassa dialogi vähenee ja siirtyy ääneen puhutusta sisäiseen mielenliikkeiden ja kasvojen tarkasteluun. Elokuvan valo on marraskuun harmaata, varjotonta valoa."- Nina Maskulin kirjassa Elokuva uskonnon peilinä (Helsingin yliopisto, 2011).
Usko ja epäusko ovat ihmiselämän tärkein käsitepari. Kirjoitin Ortodoksiesseitä-kirjassani (2018) tämän sekä kirjan että elämän motoksi: "Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan Kierkegaard kirjoitti subjektiivisuudesta, joka oli hänen mielestään totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä sokraattisessa ajattelussa oli arvokkainta. Ja kun Sokrates uskoi, että Jumala oli olemassa, hän piti kiinni objektiivisesta epävarmuudesta sisäisyyden koko intohimolla; ja juuri tuohon ristiriitaan, tuohon riskiin, sisältyy usko."
Joidenkin selitysten mukaan ihmisessä on Jumalan mentävä aukko ja uskonnollinen usko on jollain tavalla helpompaa ja luonnollisempaa kuin epäusko varsinkin kun sitä tuputetaan kaikkialla yhä edelleenkin perimmäisenä elämäntotuutena. "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin." -Markuksen evankeliumi 16:6. Tässä Markuksen evankeliumin kohdassa lepää kristikunnan usko Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta ylösnousemuksesta, koska Jumalan poika toimi heidän mielestään ikiaikaisen suunnitelman mukaan Jumalan tahdosta.
Siksi sitä ei myöskään saa epäillä. Asia on näin kristittyjen mielestä kuin kallioon nakutettuna Jeesus Kristuksen toimiessa Jumalan sanasta (logoksen) puhuvien traditioiden valossa. Kristittyjen tuli uskoa kirkkokunnista riippumatta siihen, että hyvän ja pahan välillä on mahdollista tehdä valintoja, joiden tärkein kriteeri on rakkaus eli se "oikea ihmisten valoisa Jumala". Juuri tätä Jumalaa etsii Bergman (ilmeisen turhaan) elokuvassaan Talven valoa, missä valo itsessään on kuin kylmä ja kalsea kuolema.
Talven valoa-elokuva herättää monia kysymyksiä mm. oliko uskonto Bergmanilla sittenkin lopulta päälleliimattua, vaikka pappisperheessä uskonto ja kuolemanpelko olivat koko ajan tavalla tai toisella taustalla, vaikuttaen myös kasvavaan Ingmar Bergmaniin niin, että hän pyristeli irti isänsä maailmasta elokuvillaan, joista Talven valoa (1963) uskon idea on, kuten tutkija Nina Maskulin toteaa, "esteettisesti tiheä, moninkertainen symboli, joka ilmaistaan myös muissa kuin pappisrooleissa".
Kirjoitin Filmihullun tulevaan numeroon 6/2026 asiasta otsikolla Kuoleman monet kasvot Bergmanin elokuvissa. "Talven valossa Jumalan kuolema on kuvaus kuoleman lohduttomuudesta. Rakas läheinen on kuollut, niin Jumalankin täytyy. Jumala on menettänyt sanavaltansa tyhjyydelle, missä piileksii pahuus, eikä ole mitään muuta kuin ei mitään. Talven valoa päättää Bergmanin korpivaelluksen kuoleman parissa. Sen jälkeen Bergmanin kuolema ei ole enää kristilliseen vastaväriin peilautuva kuva vaan elämän luonnollinen voima." Elokuva oli ymmärrettävästi hyvin läheinen itselleen Ingmar Bergmanille.
Mutta ei ehkä sittenkään kristillisessa mielessä, sillä Jörn Donner muistutti osuvasti kirjassaan Bergman: Muistelmia (Otava, 2009), että uskovaiset antavat helposti ylimaallisia vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, sellaista ei kuitenkaan ollut Donnerin mukaan Bergmanin tapauksessa: "Tämä ainoa elämä. Hän ei ollut kristillinen. Hän sanoi olevansa "allerginen" kristilliselle julistukselle. Siksi että hänet oli nuorena pakotettu osallistumaan isän jumalanpalveluksiin, hän harrasti pornografisia fantasioita. Mielikuvituksen maailmassa hän oli vapaa ja sellaisena pysyi. Kuitenkin hän oli kristillisten käsitysten leimaama ja läpitunkema."
