Irlantilaisen hulluuden kielioppi ja tahtomisen akti

22.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Ylen Teemalta menee taas yksi historiallinen ristiriitaisia tunteita herättävä tv-dokkarisarja - kolmiosainen "Unelma vapaudesta - Irish Revolution" (Tyrone Productions/RTE, Irlanti), joka kannattaa muistin virkistämiseksi ja yleissivistyksen nimissä katsoa kerratakseen sen, mitä meillä jokaisella suomalaisella on jo päässä valmiina irkuista sanottavanaan: kansanomaisen rähinöintiin herroja vastaan äidinmaidosta imenyttä ja sisukasta porukkaa, jotka ovat tottuneet vahvemman anturan alla taistelemaan kovaakin vastusta vastaan ja silti säilyttämään itsessään alkuperäisen metsäluonteensa ja luonnonlapsien harvinaisen herkkyyden vaalia unelmaa vapaudesta.


Tv-dokkarisarjaa kannattaa katsoa samalla epäilyksen syvällä pohjavirellä kuin väitteitä Pohjanmaan syntymäkonservatiivisuudesta sen jälkeen, kun 1800-luvun lopulla irrallinen ja radikaali työväestö muutti Pohjois-Amerikan kaivosalueille lakkoilemaan, perustamaan maan ensimmäisiä osuusliikkeitä ja sosialistisia utopioita niin, että Yhdysvaltojen poliisit pitivät pohjanmaalaisia maanmiehiämme pahimpina rettelöitsijöinä ja pelottavina agitaattoreina, jotka oli hinnalla millä hyvänsä hiljennettävä tai raivattava yksipuolisesti poliiseja lahjomalla ostetun yhteiskuntarauhan nimissä pois häiritsemästä sen ajan villin lännen tapaan riehunutta vapaata markkinataloutta.


Irlannin vapaussota tai Irlannin itsenäisyyssota (iiriksi Cogadh na Saoirse) käytiin tammikuusta 1919 heinäkuuhun 1921 Brittihallinnon ja Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA:n välillä. Irlantilaiset nationalistit olivat vaatineet itsenäisyyttä 1880-luvulta alkaen. Vuonna 1916 puhkesi Pääsiäiskapina. Sen johtajia vangittiin ja teloitettiin, mikä lisäsi katkeruutta. Vuoden 1918 parlamenttivaaleissa Sinn Féin, äärinationalistien puolue sai suuren voiton, mutta sen sijaan että Sinn Féinin edustajat olisivat menneet Lontooseen Westminsterin parlamenttiin, he perustivatkin oman parlamentin, Dáil Éireannin, ja julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi 21. tammikuuta 1919. Näin syttyi vapaussota eli itsenäisyyssota (1). Tätä prosessia ja sen lopputulemana ensin vapaavaltion nimellä syntynyttä, ja myöhemmin täysin itsenäistynyttä Irlannin rajua vapaussotaa tv-dokumenttisarja kuvaa ja yrittää antaa ajalle nykypäivän ihmisille ymmärrettävät kasvot.


Kuten dokumentin ensimmäisen jakson alussa historioitsija Roy Foster toteaa, historiassa on hetkiä, jolloin ilmapiiri ja tietoisuus muuttuvat. Sellainen oli 1900-luvun alun nuori irlantilainen sukupolvi, joka radikalisoitui. He uskoivat pystyvänsä siihen, missä monet olivat aiemmin epäonnistuneet. He tahtoivat pakottaa aikansa mahtavimman valtion, Britannian irrottamaan otteensa Irlannista ja onnistuivat sen tekemäänkin pitkän taistelun ja päättäväisyyden jälkeen. Mutta kysymys on myös myyttisistä tarinoista ja siitä kenellä on oikeus totuuteen. Todellisuus muovaa myytit, jotka eivät aina ole ihan totta ainakaan kaikin osin. Protagorasta voi hieman leikillisesti pitää tällaisten myyttisten kertomusten isänä, jos toinen vaihtoehto oli käsitteellinen metodi, sillä hän oli huomannut, että kertomukset olivat erinomainen väline opetuksessa kuin opetuksessa sen lisäksi, että niiden avulla oppiminen oli hauskaa sekä kertojalle itselleen että myös kuulijoille. Irlanti oli 1800-luvun lopulla samoin kuin Turkin terrorin alla kärsivä Kreikka, osa samanlaista nöyrtymisnäytelmää Venäjän kaksipäisen kotkan kanssa käyvän Suomen sydämessä, kuin kaikki muutkin sortajan ikeen alta kohti vapautta räpistelevät kansakunnat. Tässä yhteydessä ansaitsee tulla mainituksi eräs hyvä esimerkki siitä, miten suomalaiset kantoivat kortensa kekoon sen ajan taistoissa (2):


