Jakautunut kansakunta

Teksti:

Harald Olausen

Kenellekään ei ole epäilystäkään siitä, että Yhdysvallat on jakautunut kansakunta. On ollut sitä lähes koko olemassaolonsa ajan ja tulee olemaan ilmeisesti aina. Sen osoitti myös epäilijöille viimeistään presidentinvaalit, missä hävinnyt Donald Trump (ISO PASKIAINEN) sai taakseen enemmistön osavaltioista ja 70 miljoonaa äänestäjää, jotka luottivat häneen siitä huolimatta, että hän on ollut ilkeä, epäoikeudenmukainen ja toiminut häikäilemättömästi ristiriitoja lietsoen amerikkalaisten keskeisintä arvoa, vapautta vastaan. Ken Wilber kirjoittaa kirjassaan "Trump ja totuuden jälkeinen maailma" (Viisas elämä 2018) Trumpin valinnan olleen täydellinen yllätys. Monelle se oli hänen mielestään myös isku vasten kasvoja. Vastaiskuja annettiin poliittisen kirjon joka suunnalta. Ne olivat rajuja. Vasemmisto oli hälytystilassa, joka muuttui pian Wilberin mukaan suuttumukseksi, katkeruudeksi ja jopa suoranaiseksi vihaksi. Wilber korostaa, että sellainen valtio, jossa puolet väestöstä vihaa toista puolta väestöstä ei voi mennä kunniallisesti, arvokkaasti ja yhtenäisesti eteenpäin. Ei ihme, sillä hobbesilainen "kaikkien sota kaikkia vastaan" sai Trumpissa täydellistymisensä. Trump edustaa kyynistä ja itsekeskeistä aikaa mutta ei amerikkalaista vapauskäsitystä.

Amerikkalaisen vapauskäsityksen pohjalla ovat John Locken tunnetut ajatukset. Lockea kutsuttiin omana aikanaan vapauden apostoliksi. Bidenin ja Harrisin voitonjuhlissaan pitämien kiitospuheiden ydin lähtee samasta periaatteesta ja ideasta. Amerikkalainen unelma vapaudesta ei ole sitä, että minun vapauteni tiellä on sinun vapautesi, kuten vaalit hävinnyt istuva presidentti on katkerassa nonstop-vihassaan yrittänyt iskostaa kahtiajakamansa kansakuntaan lisäkierroksina inhottavaa pelkokerrointa omiin tarkoituksiinsa. Vapaus on Amerikoissa todellinen arvo, minkä pohjalla on Locken teos vuodelta 1689 "Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta". Se on mtyös amerikkalaisen poliittisen ajattelun yksi tärkeimmistä klassikoista. Locke esittää kirjassaan länsimaiseen poliittiseen kulttuuriin peruskivenä kuuluvan ajatuksen hallitusvallan rajoista ja kansalaisten oikeutuksen hallitusvallan vaihtamisesta tilanteesta, jossa se ylittää siedettävät rajat. Juuri tätä periaatetta vastaan ISO PASKIAINEN asettui koko kansakunnan seuratessa tyrmistyneenä hänen yritystään kaapata valta valheella itselleen ja liikemiehille.

Locken, joka oivalsi, että uskomusten ja arvojen pakottaminen on mahdotonta, aikaa Englannissa väritti poliittinen konflikti, jossa olivat vastakkain Kaarle II:sta vastustaneet whigit ja kuningasmieliset toryt. Kuningas yritti kaapata vallan itselleen ISON PASKIAISEN (jonka voi sanoa kristillistä retoriikkaa lainatakseni toimineen Saatanan tavoin riivatussa ruumiissa) tavoin. Locken tärkein argumentti oli, että kansalaisilla oli oikeus kukistaa sellainen hallitsija, joka ilman alamaistensa suostumusta sortaa heitä ja tekee heille vääryyttä, kuten ISO PASKIAINEN. Demokratiassa kaikki tämä voi tapahtua rauhanomaisesti. Sillä, että vaalit ratkesivat lopulta demokraattien hyväksi historiallisessa Pennsylvanian osavaltiossa on symbolinen merkitys nimenomaan lockelaiselle vapauskäsitteelle Amerikan perustajien tarkoittamassa demokraattisessa hengessä.

