Järkyttävä Napoleon-raiskaus

Teksti Harald Olausen

"Teistä täytyy löytyä se innostuksen liekki, hulluus, voima, itsehillintä ja itsensä uhraaminen, joka oli ominaista vuoden II sotilaille. Tärkeää on oleva henkilökohtainen aloitteellisuus, Tietä tarkastellessani tahdon tuntea hyökyaallon, joka voi viedä mennessään kaikki kriittisen järjen nostamat esteet, niin että kaukaa katsoen en enää erota, missä on sydämenne ja missä punaiset päähineenne. Nopeiksi, hulluiksi, rajuiksi, valtaviksi, herjaaviksi, homeerisiksi – joihin liittyvät tauot, pidäkkeet saattavat hiljaisuuden sitäkin epämielyttävämmäksi: sellaisiksi teidät tahtoo suuri vallankumous, tuo hurjistunut tamma."- 

-Abel Gance Napoleonin (1927) ohjaaja.

Näin upeasti elokuvamissionsa ymmärtänyt ohjaaja Abel Gance neuvoi 4. kesäkuuta 1924 Napoleon-elokuvansa laajaa avustajakaartia kirjeitse. Otan tähän vertailuksi taiteellisesti kunninanhimoisen, ja elokuvailmaisua jo sen alusta uudistaneen Abel Gancen kehutun Napoleonin, joka tehtiin nimenomaan elokuvateattereita varten runolliseksi elämäkseksi ja virkistykseksi tylsyyslatteuksia vastaan, ja sen vastapariksi kaupallisin lähtökohdin tylsyyslatteuksia tukemaan television suoratoistapalveluille tehdyn mielenkiinnottoman, Ridley Scottin Napoleonin (2023). Molemmilla yhteistä on vain juuri ja juuri elokuvan nimi.

Miksi Gance on kiinnostava? Jo edesmennyt suorapuheinen elokuvaguru Peter von Bagh kirjoitti, ettei Gance tähdännyt vain toiminnan kuvaukseen, vaan pyrki kuvaamaan monimutkaisia psykologisia mielentiloja sekä riitasointuja: "Ehkäpä hänen Napoleoninsa, joka on erottomasti yhtä kuin henkilön ympärillä aukeava kuvien sinfonia, on juuri tällä tasolla hyvinkin "oikea" ja tosi kuva jokaisen ihmisen, ja erityisesti voimallisesti Gancen sisässä asustavasta pasifismin ja väkivaltaisuuden ristiriidasta." Gancen Napoleon-kuva säväytti tulkitsemalla historiallista henkilöä omavaltaisesti mutta poeettisen johdonmukaisesti. 

Bagh kuvailee, miten Gance loi kuvan. jonka edessä historioitsijat ottivat hatun päästään. Kansasta puhumattakaan. Talonpojat väistyivät kunnioittavasti tieltä kun Napoleonia näytellyt näyttelijä Albert Dieudonne ratsasti ohi. Elokuva oli tapaus Ranskassa ja sitä myös kunnioitettiin. Ohjaaja myöhemmin sulatti yhteen kuvat maisemasta ja näyn kävelevästä tai ratsastavasta Napoleonista keskellä syntymänsä paikkoja. Peter von Baghin mukaan muiden asiantuntijoiden tavoin elokuvahistorioitsija Jean Mitry asetti itselleen kysymyksen tosiseikkojen täsmällisyydestä, vain voidakseen todeta koko asian toisarvoiseksi.

"Mutta mitä väliä niillä on! Gance on luonnut elokuvallisen runoelman, joka perustuu todelliseen henkilöön ja todellisiin faktoihin, ja joka hylkii historiannäpertelyä. Minä en halua enää nähdä Napoleonia muuten kuin tämän elokuvan viitoittamasta kulmasta. Taidehistorioitsija Elie Faure, tunnustettu Napoleon-expertti kirjoitti: "Mikäli todellinen Bonaparte tulisi takaisin, tunnistaisin hänet vain sillä ehdolla että hänen olemuksensa muistuttaisi Dieudonnen tulkintaa. Muussa tapauksessa pyytäisin häntä väistymään sivuun huijarina."

