Irlantilaisen hulluuden kielioppi ja tahtomisen akti

Teksti:

Harald Olausen

Ylen Teemalta menee taas yksi historiallinen ristiriitaisia tunteita herättävä tv-dokkarisarja - kolmiosainen "Unelma vapaudesta - Irish Revolution" (Tyrone Productions/RTE, Irlanti), joka kannattaa muistin virkistämiseksi ja yleissivistyksen nimissä katsoa kerratakseen sen, mitä meillä jokaisella suomalaisella on jo päässä valmiina irkuista sanottavanaan. Tv-dokkarisarjaa kannattaa katsoa samalla epäilyksen syvällä pohjavirellä kuin väitteitä Pohjanmaan syntymäkonservatiivisuudesta sen jälkeen, kun 1800-luvun lopulla irrallinen ja radikaali työväestö muutti Pohjois-Amerikan kaivosalueille lakkoilemaan, perustamaan maan ensimmäisiä osuusliikkeitä ja sosialistisia utopioita niin, että Yhdysvaltojen poliisit pitivät pohjanmaalaisia maanmiehiämme pahimpina rettelöitsijöinä ja pelottavina agitaattoreina, jotka oli hinnalla millä hyvänsä hiljennettävä tai raivattava yksipuolisesti poliiseja lahjomalla ostetun yhteiskuntarauhan nimissä pois häiritsemästä sen ajan villin lännen tapaan riehunutta vapaata markkinataloutta.

Irlannin vapaussota tai Irlannin itsenäisyyssota (iiriksi Cogadh na Saoirse) käytiin tammikuusta 1919 heinäkuuhun 1921 Brittihallinnon ja Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA:n välillä. Irlantilaiset nationalistit olivat vaatineet itsenäisyyttä 1880-luvulta alkaen. Vuonna 1916 puhkesi Pääsiäiskapina. Sen johtajia vangittiin ja teloitettiin, mikä lisäsi katkeruutta. Vuoden 1918 parlamenttivaaleissa Sinn Féin, äärinationalistien puolue sai suuren voiton, mutta sen sijaan että Sinn Féinin edustajat olisivat menneet Lontooseen Westminsterin parlamenttiin, he perustivatkin oman parlamentin, Dáil Éireannin, ja julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi 21. tammikuuta 1919. Näin syttyi vapaussota eli itsenäisyyssota (1). Tätä prosessia ja sen lopputulemana ensin vapaavaltion nimellä syntynyttä, ja myöhemmin täysin itsenäistynyttä Irlannin rajua vapaussotaa tv-dokumenttisarja kuvaa ja yrittää antaa ajalle nykypäivän ihmisille ymmärrettävät kasvot.

Kuten dokumentin ensimmäisen jakson alussa historioitsija Roy Foster toteaa, historiassa on hetkiä, jolloin ilmapiiri ja tietoisuus muuttuvat. Sellainen oli 1900-luvun alun nuori irlantilainen sukupolvi, joka radikalisoitui. He uskoivat pystyvänsä siihen, missä monet olivat aiemmin epäonnistuneet. He tahtoivat pakottaa aikansa mahtavimman valtion, Britannian irrottamaan otteensa Irlannista ja onnistuivat sen tekemäänkin pitkän taistelun ja päättäväisyyden jälkeen. Mutta kysymys on myös myyttisistä tarinoista ja siitä kenellä on oikeus totuuteen. Todellisuus muovaa myytit, jotka eivät aina ole ihan totta ainakaan kaikin osin. Protagorasta voi hieman leikillisesti pitää tällaisten myyttisten kertomusten isänä, jos toinen vaihtoehto oli käsitteellinen metodi, sillä hän oli huomannut, että kertomukset olivat erinomainen väline opetuksessa kuin opetuksessa sen lisäksi, että niiden avulla oppiminen oli hauskaa sekä kertojalle itselleen että myös kuulijoille. Irlanti oli 1800-luvun lopulla samoin kuin Turkin terrorin alla kärsivä Kreikka, osa samanlaista nöyrtymisnäytelmää Venäjän kaksipäisen kotkan kanssa käyvän Suomen sydämessä, kuin kaikki muutkin sortajan ikeen alta kohti vapautta räpistelevät kansakunnat. Tässä yhteydessä ansaitsee tulla mainituksi eräs hyvä esimerkki siitä, miten suomalaiset kantoivat kortensa kekoon sen ajan taistoissa.

