Jari Tervo, Pääskyset talvehtivat :Tuokiokuvia Mikael Maanviljelijän hirmuisesta elämästä

Teksti professori Timo Airaksinen

Minulla on kotona romaani, jonka isäni Olavi toi mukanaan sodasta. Se on Artturi Leinosen Johannes Jussoila (WSOY, 1943). Siinä on omistuskirjoitus, Olaville Lotta Annikilta. Aina teräväkielinen äitini vilkaisi kädessäni olevaa kirjaa ja tuhahti: Tuokin lotta luuli, että isäsi lukisi jonkin kirjan. Ei hän todellakaan piitannut kirjoista, vaikka ihaili ja luki Ollin pakinoita. Joka tapauksessa toi kirjan mukanaan Vaasaan, vaikka lotta jäi matkasta. Minä olisi tuonut lotan. Artturi Leinonen oli vaasalainen, vaikkakin Maalaisliiton miehiä ja Ilkan päätoimittaja.

Kirja on etevästi tehty selostus Johannes Jussoilan (1555 Rauma - 1604 Tukholma), katolisen papin matkoista ja toiminnasta Euroopassa vastauskonpuhdistuksen hyväksi. Hän jäi protestanttien vangiksi ja kidutettiin kuoliaaksi kuninkaan toimesta Tukholmassa. Tätä kirjaa sietää verrata Tervon uutuuteen. Molemmat ovat faktioita, siis elämänkerrallisten faktojen ja sepitteen yhdistelmiä. Jussoilasta tiedetään kohtalaisen paljon ja Leinosen teos onkin asiantuntijoiden mielestä niin asiapätevä kuin vain voi. Agricolasta tiedetään vähän, joten Tervo ottaakin varsin villejä vapauksia saadakseen tekstiinsä vauhtia. Tervon kirja on sanataidetta, ja vähän ihmettelen, että hän on viitsinyt sitoa tekstin historialliseen henkilöön.

Tervon on lukenut hyvin Paavo Haavikon poliittista aforistiikkaa, jossa on aivan omalaatuisensa kyynisen pisteliäs sävy - parhaimmillaan yltyy ihan iskeväksi. Samaan pyrkii Tervo ja onnistuu hienosti kuvatessaan rauhanneuvotteluja Moskovassa Iivana Julman kanssa. Mitä sellaisissa sopimusteksteissä sanotaan, on niin omalaatuisen sekavaa ja kaiken maailman kompromissien sotkemaa, ettei siitä ota enää pirukaan selvää. Kuka sodan aloitti? Kumpi kuninkaista on arvoltaan korkeampi? Sitä sopii miettiä, kun se ei sopimuksesta kumminkaan selviä. Sota saatiin kuitenkin pois päiviltä, joka on tärkeää uuden sodan aloittamisen vuoksi. Ei voi aloittaa uutta, jos vielä käydään sitä vanhaa. Uusi sota on aina parempi kuin vanha, sehän tiedetään tänäkin päivänä.

Haavikko kirjoitti myös Nuijasodan historian Nuijasota: sisällissodan vuodet 1596-1599 (1996), jota sopii verrata Heikki Ylikankaan kirjaan Nuijasota (1977). Luin molemmat huolella läpi, kun sain kutsun luennoida aiheesta Isokyrössä. Olivat siellä riitaantuneet professori Ylikankaan kanssa, joten kutsuivat minut. Samassa yhteydessä tapasin Paavo Väyrysen, joka myös oli tilaisuuden puhujana. Paavo tuli paikalle takinhelmat liehuen, tervehti minua kuin vanhaa tuttua ja sanoi: Saanko puhua ensin, on kiire? Ja sitten: En tiedä aiheesta mitään, luulin poliittiseksi tilaisuudeksi. Paavo esitti tulisen saarnan EU:a vastaan ja ryntäsi takaisin autoonsa. Minä pidin esitelmän Nuijasodasta.