"Finlaysonin uusi punatiilinen kutomo valmistui maaliskuussa 1877. Kuukauden päästä tästä syttyi lähdes vuoden kestänyt Turkin ja Venäjän sota. Tampereella seurattiin sotaa tiiviisti. Turkin armeija piti puoliaan vahvasti Plevnan kylässä, eivätkä venäläiset saaneet sitä valloitetuksi. Jostain kumman syystä tilannetta lähetettiin purkamaan vapaaehtoisista koostunut suomalaiskaarti, johon värväytyi myös tamperelaisia urhoja, joukossa myös Finlaysonin työmiehiä. Ensi töikseen kaarti valtasi lämpimikseen lujasti linnoitetun Gornyi Dubjankin kylän. Tapahtumasta tehtiin laulukin: "Musiikki se pelasi, kun poijat ne marssi Gornyi Dubnjakin valleille". Tämän jälkeen suomalaiset ryhtyivät selvittämään Plevnan mottia, joka putsattiin nopeasti venäläisjoukkojen neljä kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen. Kylä antautui joulukuun alussa. Tampereella voittoa juhlittiin komeasti ja Finlaysonin uusi kutomo nimitettiin Plevnaksi."


"Unelma vapaudesta - Irish Revolution"-tv-dokkarisarjaa voisi hyvällä syyllä kutsua heideggeriläisen historiallisen logiikan mallitapaukseksi esittää tragedian edeltävän ajattelun ja filosofian syntyminen käytännössä. Ihan näin se ei mene mutta hieman sinnepäin, kun irlantilaistragediassa piili "ei-ajattelu", joka nimenomaan siksi, että sitä ei oltu ajateltu, odotti ajatelluksi tuloaan hahmottaa jotain tulevaa ja oli siksi improvisatoriselta luonteeltaan kohtalokas. "Unelma vapaudesta - Irlannin vallankumous"-tv-dokkarisarja voitti vuonna 2019 arvostetun Accolade Global Film Award of Excellence -palkinnon. Sarjan mainostetaan sisältävän harvoin näkyviä arkistovideoita, ensi käden todistajien tilityksiä, kolmiulotteista CGI-kartoitusta, dramaattisia visioita ja hienoimpien kirjoittajien sekä historioitsijoiden kirjoituksia kertoen tarinan vuosien 1916-1922 kansanvallankumouksen yhteydessä tavalla, jota ei koskaan aikaisemmin ole kerrottu. Mutta onko näin? Moinen väittämä tekee kriitisen katsojan uteliaaksi. Kummastusta lisää se, että irlantilaisissa medioissa tv-dokumenttisarjan taustalla olevaa yli tuhatsivuista kirjaa on kehuttu reippaasti vaikka tv-dokkarisarjan tekstit eivät vaikuta mitenkään poikkeuksellisen ihmeellisiltä:


"Kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita Irlannin nykyhistoriasta, tulisi lukea, kuulla niitä ja nauttia siitä vuosien ajan - The Irish Times, Diarmaid Ferriter".


Onko kyse samasta nostalgiasta mistä, kun suomalainen katsoo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa ummistamalla silmänsä kirjan asenteellisuudelta ja ilmiselviltä historiallisilta vääristelyiltä? Kirjan on tuottanut University College Cork Irlannin itsenäisyystaistelun 100. vuosipäivän kunniaksi. Se selittää jo paljon. Mutta kun tv-dokkarisarjan on katsonut tulee hieman tyhjä olo. Ihan kuin olisi katsonut kaupallisille kanaville tehtyä yksinkertaistavaa ja historiaa silottelevaa sekä juuri siksi liiaksi selittelevää kohtalonsinfoniaa (koko ajan pelkäsi milloin johonkin epäsopivaan kohtaan ilmestyisivät katolisen kirkon mainokset). Yhden tunnin jakson jaksaa katsoa juuri ja juuri mutta eri asia on sitten se, kestääkö tarinan jännitys koko kolmen osan verran. Ei kestä. Jo toisen osan kohdalla alkoi kaivata toisenlaista, totuudellisempaa ja tarkempaa lähestymistapaa, kuin nyt tarjolla olevaa suppeaa sotahistoriallista, sekä hieman avarampia ja laajempia näkökulmia.