Unelma vapaudesta - Irish Revolution"-tv-dokkarisarjaa voisi hyvällä syyllä kutsua heideggeriläisen historiallisen logiikan mallitapaukseksi esittää tragedian edeltävän ajattelun ja filosofian syntyminen käytännössä. Ihan näin se ei mene mutta hieman sinnepäin, kun irlantilaistragediassa piili "ei-ajattelu", joka nimenomaan siksi, että sitä ei oltu ajateltu, odotti ajatelluksi tuloaan hahmottaa jotain tulevaa ja oli siksi improvisatoriselta luonteeltaan kohtalokas. "Unelma vapaudesta - Irlannin vallankumous"-tv-dokkarisarja voitti vuonna 2019 arvostetun Accolade Global Film Award of Excellence -palkinnon. Sarjan mainostetaan sisältävän harvoin näkyviä arkistovideoita, ensi käden todistajien tilityksiä, kolmiulotteista CGI-kartoitusta, dramaattisia visioita ja hienoimpien kirjoittajien sekä historioitsijoiden kirjoituksia kertoen tarinan vuosien 1916-1922 kansanvallankumouksen yhteydessä tavalla, jota ei koskaan aikaisemmin ole kerrottu. Mutta onko näin? Moinen väittämä tekee kriitisen katsojan uteliaaksi. Kummastusta lisää se, että irlantilaisissa medioissa tv-dokumenttisarjan taustalla olevaa yli tuhatsivuista kirjaa on kehuttu reippaasti vaikka tv-dokkarisarjan tekstit eivät vaikuta mitenkään poikkeuksellisen ihmeellisiltä:

"Kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita Irlannin nykyhistoriasta, tulisi lukea, kuulla niitä ja nauttia siitä vuosien ajan - The Irish Times, Diarmaid Ferriter".

Onko kyse samasta nostalgiasta mistä, kun suomalainen katsoo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa ummistamalla silmänsä kirjan asenteellisuudelta ja ilmiselviltä historiallisilta vääristelyiltä? Kirjan on tuottanut University College Cork Irlannin itsenäisyystaistelun 100. vuosipäivän kunniaksi. Se selittää jo paljon. Mutta kun tv-dokkarisarjan on katsonut tulee hieman tyhjä olo. Ihan kuin olisi katsonut kaupallisille kanaville tehtyä yksinkertaistavaa ja historiaa silottelevaa sekä juuri siksi liiaksi selittelevää kohtalonsinfoniaa (koko ajan pelkäsi milloin johonkin epäsopivaan kohtaan ilmestyisivät katolisen kirkon mainokset). Yhden tunnin jakson jaksaa katsoa juuri ja juuri mutta eri asia on sitten se, kestääkö tarinan jännitys koko kolmen osan verran. Ei kestä. Jo toisen osan kohdalla alkoi kaivata toisenlaista, totuudellisempaa ja tarkempaa lähestymistapaa, kuin nyt tarjolla olevaa suppeaa sotahistoriallista, sekä hieman avarampia ja laajempia näkökulmia.

Irlannin itsenäistymisestä kertova, kehuttu ja palkittu (varmasti katolisten ja irlantilaisten itsensä) tv-dokkarisarja on liian yksipuolisesti typistetty ja toteava. Se jättää kuin tahallaan tarinan toisen puolen kertomatta, eikä siinä ole riittävästi sävyjä tai ulottuvuuksia antaa vapaan ajatuksen lentää juuri sen verran, että voisimme oivaltaa, kyseenalaistaa ja esittää paljastavia kysymyksiä. Tv-dokkarisarjan tekijöiden olisi pitänyt tutkia hieman tarkemmin negatiivista ja positiivista vapauskäsitystä sekä sitä hetkeä Max Weberin sanoin, kun Irlanti suistui tieltä "instrumentaalisen rationaalisuuden voittokulun" eksyttämänä syvälle soiseen harhaan ihan kuten suorunoistaan kuuluisan irlantilaisen nobel-palkitun runoilija Seamus Heaneyn runoissa muinainen keltti.

Irlantilaisesta vapaushaaveesta tuli antiaristotelinen. Siitä ei puhuta. Miksi? Se olisi ollut liian paljastavaa ja vaatinut koko peruslähtökohdan uudelleenarviointia. Tv-dokumenttisarjassa sivuutetaan täysin myös se, miten tavalliset ihmiset saivat tarpeekseen, kun IRA ajoi koko kansakunnan kollektiivisen hulluuden partaalle, osin kostoksi Irlannin 1840-luvun nälänhädästä (vrt. Suomen nälkävuosien kokemukset 1860-luvun lopulla vuoden 1918 sisällissotaan johtaneisiin tapahtumiin ja katkeruuteen), osin Henrik VIII:n katolisia vainonneelle ja protestantteja suosineelle uskontopolitiikalle. Kysymys onkin lopulta klassinen ja siitä, kenen kertomus on uskottavin ja tarpeeksi hyvin eri kääreissä myyty valtaosalle ihmisille.