Jakautuneesta kansakunnasta kertoo parhaiten Yhdysvaltojen politiikkaan ja johtamiseen erikoistuneen filosofian tohtori Markus Kantolan kirja "Jakautunut kansakunta" (Gaudeamus 2017). Kirjassaan Kantola pohtii, mitkä ovat maailman vaikutusvaltaisimman henkilön vallan rajat. Kirja kertoo, miten ja milloin Amerikka läpipolitisoitui niin, että vähäpätöisimpienkin tuomarinimitysten tärkein kriteeri on tuomarin edustama arvomaailma, ei hänen pätevyytensä. Vielä Clintonin presidenttikaudella vasemmistolainen demokraattisenaattori saattoi äänestää pätevää oikeistolaista tuomaria tai oikeistolainen republikaani pätevää vasemmistolaista tuomaria. Ei enää:

"Kun republikaanipuolueesta tuli konservatiivisempi, demokraattipuolue muuttui arvoliberaalimmaksi, sillä sitä ryhtyivät suosimaan erilaisten yhden asian protestiliikkeiden kannattajat, kuten sodanvastustajat, ympäristöliikkeen jäsenet ja naisten ja homoseksuaalien oikeuksien ajajat. Koska Nixon ja hänen varapresidenttinsä Spiro Agnew jatkuvasti hyökkäsivät näitä ryhmiä vastaan, entistä useampi niiden jäsenistä aktivoitui lähtemään mukaan politiikkaan demokraattien riveistä. Watergaten jälkeisissä kongressivaaleissa kongressista tulikin yksi Yhdysvaltojen historian vasemmistolaisimmista. Republikaanien oikeistolaistumisen myötä demokraattien riveihin siirtyi myös moni aktiivista liittovaltiota ja vähemmistöjen oikeuksia kannattanut republikaani, varsinkin Yhdysvaltojen itä- ja länsirannikolla".

Kirja on hyvä opas ymmärtää poliittista kulttuuria, jossa presidentillä on vahva rooli koko kansan arjessa. Politiikka henkilöityy Yhdysvalloissa niin hyvässä kuin pahassa presidentteihin. He ovat Kantolan mukaan vaikuttaneet ratkaisevasti yhdysvaltalaisten arvoihin ja asenteisiin esimerkiksi merkittävien puheiden kautta ja omilla retorisilla valinnoillaan. Ongelmana ovat tunnekylmät psykopaatit, jotka esittävät kovista, kuten Nixon ja Trump. Kirja valottaa poliittisen murroksen aikaa vuoden 1969 presidentinvaaleista vuoden 2016 vaaleihin. Kantola kiinnittää huomionsa Yhdysvaltojen demokratian ongelmia tutkiessaan maan intohimojen hillitsemiseksi luotua laajaa vallanjakoa. Poliittinen valta haluttiin jakaa mahdollisimman monelle henkilölle ja samalla heistä tehtiin tarkoituksella toistensa kilpailijoita. Demokraattien mukaan presidentille tuli antaa niin paljon valtaa, että he pystyisivät ratkaisemaan maan kaikki sosiaaliset ongelmat. Republikaanien mielestä presidenttien ja liittovaltion kongressin tuli ratkoa vain niitä kansallisia voimia, joita osavaltiot eivät kyenneet itse ratkaisemaan.

Kantolan kirja on tervetullut avaamaan sekavaa myyttiä nimeltään amerikkalaisen politiikan salaisuudet. Harva meistä on perehtynyt Yhdysvaltojen politiikan saloihin pintaa syvemmältä yhtä hyvin ja vakuuttavasti kuin Kantola. Nyt nähtävät riidat ja ongelmat ovat jäävuorenhuippu pitkään kahtiajakautuneesta kansakunnasta ja sen jatkuvasti jyrkkenevästä vastakkainasettelusta. Maailman vasemmisto-oikeisto hengittävät amerikkalaisten keuhkojen kautta. Amerikkalaisen politiikan kulttuurisota perinteisiä arvoja puolustaneiden arvokonservatiivien ja vähemmistöjen sekä tavallisten ihmisten laajoja oikeuksia omaan elämäänsä ja heidän elinehtojensa puolesta ajavien arvoliberaalien välillä on ollut ja tulee ilmeisesti aina olemaan Yhdysvaltojen politiikan peruslähtökohta sekä ilmeisen suurten riitojen ja erilaisten epäonnisten operaatioiden motiivi.