Irlannin itsenäistymisestä kertova, kehuttu ja palkittu (varmasti katolisten ja irlantilaisten itsensä) tv-dokkarisarja on liian yksipuolisesti typistetty ja toteava. Se jättää kuin tahallaan tarinan toisen puolen kertomatta, eikä siinä ole riittävästi sävyjä tai ulottuvuuksia antaa vapaan ajatuksen lentää juuri sen verran, että voisimme oivaltaa, kyseenalaistaa ja esittää paljastavia kysymyksiä. Tv-dokkarisarjan tekijöiden olisi pitänyt tutkia hieman tarkemmin negatiivista ja positiivista vapauskäsitystä sekä sitä hetkeä Max Weberin sanoin, kun Irlanti suistui tieltä "instrumentaalisen rationaalisuuden voittokulun" eksyttämänä syvälle soiseen harhaan ihan kuten suorunoistaan kuuluisan irlantilaisen nobel-palkitun runoilija Seamus Heaneyn runoissa muinainen keltti.


Jo Aristoteles ymmärsi tunteiden olevan intentionaalisuuden muotoja ja niillä olevan aina suuntaava kohde: tunteet liittyivät aina oleellisesti uskomuksiin. Jaottelu vapauksista on peräisin filosofi Isaiah Berliniltä (negatiivisella vapaudella tarkoitetaan ulkoisten rajoitusten puuttumista eli vapautta jostakin, positiivisella taas vapautta johonkin, eli sitä, millaisia tosiasiallisia mahdollisuuksia ihmisillä on vapauksiensa käyttämiseen, itsensä toteuttamiseen osallistumista ja sitoutumista). Silti tv-dokkarisarjassa on outoa imua, sillä se näyttää poikkeuksellisen tarinan siitä kuinka vain idealismilla ja rohkeudella varustettu pieni ryhmä kapinallisia pakotti Ison-Britannian, maailman tehokkaimman kansakunnan, vetäytymään vuosisatojen valloitusten ja väärinkäytösten jälkeen karulta saarelta nöyryytettynä. Miksi sarja kannattaa katsoa? Että ymmärtäsi millainen on moderni satu irlantilaisen hulluuden kieliopista ja tahtomisen aktista, joka irlantilaisten kautta on levinnyt jokaiseen maailman kolkkaan unelmana vapaudesta.


Mksi irlantilaiset vastarintamiehet sitten onnistuivat? Koska he onnistuivat sitomaan argumenttien retorisen ulottuvuuden vastaanottajan arvoasenteisiin. He myös ymmärsivät, että kaiken hallitsemisen keskeinen osa on julkinen keskustelu eli retoriikka  argumentaatiomuototeorian mukaisesti: siirtymisessä uskomuksesta toiseen jollakin perusteella; uskon että asia on niin ja näin, koska se seuraa sitä ja tätä. Yhteistä rintamaa irlantilaisten mielissä vahvisti syllogistinen päätelmä "enthymema"" eli todennäköisyyspäätelmä, joka nojaa yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin ja jossa ei tarvitse mainita jokaista päättelykuviota erikseen. Irlantilaisten onnistumista täydensi myös se taito, miten käytännöllisiä ratkaisuja tehtiin monien osittain eri suuntiin vetävien arvojen keskellä - ja selkeä ymmärrys siitä, että arvojen ja tilanteiden moninaisuuden takia sama arvopremissi voi eri argumenteissa olla perustelemassa vastakkaisia ratkaisuja ja silti kyseessä ei tarvitse olla virhepäätelmä.