Tervo ja Leinonen muodostavat vähän samalaisen parin kuin Haavikko ja Ylikangas - siis taitelija vastaan historioitsija. Mieluummin minä luen Leinosen Jussoilaa kuin Tervon Pääskysiä. Kirjat ovat niin eri aaltopituuksille viritettyjä, ettei niiden vertailu ole helppoa. Mutta Haavikon ja Ylikankaan kohdalla vertailu on mahdollista, koska molemmat käsittelevät samaa aihetta. Ylikankaan kirja on erinomainen, Haavikon taas huono. Runoilijasta ei ole historian kirjoittajaksi, se käy selväksi. Eikä Haavikko muutenkaan oikein osannut kirjoittaa proosaa ja pitkää tekstiä. Ylikangas on etevä kirjoittaja ja niin oli Leinonenkin. Haavikko teeskentelee ja Tervo temppuilee.

Tervolta pukkaa, varsinkin kirjan alussa, metkasti vanhahtavaa kieltä. Sen suurmestari on Aino Kallas, jonka virolaistarinat ovat hurjaa luettavaa, sellaiset kuin Reignin pappi (1927). Kallaksen käsissä arkaainen kieli ja esitystapa vääntyvät aivan nerollisiksi. Ajattelin ensin Tervon tavoittelevan jotakin samaa, mutta tekstiä uudelleen lukiessa en ollut enää niin varma. Oli miten oli, Tervo kyllä tavoittaa hyvin vanhakantaisen suomen nuotin ja sen takaa ajatuksen - tai kuninkaiden kuvauksessa heidän ajattelunsa kokonaisvaltaisen onttouden. Tervo ei kuninkaita kumarra. Ei tätä kirjaa kannata kääntää ruotsiksi eikä venäjäksi.

Meidän Mikaelimme tapaa Kustaa Vaasan, eikä ruotsalainen rojalisti varmaankaan halua lukea Tervon kuvausta hänestä. Ruotsalainen on helposti kovempi rojalisti kuin ensin kuvittelisi. Tein elämäni munauksen, kun illanvietossa kerroin ikäisilleni ruotsalaisille tutuille kaskun Mannerheimista Ruotsin hovissa. Mannerheim valmistautui hovin tarjoamalle illalliselle. Tuli lakeija paikalle ja ryhtyi selittämään kuinka käyttäytyä, johon Marski: Ei tarvitse selittää, olen minä ollut suuremmissakin hoveissa kuin tämä. Hän tietysti viittasi Tsaarin hoviin. Ruotsalaisilta menivät punssit väärään kurkkuun ja naamat kurttuun. Minua vähän hävetti ja huvitti samaan aikaan, joten pahensin tilannetta sanomalla, että ilkeä mies tuo Marski ja vielä suomenruotsalainen. Omat koirat niin kuin purivat. Ja muistettakoon, että Vladimir Putinin ihanne ja roolimalli on Iivana Julma.

Hans Jacob von Grimmelshausenin Seikkailukas Simplicissimus (Der abenteuerliche Simplicissimus) on vuonna 1668 ilmestynyt kuvaus kolmekymmenvuotisesta sodasta (suomeksi 1950). Onkohan Jari lukenut sen? Lukevatko kirjailijat kirjoja? Ainakin he kirjoittavat kirjoja, paitsi jotkut eivät kirjoita, kuten Olavi Paavolainen. Mutta kuka lukee? Simplicissimus on joka tapauksessa aivan vertaansa vailla olevat vaellus- ja veijariromaani, ja onhan Tervon Agricolakin koko ajan vaelluksella paikasta toiseen, yhden mahtimiehen tyköä toisen tykö. Ja seikkalutkin ovat samaa tasoa kuin Simplicissimuksella, joka tosin on puoli-idiootti toisin kuin Agricola. Hän on kyllä Tervon kuvaamana vartti-idiootti ja aikamoinen ajelehtija, joka kokee murhaa, verta ja kauhua minne sitten meneekään - ja tietysti paskanhajua riittää.