Mukaan astuu siis valmiin pikkuporvarillisen ja maailmaa kokemuksena vääristävä ideologia, pikkuporvarillisen maailman vastustaminen elokuvakeinoin. Sillä on toinenkin nimi, ummehtunut taaksepäintuijottelu, historismi ja sitä edustaa aina vanhaa patriarkaalista valtaa. Sen oikeutusta puolustelevat nurkkakuntaiset historiotsijat, kuten esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston historian professori Kimmo Katajala ja Turun yliopiston Vesa Vares. Historia ei siis ole muuta kuin tunkkainen vanhoillisten puolustuslinnake. Taide taas voi olla, niin halutessaan Gancen, ja myöhemmin Godardin tavoin, aitoa vallankumouksellisuutta.

Tunnettu amerikkalainen kriitikko Haraold Bloom kehotti etsimään sellaista, mikä tulee sinua lähelle, mitä voidaan käyttää asioiden punnitsemiseen ja harkitsemiseen, ja mikä puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ja ainoa, ajan tyranniasta vapaa luonto. Tämä tarkoittaa käytännöllisesti ilmaistuna: löydä ensin Shakespeare ja anna hänen löytää sinut. Bloomin mielestä luemme viime kädessä vahvistaaksemme omaa minäämme ja saadaksemme tietää, mistä se on aidosti kiinnostunut. Hyvä kysymys kaiken tämän jälkeen onkin, miksi ylipäätään lukea kirjaa, jos se on huono tai katso elokuvaa, jos se on epäaitoa ja tekoälyllistä valheellisuutta täynnä?

Kaikkea taidemaailmaa vaivaa yleinen perusongelma – itsensä toisto, kopiointi ja fiksua tietäjää leikkivä pöhetystauti. Syykin on selvä. maine ja mammona hokuttelee huijareita tällakin alalla. Filosofi Richard Rortyn sanoi, että runoilijan uuden kielen täytyy lainata aina aiempaa yhteistä kieltä kehittääkseen ja korostaakseen "uudenlaisuuttaan", koska hänen menestyksensä riippuu oleellisesti julkisesta tunnustuksesta. Sen sijaan Rorty ylistää Nietzcsheä: "Kuvaamalla itsensä omin termein loi itsensä, sillä konstruoimalla oman mielensä, hän loi sen ainoan osan itsestään, jolla on merkitystä. Oman mielen luominen on näet aina oman kielensä luomista. Sillä ihmiset eivät ole "muuta kuin läsnä – ja poissaolevia taipumuksia käyttää lauseita, jotka ilmaistaan tietyssä historiallisesti ehdollistuneessa sanastossa."

Peter von Bagh kuvailee Napoleonin pääosanesittäjän tulkinnassa olleen "melkein surrealistista tummaa uhmaa ja aitoa traagista suuruutta. Kautta koko elokuvan on jaksoja, jotka huipentuvat visuaalisiksi orgioiksi." Mutta silti taustalla vaikuttaa myös umpimielinen ja yhteiskuntaa kuristava staattisuus, joka ylläpiää pahaa ja vääryyttä. Theodor Adornon sanoin tätä vastaan asettuu avoin ajattelu, joka ei luo kaaoksesta synteesiä, vaan luopuu teorian, totuuden ja järjenkäsitteiden ylivallasta. Mutta juuri päinvastoin tekee Scottin Napoleon, joka on vieläkin kartesiolaisen joko/tai – asenteen turmiollinen vanki, ja se näky yleisenä tylsyytenä ja toivottomuutena elokuvassakin.

"Napoleon on Prometeus. Nyt en ajattele moraalia tai politiikkaa, vaan taidetta. Voiko olla suurempaa tragediaa kuin tarina miehestä, joka kirjoitti: "Koko elämäni ajan olen uhrannut kaiken, rauhan, oman etuni, onneni kohtalolleni." En yrittänyt herättää henkiin valkokankaalla tätä eeppistä hahmoa, joka kuvasi itseään avaruuteen singotuksi kallionlohkareeksi; saadakseni aikaan tuikitavallisen "historiallisen elokuvan"; vaan koska Napoleonissa heijastuu maailman mikrokosmos. Aivan ensiksi tavoittelin elokuvallista tyyliä, joka toteuttaisi visioni. Elokuvasta La Roue lähtien olen oivaltanut, että kaiken aikaa on mahdollista erottaa emotionaalinen puoli valkokankaalle liimautuvien kuvien kerronnallisesta aineksesta. Siitä heräsi tarve löytää uusia mahdollisuuksia, jotka tuottaisivat tarpeellisen juostavuuden."