Esimerkiksi Aristoteleen mukaan jotakin yksittäistä tulevaa tapahtumaa arvioitaessa sanotaan sitä vaihtoehtoa todennäköiseksi, joka yleensä toteutuu vastaavissa olosuhteissa. Myös harvoin toteutuvan voidaan sanoa pitkällä aikavälillä sanoa todennäköisesti tapahtuman eli sanalla "todennäköinen" on kaksoismerkitys eikä virhepäätelmä kuten luulisi. Tämän ymmärtämällä ja sisäistämällä filosofinen tunneteoria tuli irlantilaisten vapauden avuksi. Aktuaaliseen tunteeseen kuuluu kognitiivinen arvoasetelma jonkin asiantilan myönteisestä tai kielteisestä merkityksestä itselle, sen aiheuttama koettava mielihyvä tai mielipahan sävyinen affekti ja tunteelle ominainen koettava toimintasuositus. Miksi idea upposi irlantilaisiin kuin häkä? Siksi, että sen taustalla vaikutti kognitiivinen tunneteoria; irlantilainen ajatteli itsenäisyystaistelijan pystyvän parhaiten vaikuttamaan tunteisiin, jos hän oli selvillä siitä, minkälaiset asiat tekivät erilaisissa tilanteissa erityyppiset henkilöt alttiiksi muodostamaan emotionaalisia arvostelmia. Mutta tässä onnistumisessa oli myös omat ongelmansa, kuten fanaattisuus ja totuuden alistaminen välineeksi ei itsearvoksi.


Kyse on irlantilaisessa hulluudessa ja siitä kumpuavasta tahtomisen aktissa; järjen voi menettää väliaikaisesti jos kohtaa odottamattoman menetyksen. Ihmiset eivät voi mitään kun tunteet vievät mennessään mutta tavallisissa oloissa ihmisen tuli hallita tunteitaan. Siinä mielessä irlantilaisesta vapaushaaveesta tuli antiaristotelinen. Siitäkään ei puhuta. Miksi? Se olisi ollut liian paljastavaa ja vaatinut koko peruslähtökohdan uudelleenarviointia. Tv-dokumenttisarjassa sivuutetaan täysin myös se, miten tavalliset ihmiset saivat tarpeekseen, kun IRA ajoi koko kansakunnan kollektiivisen hulluuden partaalle, osin kostoksi Irlannin 1840-luvun nälänhädästä (vrt. Suomen nälkävuosien kokemukset 1860-luvun lopulla vuoden 1918 sisällissotaan johtaneisiin tapahtumiin ja katkeruuteen), osin Henrik VIII:n katolisia vainonneelle ja protestantteja suosineelle uskontopolitiikalle. Kysymys onkin lopulta klassinen ja siitä, kenen kertomus on uskottavin ja tarpeeksi hyvin eri kääreissä myyty valtaosalle ihmisille.


Otetaanpa esimerkiksi Aristoteleen Retoriikka-kirjan kolmannessa osassa, miten runoilija Simonides ei halunnut tehdä ylistysrunoa muulinajokilpailun voittajan kunniaksi. Simonedes piti tehtävää halveksittavana eikä hän halunnut pilata mainettaan runoilemalla kaikkien halveksimista "puoliaaseista". Mutta kun palkkiosummaa tehtävästä nostetiin huomattavasti, tehtävä kelpasikin yllättäen erinomaisesti Simonidekselle, jonka sulava kieli suorastaan nuoli muulit kutsumalla näitä eläinmaailman roskasakkiin laskettavia olentoja "myrskyjalkojen hevosten tyttäriksi". Katolisen liigan menestystarina Irlannin itsenäisyystaistelussa oli protestanttisen, julman ja epämoraalisen Ison-Britannian vastustaminen sekä oikean uskon ja moraalin puolustaminen Simonideksen tapaan luikuria kauniilla korunsanoilla lasketellen. Siihen sopi paremmin kuin erinomaisesti kärsivä ja köyhä jumalan hylkäämä karu saari Euroopan reunalla, jossa kukaan ei osannut vaatia mitään parempaa kuin mitä katolisella kirkolla oli tarjottavanaan - eikä se ollut paljon muuta kuin usko herraan sekä kuolemanjälkeiseen taivaalliseen parempaan, ja sen lisäksi sokeaa uskollisuutta Rooman paaville ja sen kuurian päätöksille.


Muinaiskelttiläinen yhteiskunta muodostui laajennetuista perheyhteisöistä eli klaaneista. Heillä ei koskaan ollut yhteistä kuningasta tai valtiota. Klaanit olivat elämän perusta. Vapaussota oli ainoa hyväksyttävä sota, jos nyt sodasta voi niin sanoa. Niin painotetaan tässä tv-dokkarisarjassa ja annetaan myös katsojan ymmärtää. Irlantilaisten mielissä siinsi uusi järjestys, vaikka he eivät tienneet tarkkaan millainen se olisi. Sen vetovoima oli valtava ja myönteisten ajatusten sävyttämä aikakausi - yhtä valoisan innostava kuin Suomessa oli ollut kansanvalistuksen vuosikymmenet, jolloin kansa puhalsi yhteen hiileen uskoen toisistaan voittopuolisesti myönteisyyden ja optimismin aallonharjalla ratsastaessaan hyvää ja kaikkea kaunista.