Tämä ristiriita vaikuttaa Bergmanin monissa elokuvissa. Maskulinin mukaan Talven valossa papit lausuvat "bergmanilaisen uskontunnustuksen", credon: "Jumala on rakkaus, rakkaus on Jumala". Tämän uskontunnustuksen ja roolihenkilöiden toiminnan välinen ristiriita syntyy, kun rakkautta ei tavoita, sitä ei näe, ymmärrä tai sitä ei halua nähdä. Tämä ristiriita ilmaistaan elokuvassa toistuvilla viittauksilla kuvan, heijastuksen tai ideaalin rakastamiseen, ihmiskasvojen sijaan, ja se tekee elokuvasta mestarillisen.
Talven valoa-elokuva on vaikuttava kuvaus papin masennuksesta kumpuavasta epäuskosta. Pappi leikkii ajatuksella Jumalan kuolemasta. Papin sielunelämä on ollut jo pitkään kuolemaisillaan ja siksi hän toteuttaa Bergmanin mukaan "kultaista sääntöä" käänteisesti: hän vihaa itseään ja lähimmäisiään, koska on päättänyt elää. Uskonnolliset teemat tulevat Maskulinin mukaan päätökseen Talven valo-elokuvassa, jossa usko ja epäily tapahtuvat elokuvan hetkessä ilman magiikkaa, näkyjä ja demoneja. Silti Bergman ei ole ateisti. Hänen kritiikkinsä voidaan tulkita tänään ymmärrystä etsiväksi uskoksi "fides guarens intellectum".
Se on ehkä liian vahvasti väitetty mutta pappikuvauksen voi nähdä myös Bergmanin alter egona ja hänen omana kärsimyksenään, sillä häntä vaivasi koko hänen pitkä ikänsä kristinuskon haamu samalla tavalla, kuin Fannyssa ja Alexanderissa (1983) tulipaloon kuolleen piispan haamu. Kenellekään kristityistä ei ole tullut mieleen tai he eivät uskalla epäillä, Markuksen evankeliumin sanoja Jeesus Kristuksen ylösnousemisesta, vaikka ulkopuolinen lukija näkee sielunsa (kriittisin ja Matti Myllykosken) silmin Jeesuksen Kristuksen historiallisen ruumiin mätänemässä kaikkien muiden satojen joukossa joukkohaudassa samaan aikaan ristiinnaulittujen ruumiiden kanssa.
Tätä epäuskottavaa satua toistetaan muissakin kirjoituksissa kuin evankeliumeissa. Tätä pelleilyä vastaan asettuu elokuvissaan Bergman. Uskonnollisten uskomusten ja käyttäytymisen selityksiä onkin etsittävä ihmismielen toimintatavoista eikä ulkopuolelta. Ihminen on tässä pelissä se heikoin lenkki, jonka saa narutettua helpolla milloin minkäkin jutun orjalliseksi edusmieheksi. Ehkä siksi fiksuimmat meistä ovat keksineet uskontoja selittääkseen selittämättömiä tapahtumia sekä arvoituksellisia luonnonilmiöitä.
Uskontojen aseman tekee älyllisesti helpoksi se, että niiden käsitteitä on melkein mahdoton kumota paitsi jos lukee Johannes Lehmanin kirjaa Raportti Jeesuksesta – erään väärennöksen pöytäkirja (Otava 1972), jossa ei muuta tehdäkään kuin osoiteta kaikki tietomme Jeesuksesta Kristuksesta vääriksi ja valheellisiksi. Puheet Jumalasta taas noudattavat aina kehäpäätelmää (petitio principii) eli virhepäätelmää, jossa päätellään kehämäisesti kaavaa, jossa jo sen premisseissä oletetaan se, mikä johtopäätöksessä on tarkoitus päätellä; Jumala on olemassa, koska Raamatussa sanotaan niin. Mutta miksi Raamattuun pitäisi uskoa? Koske se on Jumalan sanaa!
Esimerkiksi Calvinin mielestä ihmisillä oli kaksi tärkeinä pitämää yleismaallista ominaisuutta: usko luojajumalaan ja uskomus hänen palvelemisensa tärkeydestä. Ymmärrystä etsivä usko "fides guarens intellectum" on ollut kristillisen teologian perimmäinen määritelmä. Todellisuudessa kirkko on kiinnostunut teologiasta vain siinä määrin, ettei tuo kiinnostus haittaa valtapyrkimyksiä. Usein kirkko itse ja teologit ovat suurin este sille, ettei nykyihminen jaksa ottaa todesta heidän marmatuksiaan ja hiustenhalkomisiaan itse elämästä.