Jälleen turpaa epäinhimillisyydelle – MJEHNT on elokuvahumanismin suomalaisjuhlaa

Teksti Harald Olausen

"Mikä ihmeen mahti ajaa ihmisen elokuvanteon sairaalloisiin sokkeloihin? Miksi näin toistuvasti tapahtuu Suomessakin, jossa mielisairaalat muutoinkin ovat täynnä väkeä, syystä tai syyttä, sikinsokin joka tapauksessa? Tätä on aina yhtä vaikea selittää, tätä omalaatuista motiivien soppaa, jossa pyyteetön uhrimieli ja lihapatojen kaiho ovat erottamattomat." Näin kirjoitti Filmihullu-lehden legendaarinen päätoimittaja lehden numerossa 2/1984 (teemana suomalaisen elokuvan tie; myös 3/1978 numeron teemana oli Suomi) pääkirjoituksessaan otsikolla "Kafka aina kaunihimpi", jossa hän pohdiskeli suomalaisen elokuvan tilaa. Ikuiseen kysymykseen siitä, kumpi oli tärkeämpi, elämä vai elokuva, on Baghin mukaan esitetty tyhjentävä vastaus varmaan jo Filmihullun näytenumerossa 15 vuotta sitten:" Tietysti elokuva, elämähän on pelkkä alaosasto. Miksi näin? Alkuperäistä ja -voimaista elokuvakatsomisen ihanuutta on vaikea hakata."

Bagh pohdiskeli pääkirjoituksessaan elokuvien ympärillä leijuvan markkinahumun ällöttävyyttä. Sehän on selvä, ettei elämän epäpyhä allianssi eli arjen realiteettien tunnustaminen - raha ja taide -lopputuloksena synnytä mitään muuta kuin kompromisseja ja pilkunnussijoiden ammattikunnan laadukkaan sisällön kärsiessä ja ikävän keskinkertaisen muodon viedessä kaiken huomion itse asialta, jos sitä on edes ollutkaan. Filmihullun numerossa 1/1979 Näköaloja-palstalla puhuu itse yksi elokuvan suurista alkuaikojen mestareista, venäläinen Sergei Eisenstein: "Uudella taiteella on asetettava raha tunteen ja väliselle kaksinaisuudelle. Tieteelle on annettava takaisin sen aistimellisuus ja älylliselle prosessille sen tulisuus ja intohimoisuus. Abstraktista ajatteluprosessia on maustettava polttavalla käytännön tehoavuudella."

Sergei Eisensteinin ajatukset ovat vieraita vieläkin melkein kaikille muille paitsi niille asioihin vihkiytyneille filmihulluille, joita kiinnostaa katsoa hyviä elokuvia, puhua niistä ja verrata niitä toisiinsa ja intohimona on sekä ajatella että ymmärtää paremmin. Kyseessä on tietenkin ihmistä ymmärtävä ja ihmisen puolelle asettuva elokuva, jossa on humaani sanoma, ilman että se lässyttäisi tai Suomalainen elokuvahumanismi on aina silloin tällöin onnistunut nostamaan kaupallisen viihteen nimissä tehtyjen rimanalitusten seasta päätään ylös ja näyttänyt voimansa, olkoonkin että se on jo melkein heti hukkunut kepulaistaiteen alamittaisuuden osoituksen sikoja helmille-osastolaisina pidettäviä "Akattoman miehen, Viimeinen savotta tai Ystävät toverit"-kaltaisten tyhjänpäiväisten rohmujen elokuvamoolokin kitoihin.

Mutta nyt Nyrki Tapiovaara, Risto Jarva, Aki Kaurismäki, Pirjo Honkasalo ovat saaneet Heikki Kujanpäästä (Suomen hauskin mies vuodelta 2018) ja viimeksi Venetsian elokuvajuhlilla toissa päivänä uuden Orizzonti Extra -kilpasarjan voittaneesta Teemu Nikin elokuvasta, Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia (MJEHNT, Suomi 2021), jatkajan ja arvoisensa manttelinperijän (meillä on myös muistakin kuten Selma Vilhunen ja uusimpina ohjaajina vasta muutamia vuosia sitten ensimmäisiä elokuviaan tehneet nuoret lahjakkuudet, joista puhumme digivallilassa erikseen hieman myöhemmin), vaikka elokuvasta voisi tavallaan luulla sen oleva jouluksi valmistettu imelletty perunalaatikko tai vähintään runollisessa yksinkertaisuudessaan ja katu-uskottavuudessaan kuin rosollisalaatin ylimakea vaaleanpunainen kastike tai William Faulknerin Villipalmun maailma: "Joulu, porvariston kirkastumisen suuri juhla, vuodenaika, jolloin Taivas ja Luonto, kerrankin yksimielisinä julistavat meidät kaikki aviomiehiksi ja isiksi pintamme alla, ja jolloin kullatun seimen muotoisen alttarin edssä ihminen saa vapaasti ryömiä rajattoman sentimentaaliselle palvomisorgialle antautuneena ja kumartaa satua, joka on vallannut läntisen pallonpuoliskon, ja jolloin seitsemän päivän aikana rikkaat jatkavat rikastumistaan ja köyhät köyhtymistään yleisen armahduksen turvin: tuon sovitun viikon valkaisu, joka jättää lehden puhtaaksi ja valkoiseksi, valmiina vastaanottamaan uusia koston ja vihan merkintöjä."

Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia (MJEHNT) on elokuvana sydämet sulattava jo pelkästään aiheensa ja autenttisuutensa takia. Ms-taudin runtelema nuorehko mies, joka on myös oikeassa elämässä koskettavasti roolinsa läpivienyt pääosanesittäjä käy läpi oman elämänsä helvetillisen kiirastulen kipuineen ja haluineen kaikkineen samaan aikaan, kun kukaan ei halua tunnustaa hänen ihmisyyttään ja siihen kuuluvia luonnollisia tarpeita, vaan alentavat hänet huonekasvin tasolle lässyttämällä ja "mukapaapomalla" miehen epätoivon partaalle. Elokuvan autenttisuutta korostaa kuvauksen ja valaistuksen suppilomainen siivilöinti äänien jyskyttäessä kuin sumussa. Harvoin katsoja kokee elokuvan kuin omalla ihollaan, niin lähelle ja pään sisälle elokuvan tapa nähdä ja näyttää asiat pääosanesittäjän itsensä kokemina menevät. Minimalistinen kuvakerronta lähtee samoin kuin elokuvan äänet pääosanesittäjän lähtökohdista ja edustavat sitä hiljaista ja pelokasta kuolemanlaakson odotushuonetta, mihin he ovat sairauksiensa myötä vasten tahtoaan pudonneet, ja joka kuluttaa voimat loppuun vieden heidän lopulta lähelle sitä rajaa, mistä vain hurtti huumori ja tyly tosiasioiden toteaminen sellaisena kun ne oikeasti näyttäytyvät heille auttaa heitä jaksamaan ja jatkamaan elämää, joka saattaa loppua jo seuraavassa mutkassa.

Mies, joka ei halunnut katsoa Titanicia-elokuvan (MJEHNT) juoni on kirkkaudessaan selkeä ja yksinkertainen ja tuo pakostakin mieleen italialaisen neorealismin mestarin, Vittorio de Sican Umberto D-elokuvan lohduttomuuden ja pessimismissään ihmisen totaalisen häviön - sen, mistä ei puhuta elämän alun ihanuuksien ja ihmeiden kolikon pakollisena ikävänä toisena puolena kipuina ja kuolemana. Ms-tauti ei parane vaan pahenee ja johtaa lopulta ikävään sekä tuskaiseen kuolemaan. Petri Poikolaisen näyttelemän pääosanesittäjän nettirakkaus taistelee kuolemaa vastaan sytostaattihoitojensa keskellä - sellaista harvoin näkee suomalaisissa elokuvissa, jos koskaan - Umberto D on yhtä vakuuttunut tilanteensa toivottomuudesta kuin Mies, joka ei halunnut katsoa Titanicia (MJEHNT:tä) -elokuvan pääparikin. Juuri tämä aito asiantila, sen toteaminen ja kuvaaminen, ei kaunistelu, läpiorkesteroitu musiikki imelöittämässä (nyt onneksi puuttuvaa) itsesääliä ja cooliutta, tekee elokuvasta katsomisen arvoisen (mutta vain Orionissa tai Maximissa).

Mutta toisaalta on myös sanottava, että jossain vaiheessa elokuva alkaa puuduttamaan tyhjänpäiväisellä näennäisnokkeluudellaan. Mutta taas yhtäältä MJEHNT:tä voi pitää myötäsyntyisenä vastineena ranskalaisen Jean-Jacques Beinexin Diiva (1980)-elokuvalle, mutta vain sen merkityksessä "uuden vuosikymmenen suomalaiselokuvana", mikä tarkoittaa juuri sitä otsikossa puhuttua (ja Suomesta melkein kokonaan puuttuvaa) elokuvahumanismia, jos se on vastaan kaiken maailman tyhjänpäiväiset Lauri Törhösen ja hänen uskollisten oppilaidensa Aleksi Bardyn ja Juha Wuolijoen räpellykset. Puhumattakaan Aku Louhimiehestä ja muusta Markus Selin-tyypppisestä elokuvan raastamisesta euronkuvat silmissä ja typistämisestä yhden eleen, ilmeen, totuuden ja tavan kapeaksi kurkistusluukuksi, sillä en muusta näekään painajaista (kerran eksyin humalassa Bio Areenassa pidettyyn nonstop Jörn Donner-elokuvafestivaaliin joskus 1980-luvulla enkä ole siitä vieläkään kunnolla toipunut, vaan herään öisin hiki otsalla Donnerin naama silmieni edessä...) kuin rangaistuksena jostain valheesta sovittaa se katsomalla yhden kuukauden ajan näiden hilpeiden herrojen kamaluustuotoksia kuunnellen vielä lisää oksetuskamana Hurriganesin ja Jari Sillanpään väliajalla soittamia kepulaisten tango-ja taantumusrajan "ikiyökvihreitä" (niitä VIIKONLOPPUISIÄ ja RUUSUJAHOPEPOTASSA-lauluja, jonka jälkeen ei tee enää mieli elää, vaan vetää itsensä mieluummin kiikkuun).