Irlantilaisten mielissä siinsi uusi järjestys, vaikka he eivät tienneet tarkkaan millainen se olisi. Sen vetovoima oli valtava ja myönteisten ajatusten sävyttämä aikakausi - yhtä valoisan innostava kuin Suomessa oli ollut kansanvalistuksen vuosikymmenet, jolloin kansa puhalsi yhteen hiileen uskoen toisistaan voittopuolisesti myönteisyyden ja optimismin aallonharjalla ratsastaessaan hyvää ja kaikkea kaunista. Se miksi irlantilaisten sinänsä oikeutetut vapaushaaveet iskivät rajusti yhteen brittien kanssa, oli vielä silloin maailman ehdottomana suurvaltana olleen Ison-Britannian pelko koko korttitalon hajoamisesta Irlannin lähdön jälkeen. Brittien ajattelun taustalla vaikutti silloin vallalla ollut William Hurrell Mallockin (1849-1923) edustama paksu ja tunkkainen konservatismi, jonka mukaan yhteiskunnallinen elämä oli niin monimutkaista ja kasvualustaansa tiukasti istutettua, ettei sitä voitu ilman suurta vahinkoa tekemättä yhdenmukaistaa tai tasa-arvoistaa, vaan elämän tuli kulkea vanhoissa uomissaan hierakkisen eriarvoisena (3). Kaikenlainen yhteiskunnallinen muutos oli heistä arvelluttavaa, osin jopa tuomittavaa.

Tätä kiusallista totuutta ei valitettavasti käsitellä lainkaan tv-dokkarisarjassa kuten ei myöskään sitä, miten sosialistit ja ay-liike saatiin houkuteltua omien periaatteidensa vastaisesti mukaan katolisen liigan vanhoillisten johtamaan epäpyhään allianssiin, josta vapauduttiin vasta 2000-luvulla, kun ensin Irlanti sai vapaamielisenä pidetyn ensimmäisen naispresidenttinsä, Mary Robinsonin, ja sitten abortit sallivan lain sekä samaa sukupuolta olevien avioliitot ensimmäisten eurooppalaisten maiden joukossa. Tv-dokkarisarjaa katsoessa nouseekin esiin kysymys: kuka hyötyi eniten Irlannista? Siihen on vain yksi ja selkeä vastaus: muualla Euroopassa turpaansa saaneet katoliset, sillä ahtaalla ollut maailmanlaajuinen katolinen kirkko soti protestantteja vastaan ja sai vastalahjana itsenäisyytaistelun tukemiselle irlantilaisista tärkeää tukea taistelulleen.

Esiin nousi liian paljon myös sellaisia kysymyksiä, joihin tv-dokumenttisarja ei yritäkään hakea vastauksia. Tuntuu kuin siitä puuttuisi tärkeä ymmärryksen avartava pala, tai ihan kuin meitä tahallisesti haluttaisiin johdattaa harhaan esittelemällä kunniakkaita ihmishahmoja sotimassa hyvän asian puolesta ilman, että saisimme esittää lisäkysymyksiä. Monopolien ja auktoriteettien toiminta on poikkeuksetta aina totuutta vääristelevää ja haitallista yksityiselle mielipiteelle. Niin tässäkin tapauksessa, ja siksi katsottavaa on vaikea niellä yleisenä totuutena, vaikka niin on tarkoitettu. Mutta oliko tämä valheellista ja pakottiko tällainen yleisen syyttäjän penkille joutuminen valheellisuuteen? Entä miten "objektiivinen todellisuus" välittyi altavastaaja-asetelman takia? Ei mitenkään, sillä se mitä me tv-dokkarisarjassa näimme, oli osa viralliseksi julistettua kaanonia tai kuin Mel Gibsonin Bravehart-elokuvan viihteellisen seikkailumaailmailman kaunistelua.

Juuri tämä propagandistinen "Nälkäisen ruohon"-politiikka, missä ruohon uskoteltiin olevan pahojen haltijoiden istuttamaa ruhoa, ja aiheutti valtavan ja sammumattoman nälän jokaiselle, joka sattui kävelemään sen päällä, on sitä uskoihin ja uskomuksiin perustuvaa vanhaa irlantilaisuutta, joka ei enää sovellu kuvaamaan sitä modernia irlantilaisuutta, mikä syntyi vastaiskuna Irlannin häpeällisen nälänhädän kokeneen sukupolven vapaudesta huumaantuneelle 1900-luvun alun sukupolvelle. 

Ehkä vastauksesta olisi saanut väännettyä oman irlantilaisversionsa, jos halua olisi ollut eikä taustalla näkymättömänä mutta sitovana (ehdollistettuna) määräyksenä olisi kummitellut Tuomas Akvinolaisen ehdottomuus, kun hän väitti totuuden tietämisen halun voivan olla pahe, jos koettaa päästä perille, mikä on totuus luontokappaleista vailla asiankuuluvaa päämäärä, joka oli hänen mielestään vain ja ainoastaan jumalan tunteminen. Augustinus määritteli uskon olevan cum assensione cogitare. Tuomas Akvinolainen oli samaa mieltä sanoessaan uskon olevan ajattelutapahtuma, jossa jumalan armosta tapahtuvasta tahdon käskystä hyväksytään jumalallinen totuus (minkä ei pitäisi olla sen julistamista vaan etsintää), ja niin se oli hänen mielestään jumalan vapaan tahdon valvonnassa. Jumallinen totuus Irlannista oli juuri se, mitä meille tässä tv-dokkarisarjassa haluttiin näyttää ja ehkä siksi se tuntui niin omituiselta pohjoisen epäilijän jumalattomassa mielessä eikä oikein vakuuttanut.