Tervon opus esittää tekijänsä sanataituriksi vailla vertaa. Hänen sanainen arkkunsa on pohjaton. Sieltä löytyy ihan mitä vain halutaan kirjan sivun koristeeksi laittaa. Että joku osaakin helskytellä kaunista suomen kieltä tuolla tavalla, kateeksi oikein käy. Ei niin, että se mitä sanotaan, olisi kaunista, vaan suomen kieli on kaunista. Tervo ryvettää lukijansa paskassa ja peräsuolen pätkissä niin, että vähempikin riittäisi. Mutta kaiken hän tekee niin taiten, että saa saastat anteeksi. Tervon mielestä saastan kuvaaminen tekee ajankuvauksen aidoksi ja imee lukijansa mukaan tapahtumien virtaan.

Kirja on episodinen esitys Mikaelin seikkailuista maailman turuilla. Hän tutustuu merkkimiehiin ja heidän merkillisiin metkuihinsa. Lopuksi hän on tutustunut myös itseensä ja kuolee pois Moskovasta tullessa. Tämä on totta, joka onkin yksi harvoista historiallisista totuuksista tässä opuksessa. Agricolan suomen kieltä koskevat tekstin unohdettiin, jos niitä omana aikanaan edes noteerattiin, vasta satoja vuosia myöhemmin. Nyt mies on kansakunnan kaapin päällä ja pysyy. Mutta omana aikanaan ne olivat turhuuksien turhuus, jota Mikael suree ja käskee polttamaan koko roskan. Onneksi eivät polttaneet.

Ensin on kamala isä Olof Pernajassa, sitten on se kamala Luther Wittenbergissä, kamala Kustaa Vaasa Turussa visiitillä ja lopuksi ihan kamala Iivana kaukana Moskovassa. Kaikki ovat väkivaltaisia hirviöitä, ikään kuin yksi arkki-ihminen noin monessa kaavussa. Tai sitten he ovat kaikki Platonin vallan ideaalin yksittäisiä ilmentymiä, kukin omalla vain vähän toisesta poikkeavalla tavalla.

Olin kymmenisen vuotta sitten Lutherstadt Wittenbergissä Hetan kanssa omalla autolla. Halusin nähdä sen kirkon oven, johon Luther naulasi kuulut teesinsä. Sanoivat että se ovi on ollut ja mennyt ja uusi ovi laitettu uudelle paikalle. Menimme siis syömään kalaa torin varrella olevaan ulkoilmapaikkaan, kun sää oli niin nätti. Mutta hulluksi oli uskovien kaupunki ateistin jo ehtinyt tehdä, koska tilasin kalaa. Ei siellä kalaa ole, vain pakasteita. Ja jäässä se oli tämäkin kala kun pöytään tuli. Valitin tarjoilijattarelle, joka veti verrattomat raivarit siinä pöydän ääressä. Sellainen on Lutherstadt Wittenberg edelleen. Onko Tervo käynyt kaupungissa? Hänen Marttinsa syö ja paskantaa kuin jokin elukka samalla pehmoisia puhuen. Ei ollut kovin puhdas tämä uskonpuhdistaja.

Kirjassa on muutama hauskakin kohta, kaiken inhorealismin seassa. Erityisen huvituksen sain lukiessani Mikaelin ensimmäisestä panosta. Hän menee maksullisen naisen luo Turussa Aurajoen suulla olevaan mökkiin, siis Korppolaismäen alla olevalle telakka-alueelle Turun linnaa vastapäätä. Nainen on vielä nuori ja tuore, ja pano sujuu pois tiehensä. Herra on jopa niin huomaavainen, ettei laske sisään vaan reisille. Ei siinä mitään, kaikki menee hyvin ja hellyydessäkin löytyy. Lopuksi nainen kertoo, ettei hänellä koskaan jää mieleen kuvaa asiakkaasta. Hän ei siis pysty palauttamaan tämän kasvoja mieleensä - mielikuvaa ei synny. Nyt syntyi, ja siitä onnesta liikuttuneena nainen antaa Mikaelille rahat takaisin. Siis mies sai panon ihan ilmaiseksi. Ja rakkauttakin oli ilmassa, niin suomalainen mies vieläkin homman jälkeen kuvittelee.