Näin kirjoitti Abel Gance, joka tekti on yhtä lennokasta ja syvällistä, kuin hänen halunsa ja kykynsä läpivalaista mistä Napoleonin ajatukset sekä sekasortoisen Ranskan vuosien 1792-1815 pelottavat tapahtumat oli tehty ja millainen oli Napoleonin olemus: "Mies, joka katsoo sitä silmästä silmään tahtoo käyttää sitä Ranskan onneksi. Ja äkisti sinkoaa sen selkään, tarttuu sitä ohjaksista ja vähitellen tyynnyttää siitä kunnian ihmeellisimmän välikappaleen… Suuri vallankumous ja sen kuolinnauru, keisarikunta ja sen jättiläisvarjot, Napoleonin armeija ja sen voitonhetket, teidän tehtävänne on luoda uudestaan nuo kuolemattomat hahmot." On siis olemassa vain yksi Napoleon-elokuva, ja se on elokuvakulttuurin yksi suurimista ja unohdetuimmista mestariteoksista.

Miksi sitten uusi? Cinefiilit järkyttyivät muutama vuosi sitten ennakkotiedosta kuvata Napoleon uudestaan. Ei siksi, etteikö niin saisi tehdä vaan siksi, että merkit viittasivat taas heikkotasoiseen viihde-elokuvaan, mikä omalla tavallaan himmentäisi maailman ehkä yhden hienoimman elokuvan, Abel Gancen ohjaaman Napoleonin, muistoa ja kunniaa (jostain syystä monet suurimmista elokuvista, kuten Jeanne D`Arc, on myös tehty sata vuotta sitten 1920-luvulla). Ihan alusta lähtien oli selvää, että elokuva tehtiin kylikäiseksi netin suoratoistopalveluiden väliseen kilpailuun, eikä juuri laadulla siksi ollut mitään sijaa elokuvan tekijöiden mielessä.

Gancen Napoleon on juuri niitä harvoja henkeäsalpaavia elokuvakokemuksia, joista edesmennyt elokuvaguru Peter von Bagh kutsui ELÄMÄÄ SUUREMMIKSI ELOKUVIKSI ja ihan syystäkin. Alkuperäinen Napoleon tehtiin mykän elokuvan aikaan paljon ennen kuin edes osattiin kuvitella television sekä televisioelokuvien mädättävää vaikutusta. Filmihullun mustan elokuvan erikoisnumero 3/4 1986 kertoo kattavasti, miten elokuvan ensi-illassa Pariisissa oli hurmioitunut tunnelma. Yleisö oli lopussa seisaaltaan ja hurrasi. Yleisön joukossa istui Ranskan tuleva presidentti, tuolloin vielä nuori upseeri, Charles de Gaulle.

Napoleoniin jo koulupoikana ihastunut, ja myöhemmin hienoa työtä elokuvan restauroinnissa tehnyt, englantilainen Kevin Brownlow, kertoo tyhjentävästi lehdessä olleessa jutussaan otsikolla Napoleon, ettei Gance sietänyt monien historiallisten elokuvien asetelmallisuutta ja pyrki siksi välittömyyteen sekä dynaamisuuteen: "Hänelle kameranajalka oli rampa mielikuvitusta kannatteleva kainalosauvapari. Hänen tavoitteenaan oli vapauttaa kamera, syöstä se toiminnan keskelle, pakottaa yleisö pelkistä katsojista aktiivisiksi osanottajiksi." Ja kyllä Gance näkikin suurta vaivaa kameran muuttamisessa meidän silmiksemme omassa ennen näkemättömässä Napoleon-saikkailuissaan onneksemme, sillä lopputulos jäi valaisemaan elokuvamaailmaa.

"Teknikot saksalaisissa studioissa olivat nostaneet kameran pyörien päälle. Gance nosti sen siiville. Hän sitoi sen hevosen selkään Korsikan läpi kulkevan takaa-ajon nopeita insertteja varten; hän kiinnitti sen valtavaan heiluriin saavuttaakseen päätähuimaavan myrskyn kansalliskokouksessa. Mutta mikään ei yllättänyt enemmän kuin triptyykit – kolmen kankaan menetelmä, joka ennakoi Cineramaa 30 vuotta aiemmin. Prosessi sai ninmen Polyvision ja Gance odotti sen saavan aikaan kumouksen koko teollisuudessa. Mutta vain kuusi kuukautta ensi-illan jälkeen tuli Jazzlaulauja – ja puhuvien kuvien kumous toimitti Napoleonin innovaatiot roskaläjään."