Kyse on myös sekä valistuksen hengestä vastaan vanhatestamentillinen jäykkyys olla ymmärtämättä ihmistä samoin kuin perinteiset Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen arvot vapaus, tasa-arvo veljeys vastaan yksinvalta ja auktoriteettiusko. Monitulkintainen todellisuus on monelle arvokonservatiiville vaikea asia käsittää. Juuri he kaipaavat yksinkertaisia selityksiä turvakseen kokemaansa epävarmuutta vastaan. Kantola muistuttaa, että ennen Nixonin valtaannousua vuonna 1968 poliittinen hegemonia oli ollut yli kolmenkymmenen vuoden ajan demokraattipuolueella, josta 1930-luvun alusta lähtien oli tullut enemmistövallan, vahvan liittovaltion, vähemmistöjen, hyvinvointivaltion sekä työläisten puolue; demokraatit hallitsivat edustajainhuonetta yhtäjaksoisesti 50 vuotta aina Clintonin presidenttikauteen asti.

Kantolan kirja on pakollista taustaluettavaa kaikille niille, jotka haluavat saada selvyyden mikä Trumpin todellisuudessa on ja mikä oli hänen roolinsa ja merkityksensä muihin republikaanipresidentteihin verrattuna. Kirjaa lukiessa huomaa, ettei öykkärinä tunnettu Trump eroa ehkä sittenkään kovinkaan paljon samanlaisena "likaisten temppujen"-poliitikkona tunnetusta Nixonista, joka piti myös vallasta ja kilpailusta ja aloitti arvoihin liittyvien vastakkainasettelujen kärjistämisen äärimmilleen. Kirjan alussa on tätä kuvaava luku "Richard Nixonin epäuskon ja epäluottamuksen vuodet". Trump on ottanut Nixonilta, joka oli myös yhtä syvästi inhottu, opiksi vanhaa roomalaista hajota ja hallita (divide et impera)- periaatetta hyväksikäyttää ristiriitoja omien poliittisten tarkoitusperiensä edistämiseksi eikä pyrkinyt edes näön vuoksi lieventämään ilmiliekkiin roihahtaneita ristiriitoja saati, että olisi halunnut ja kyennyt luomaan yhteisymmärrystä erilaisten ja riitaisten ryhmien välille. Nixonilta Trump omaksui tavan olla hyväksymättä politiikan kirjoittamattomia sääntöjä. Nixon samoin kuin Trump halusi vain voittaa hinnalla millä hyvänsä. Yksi Yhdysvaltojen ja sen kansalaisten vapauden kannalta kohtalokas yhdistävä piirre heidän tunteettomassa ihmisvihassaan oli: he eivät osanneet keskustella yhdysvaltalaisten kohtaamista todellisista ongelmista, joten he keskittyivät lisäämään heidän pelkojaan.

Ylen Areenan tekstisivuilla näytettiin kuvia Bidenin-Harrisin voittoa spontaanisti Washingtoniin, joka äänesti 93-prosenttisesti demokraatteja, juhlimaan tulleita kansalaisia. Ilmeinen helpotus ja ilo Trumpin piinaavan valtakauden päättymisestä sai ihmiset hyvälle tuulelle. Jotkut epäilivät, että neljässä vuodessa on vaikea saada korjatuksi Trumpin kauden tuhoja. "Epäuskoisuus, onnellisuus ja helpotus ovat päällimmäiset tunteet. Nämä ovat olleet neljä pitkää vuotta ja olemme onnellisia, että se on nyt ohi", kertoi Ylen toimittajalle Eva Hardeniksi esittäytynyt henkilö. Mutta ei se ole vielä valitettavasti Eeva ohitse vaan vasta alkamassa. Yksikään republikaanijohtaja ei ole vielä onnitellut presidenttikilpailun voittanutta Biden-Harrisia. Syykin on selvä. Haavoittunut poliittinen dinosaurus on vetäytynyt piiloon nuolemaan haavojaan ja miettimään seuraavaa siirtoa ikuisessa demokraatti-republikaani-pelissä, missä panokset kovenevat koko ajan.