Jäin miettimään. Onko Tervo tietoisesti salakuljettanut tähän kuvaukseen mukaan erään miesmyytin pilkan ja kritiikin, vai ihan tosissaanko kirjoittaa. Olen kuullut useammankin miehen kertovan tarinaa, jossa he vierailevat Saksassa bordellissa, jossa nainen sanoo antavansa tällä kertaa ilmaiseksi, koska mies on niin ihana ja panee niin oivallisesti. Rotusonni ei maksa mitään maksuja, niin se vain on. Tilanne on siis sama kuin K-kaupan lihatiskillä, jossa naismyyjä sanoo herralle, että pihvit ovat tällä kertaa ilmaisia, kun herra on niin hauska, komea ja viehättävä. Jäin miettimään tätä, onkohan juttu kiertänyt Tervonkin kaveripiirissä.

Minä inhoan faktiota, sen sanon aivan suoraan. Miksi joku kirjoittaa romaanin historiallisesta henkilöstä ja panee tarinaan omiaan, säveltää historian aukkoihin niitä näitä. Ei kukaan tiedä mitään Mikaelin ensipanosta, vaikka tärkeä asia onkin. Ei ihmisen maailmassa mitään sen tärkeäpää taida ollakaan.

Tervon kirja hyödyntää, tai oikeastaan riistää Agricolan myyttiä aivan kuinka sattuu. Lukija houkutellaan mukaan matkalle, jossa tosi ja sepite sekoitetaan yhteen sepite ensin. Historialliset hahmot vääristellään ja väärennetään niin, että lukija ressu alkaa kuvitella tietävänsä heistä jotakin. Tervo sanoo, että Agricolan äidinkieli oli ruotsi. Tutkimuksen mukaan emme tiedä oliko se suomi vai ruotsi. Ainakin ukko osasi tosi hyvin suomea. Agricola oli piispa, Tervon mukaan ei ollut. Mitä järkeä tässä valehtelussa on? Miksi sekoittaa historia ja sepite, ja johtaa lukija harhaan?

Kysymykseni on retorinen, koska jokainen ilman muuta tietää vastauksen: rahan vuoksi. Faktio myy hyvin juuri nyt. Se on muotia. Mutta vastatkaapa kysymykseen, miksi faktio viehättää? Nyt ei vastaukseksi riitä muodikkuus. Jotain parempaa on pakko keksiä.

Nykylukijan tuntuu olevan helppo eläytyä kirjan tapahtumiin ja kuvitella päähenkilö ihmisenä, jos kiinnittää hänet edes nimenä johonkin olemassa olevaan. Todellisuus on helpompi kuvitella kuin pelkkä sepite. Kun Agricola tapaa Kustaa Vaasan, lukija ajattelee, että noin se olisi voinut tapahtua ja siirtyy siitä huomaamattaan ajatukseen, noin se tapahtui. Silloin eläytyminen ja samaistuminen mahdollistuvat ja teksti alkaa elää mielikuvituksessa.

Tutut nimet ja tunnistettavat tapahtumat helpottavat lukijan taakkaa. Lukija tarvitsee apuja, eikä muuten osaa ja jaksa lukea. Tämä puute ja kyvyttömyys on samaa juurta kuin kyvyttömyys ymmärtää vaikeiden tietokirjojen viesti. Asia pitää tehdä helpoksi ja faktion kyseessä ollessa keinotekoisen tutuksi, silloin lukeminen sujuu kuin itsestään. Samalla tulee johdetuksi harhaa oikein kunnolla. Ei ole hyvä sekoittaa mielessään totuutta ja tarinaa. Päässä on muutenkin aivan tarpeeksi suuri sekasorto. Järjestystä sinne kaivataan, ei lisää sotkua.