Se miksi irlantilaisten sinänsä oikeutetut vapaushaaveet iskivät rajusti yhteen brittien kanssa, oli vielä silloin maailman ehdottomana suurvaltana olleen Ison-Britannian pelko koko korttitalon hajoamisesta Irlannin lähdön jälkeen. Brittien ajattelun taustalla vaikutti silloin vallalla ollut William Hurrell Mallockin (1849-1923) edustama paksu ja tunkkainen konservatismi, jonka mukaan yhteiskunnallinen elämä oli niin monimutkaista ja kasvualustaansa tiukasti istutettua, ettei sitä voitu ilman suurta vahinkoa tekemättä yhdenmukaistaa tai tasa-arvoistaa, vaan elämän tuli kulkea vanhoissa uomissaan hierakkisen eriarvoisena (3). Kaikenlainen yhteiskunnallinen muutos oli heistä arvelluttavaa, osin jopa tuomittavaa.


Mutta millainen oli tuolloin irlantilaisuus itsessään? Ihmismieli on luonteeltaan sosiaalinen ja siihen vaikuttaa enemmän kuin tiedämme tai myönnämme ympäristömme vaikutus. Muotoutumassa oleva moderni henki oli moderni (marxilaisittain: kaikki pysyväinen haihtuu ilmaan) koska se oli päättänyt, että todellisuus piti vapauttaa oman historiansa pakkopaidasta. Sen mukaan menneisyys piti riisua tradition sädekehästä ja pyhän maallistamista. Juuri tähän pyrkivät vuoden 1916 Pääsisäiskapinan radikaali sukupolvi ohjelmajulistuksessaan, joka ei ollut kaukana Pariisin kommuunin 1871 ajatuksista. Mutta mukaan astui salakavalasti tilaisuutensa tajunnut katolinen kirkko, joka tuki yhtenäistä kansaa ketunhäntä kainalossa kaapaten itselleen myöhemmin yhteiskunnallisen monopolin ylläpitää yhteiskunnan epäoikeudenmukaisia rakenteita pyhiin traditioihin ja kansallistunteeseen vedoten.


Tätä kiusallista totuutta ei valitettavasti käsitellä lainkaan tv-dokkarisarjassa kuten ei myöskään sitä, miten sosialistit ja ay-liike saatiin houkuteltua omien periaatteidensa vastaisesti mukaan katolisen liigan vanhoillisten johtamaan epäpyhään allianssiin, josta vapauduttiin vasta 2000-luvulla, kun ensin Irlanti sai vapaamielisenä pidetyn ensimmäisen naispresidenttinsä, Mary Robinsonin, ja sitten abortit sallivan lain sekä samaa sukupuolta olevien avioliitot ensimmäisten eurooppalaisten maiden joukossa. Tv-dokkarisarjaa katsoessa nouseekin esiin kysymys: kuka hyötyi eniten Irlannista? Siihen on vain yksi ja selkeä vastaus: muualla Euroopassa turpaansa saaneet katoliset, sillä ahtaalla ollut maailmanlaajuinen katolinen kirkko soti protestantteja vastaan ja sai vastalahjana itsenäisyytaistelun tukemiselle irlantilaisista tärkeää tukea taistelulleen.


Esiin nousi liian paljon myös sellaisia kysymyksiä, joihin tv-dokumenttisarja ei yritäkään hakea vastauksia. Tuntuu kuin siitä puuttuisi tärkeä ymmärryksen avartava pala, tai ihan kuin meitä tahallisesti haluttaisiin johdattaa harhaan esittelemällä kunniakkaita ihmishahmoja sotimassa hyvän asian puolesta ilman, että saisimme esittää lisäkysymyksiä. Monopolien ja auktoriteettien toiminta on poikkeuksetta aina totuutta vääristelevää ja haitallista yksityiselle mielipiteelle. Niin tässäkin tapauksessa, ja siksi katsottavaa on vaikea niellä yleisenä totuutena, vaikka niin on tarkoitettu. Mutta oliko tämä valheellista ja pakottiko tällainen yleisen syyttäjän penkille joutuminen valheellisuuteen? Entä miten "objektiivinen todellisuus" välittyi altavastaaja-asetelman takia? Ei mitenkään, sillä se mitä me tv-dokkarisarjassa näimme, oli osa viralliseksi julistettua kaanonia tai kuin Mel Gibsonin Bravehart-elokuvan viihteellisen seikkailumaailmailman kaunistelua.


Juuri tämä propagandistinen "Nälkäisen ruohon"-politiikka, missä ruohon uskoteltiin olevan pahojen haltijoiden istuttamaa ruhoa, ja aiheutti valtavan ja sammumattoman nälän jokaiselle, joka sattui kävelemään sen päällä, on sitä uskoihin ja uskomuksiin perustuvaa vanhaa irlantilaisuutta, joka ei enää sovellu kuvaamaan sitä modernia irlantilaisuutta, mikä syntyi vastaiskuna Irlannin häpeällisen nälänhädän kokeneen sukupolven vapaudesta huumaantuneelle 1900-luvun alun sukupolvelle. Kysymys vapaudesta on samalla myös kysymys olemassaolosta itsestään spinozalaisesti (Baruch Spinoza). Sen mukaan ihminen oli vapaa vain, jos se oli olemassa oman luontonsa pakottamana ja toteutti yksin itse itsensä. Immanuel Kantin mukaan emme voineet perustellusti tietää olevamme vapaita, mutta eettisyyden todellisuudesta saatoimme päätellä vapauden olemassaolon. Herbert Marcuse valitti, että meidän oli vapautettava itsemme yhteiskunnasta, jossa vapautumisella ei näyttänyt olevan suurten joukkojen tukea (4). "Vapauttaa" tarkoitti sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan kirjaimellisesti vapautumista jonkinlaisesta kahleista, jotka estivät tai rajoittivat liikkumista: vapautuminen siis tarkoittaa sitä, että alkaa tuntea itsensä vapaaksi liikkumaan tai toimintaan. Tuntea itsensä vapaaksi tarkoitti hänen mielestään, ettei koe esteitä, vastusta, vastarintaa, ettei mikään hankaloita aiottuja tai kulloisessakin tilanteessa parhaimmaksi katsottuja tekoja (5):


"Kuten Arthur Schopenhauer totesi, tahtomisen akti luo todellisuuden. Juuri maailman itsepintainen välinpitämättömyys intentioita kohtaan, että maailma on "todellinen" - kieltävä, rajoittava ja tottelematon. Se, että tuntee itsensä vapaaksi rajoituksista, vapaaksi toimimaan omien toiveidensa mukaan, tarkoittaa tasapainon löytämistä toiveiden, mielikuvituksen ja toimintakyvyn välillä. Itsensä tuntee vapaaksi, mikäli mielikuvitus ei ole vahvempi kuin se mitä varsinaisesti haluaa eikä kumpikaan niistä ylitä kykyä toimia. Tasapaino voidaan siksi saavuttaa ja säilyttää kahdella eri tavalla: joko typistämällä, tukahduttamalla haluja ja/tai mielikuvitusta kasvattamalla toimintakykyä. Kun tasapaino saavutetaan, ja niin kauan kun siihen ei kajota, "vapauttaminen" on tyhjä fraasi, joka ei motivoi toimintaa."


Näin me erotamme Baumanin mukaan toisistaan "subjektiivisen" ja "objektiivisen" vapauden - ja siten myös subjektiivisen ja objektiivisen "vapauttamisen tarpeen". Mutta se myös avaisi hänen mukaansa varsinaisen Pandoran lippaan, joka olisi täynnä hämmentäviä "ilmiö vs. olemus"-tematiikkaan liittyviä kysymyksiä. Tässä tulee mukaan modernin politiikan ovela luonne, sillä se mikä tuntuu vapaudelta ei ehkä sitä itse asiassa olekaan; ihmiset saattavat olla tyytyväisiä osaansa, vaikka se olisi kaikkea muuta kuin "objektiivisesti katsoen" tyydyttävä. Juuri tästä on kysymys myös ovelasti totuutta peittelevässä tv-dokkarisarjassa "Unelma vapaudesta". Se ei nimittäin kerro tästä mitään koska ei uskalla avata kiusallisia taustoja kansallisen myytin takaa, jonka oikeaoppista "yksi kansakunta ja yksi yhteinen kärsimys"-myyttiä katolinen kirkko mustasukkaisesti valvoo vetämällä yhtäläisyysviivan "menneet kärsimykset oikeuttaa kaiken"-politiikan ja nykyirlantilaisuuden välille. Miltähän nykydublinilaisesta tuntuu katsoa tätä? Varmasti samanlaiselta kuin nykyhelsinkiläisen kuullessaan vääränlaista isänmaallisuutta uhkuvien jääkiekkoidioottien puolustellessa Valko-Venäjän diktaattoria vain siksi, että pääsisivät pelaamaan maahan.


Tv-dokkarisarjasta käy ilmi myös se, miten Pandoran lippaasta lensi taivaalle se hulluus, joka pisti irlantilaiset uhkarohkeiksi välittämättä ympäristönsä kovasta painostuksesta ja vuosikymmeniä jatkuvasta "maakuopissa verisenä makaamisista". Uuden radikaalin irlantilaissukupolven ajatukset veljellisyydestä olivat lähellä utopistisia ja ajan hengen mukaisesti sosialistisia ajatuksia. Tasa-arvoista yhteiskuntaa vuoden 1916 julistuksen tekijät eivät kuvitelleet täydelliseksi, vaan yhteiskunnaksi, josta paistoi läpinäkyvän ihmisyyden periaate, ja jonka ihmisyys tuottaisi herdeliläisesti ajateltuna (6) humanismin hengessä ihmisestä ihmiselle. Kun irlantilaisuus oli aiemmin ollut klaanien muodostamaa hajanaista, alkoi se nyt saada yhteneväisiä kansallisia ja poliittisia piirteitä, jotka ratkaisivat yhteisön modernin kohtalon. Irlannin moderni kohtalo oli taistella vaikeassa tilanteessa, jossa hyvä ei ollut jotain yleistä, jota vastasi yksi idea.


Miten se oli mahdollista? Georges Bataille asetti kysymyksen näin: Miksi yhteisö? Siksi että jokaisen taustalla oli riittämättömyyden tunne ja epätäydellisyyden periaate. Aivan kuten ajatukset, joita voidaan ajatella vain yhdessä, ahtautuisivat eteiseen koska niiden paljous estää kulun sen läpi (7). Jokaisen olevan eksistenssi kutsuu toista tai toisten moninaisuutta. Sitä oli Irlannin vapaushaaveetkin: ketjureaktio, joka kerran alettuaan ei voinut pysähtyä. Antiikin Kreikan tragedioissa hulluus kulminoitui kolmeen kohtaan: pimeyteen, vaelteluun ja turmioon - näimme niissä myös valojen ja varjojen väliset, muuten arjessa tavallisilta silmissä piilossa olleet taistelut kuin järjen ja järjettömyyden välttämättöminä yhteentörmäyksinä. Pimeys viittasi Irlannissa siihen suuttumukseen, mitä Pääsiäiskapinan johtajien teloitus vuonna 1916 sai aikaan kansan keskuudessa, ja oli siksi lajissaan tärkeä polttoaine Irlannin itsenäistymiselle.


Vähän samalla tavalla kuin James Joycen vuoden 1924 modernin sielun lähtölaukauksena pidetyssä romaanissa Odysseuksessa, oli kysymys koko ajan sattumanvaraisesta oikullisuudesta ennen olevan ja jälkeen tulevan välillä koska mikään ei oikeasti muuttunut kuin jatkuvasti hajoava mielemme ja pirstaloituva todellisuutemme ympärillämme, oli virallinen historiankirjoitus yhtä sokea totuuden kanssa, kuin se jota kohtalo kiusasi ja joka syytti tästä epäonnestaan ilman omaa syytään historiaa kirjoittamalla tarinaa siitä mitä ei tapahtunut, koska ei ollut siellä edes paikalla. Juuri siltä tuntui myös tv-dokkarisarjaa katsoessa. Vielä ikävämmältä tuntui se, kun tajusi miksi modernin ihmismielen "laajan vapaudenhaaveen" käsittely ei sopinut tv-dokkarisarjaan alkuunkaan. Sehän olisi tarkoittanut mm. James Joycen Dublinilaisia-kirjan mainitsemista ainakin jossain muodossa. Ja Joyce ei ollut suosittu kotimaassaan katolisten keskuudessa kuvatessaan raadollisesti pikkusieluisen Dublinin henkilöitä sekä kaiken taustalla vallinnutta katolista tekopyhyyttä.


Vuonna 1907 kirjoitettu teos sai julkaisijan vasta seitsemän vuoden kovan etsinnän jälkeen, vaikka juuri hän onnistui kuvaamaan jotain hyvin oleellista menneen ajan dublinilaisten ajatuksista ja elämästä. Tämän kysymyksen olisi pitänyt olla koko tv-dokkarisarjan lähtökohta ja lisäksi se milloin ja miten radikalisoituneen sukupolven unelmat petettiin ja kenen toimesta sekä mitä seurauksia sillä oli Irlannin taantuvan kehityksen kannalta Euroopan eräässä syrjimmäisessä kolkassa, josta runoilijasuuruutemme Pentti Saarikoski kirjoitti osuvan kuvauksen kirjassaan "Euroopan reuna" (Otava 1982)? Kokonaan syrjään jää myös se tärkeä huomio, mitä modernin ihmisen laumasieluisuuden laajempi syntyminen helpommin ohjailtavana massana näihin aikoihin myös Irlannissa ns. "Pitkän Vuosisadan" aikana (1789-1919) merkitsi rintamalla vanhoilliset katoliset vastaan kaupungistuneet uudistusmieliset?


Olisi ollut katsojan kannalta hienoa, jos tv-dokkarisarja olisi uskaltanut etsiä myös tähän kysymykseen "irlantilaista vastausta", eikä vain toimia katolisen historiankirjoituksen kuvittajana ja kyseenalaisen jesuiittamoraalin "kaikki käy, kunhan vain päämärä on oikea"-politiikan manifestoijana. ja vielä eräs tärkeä muistutus. Professori Timo Airaksisen mukaan on selvää, että ihmiset ovat onnettomia ja pelkkä onnellisuuden tavoittelu lähes mahdotonta. Siksi Airaksisen mielestä kaiken onnen tavoittelun looginen päätepiste olisi hulluus. Hulluus on Airaksiselle elämän painon keveyden tunnustamista, luopumista siitä mikä on tavallista, normaalia ja hyvää (8). Oliko irlantilaisille hulluudessa kysymys samasta? Siitäkö irlantilaiset haikeat laulut ja irlantilaisten lapsen leikkivä mieli kertovat? Ovatko he juuri siksi, ihan kuten suomalaisetkin, sopivia asumaan ison maailmanmahdin naapurissa kylki kylkeä vasten murahdellen ja ärähdellen itsekseen, kun muuta eivät voi ja uskalla Euroopan reunalla jumalan hylkäämissä erämäämaisemissa ankeissa oloissa ja vähään tyytyväisinä?


Ehkä vastauksesta olisi saanut väännettyä oman irlantilaisversionsa, jos halua olisi ollut eikä taustalla näkymättömänä mutta sitovana (ehdollistettuna) määräyksenä olisi kummitellut Tuomas Akvinolaisen ehdottomuus, kun hän väitti totuuden tietämisen halun voivan olla pahe, jos koettaa päästä perille, mikä on totuus luontokappaleista vailla asiankuuluvaa päämäärä, joka oli hänen mielestään vain ja ainoastaan jumalan tunteminen. Augustinus määritteli uskon olevan "cum assensione cogitare". Tuomas Akvinolainen oli samaa mieltä sanoessaan uskon olevan ajattelutapahtuma, jossa jumalan armosta tapahtuvasta tahdon käskystä hyväksytään jumalallinen totuus (minkä ei pitäisi olla sen julistamista vaan etsintää), ja niin se oli hänen mielestään jumalan vapaan tahdon valvonnassa (9). Jumallinen totuus Irlannista oli juuri se, mitä meille tässä tv-dokkarisarjassa haluttiin näyttää ja ehkä siksi se tuntui niin omituiselta pohjoisen epäilijän jumalattomassa mielessä eikä oikein vakuuttanut.


Lähteet:


(1)   Wikipedia.

(2)  Plevnan sanomien numero 1/2013.

(3)  Anssi Halmevirta ja Reijo Valta "Aatteiden kamppailu elintilasta" (Kampus kustannus 1999 sivu 166).

(4)  Herbert Marcuse "Ihmisen vapautuksesta" (Weilin+Göös 1971).

(5)  Zygmunt Bauman "Notkea moderni" (Vastapaino 2002 sivu 24).

(6)  Maurice Blachot "Tunnustumaton yhteisö" Loki-kirjat 2004 sivu 17).

(7)  Maurice Blachot "Tunnustumaton yhteisö" Loki-kirjat 2004 sivu 21).

(8)  Timo Airaksinen "Hulluuden houkutus" (Johnny Kniga 2008).

(9)  Tuomas Akvinolainen "Summa theologiae" (Gaudeamus 2002).