Napoleon oli toki paljon muutakin kuin vain elokuva. Se on elokuvan merkkihetki ja oli aikoinaan myös taiteellisuudessaan kumouksellinen sekä lupaavan oivaltava teknisessä kaukokatseisuudessaan (Gance oli ensimmäinen suuri elokuvarunoilija vailla kaupallisuuden rasittavan ahnetta silmää). Saadakseen yleisönsä innostumaan, oli Gancen mielestä saatava sama tunne kameratyöskentelyyn – runoutta, hurmiota...mutta ennen kaikkea muuta runoutta. Tästä syystä Polyvision oli myös niin tärkeä elokuvan kanssa myöhemmin hääränneelle Brownlowille: "Teema, tarina, jota kerrotaan on keskikankaalla. Tarina on proosaa, ja siivet, sivukankaat, ovat runoutta. Tätä minä kutsun elokuvaksi." Peter von Bagh nostaa ansaitusti elokuvan korkealle taivaalle.

"Gancen "happening" oli joka suhteessa suuntaaluova ja profeerallinen – Napoleonin eri vaiheessa esiintyi unelmia ja suuruudenhulluutta, jotka sitä paitsi joko toteutuivat tai olivat toteuttamiskelpoisia, aika vain ei ollut kypsä. Kolmiulotteinen kuva, kuvaruudun pirstoutuminen kymmeniin osiin (musiikkivideot!), stereofoninen ääni, laajakangas (nimenomaan Napoleonissa kokeiltu systeemi saa 25 vuotta myöhemmin jalansijaa cinemascopena)." Napoleon säväytti von Baghin mukaan yhtä paljon tutkimusmatkana elokuvan kertoviin ja inhimillisen tajunnan hienoimpia vivahteita paikallistaviin mahdollisuuksiin.

Uudessa elokuvassa Napoleonia kuritetaan taas kovalla, mutta samalla myös kovin osaamattomalla kädellä. Osaavammin sen tekisi myös kuvaruudun pistalointia harrastanut englantilainen 80-luvun elokuvasuuruus, Peter Greenwayn Kokki, varas, vaimo ja rakastajan (1989) ohjaaja. Ei ole ketään, joka puolustaisi haudan takaa Napoleonia tai nostaisi hänen parhaat puolensa ihmisenä kunnian päivinään esille kaiken kansan ihailtavaksi. Näin käy aina historiassa häviäjille – valitettavasti. Mutta onneksi meille elokuvanystäville on siis tallella yksi ylittämätön aarre: Gancen Napoleon. Se on pakko taas nähdä vaikkapa SEA-nostalgisessa Orionissa, että viihteen saastuttama elokuvamieli puhdistuisi siitä moskasta, minkä Scottin raiskaama epäsikiö-Napoleon sinne rikkaruohona yritti istuttaa ahneuksissaan.

Peter von Bagh muistutti Gancen olleen ranskalaisen elokuvan keksijä ja näkijä: "Aloittaessaan Napoleonia Gance lähti tietoisesti luomaan pääteostaan, joka samalla olisi kunninateko elokuvan kartoittamille mahdollisuuksille – Tulevaisuuden evankeliumi. Unien silta aikaudesta toiseen. Alkemistien taide, suurteos silmille. Kuvan aikakausi on saapunut." Gancen Napoleon kuvaa myös vastakohtaansa eli kaikkea sitä, mitä mielikuvitukseton ja latistettu Ridleyn Napoleon ei ole, mikä on tehty latteaksi televisioviihteeksi vailla mitään mielikuvitusta ruokkivaa runollisuutta. Parasta uudessa Napoleon-elokuvassa on lopun musiikki ja rauhallisesti silmien editse kulkevat teksti. Mutta ei muuta!

Teksteissä väitetään pateettisesti Napoleonin viimeisten sanojen olleen Ranska, Armeija ja Josephine, mitä kannattaa suuresti epäillä. Eikä sillä ole väliä mitä ne olivat. Lähtökohta on kummallinen ja enemmin kaupallisproosallinen. Samalla paljastuu myös Ridley Scottin käsikirjoituksen mystisromanttinen mädännäisyys. Hän kun on alkanut käsikirjoittaa elokuvaa loppusanojen mukaiseksi, ihan kuin ne olisivat – kuten tulivatkin – elokuvan motto. Paha moka ja maksoi Scottille maineen menetyksen sekä taiteellisen fiaskon, sillä luulenpa etteivät muutkaan kuin vain syystäkin enkkujen toimesta taas mollatut ylpeät ja Napoleonistaan herkät ranskalaiset, pitäneet leffasta.

On hyvä ottaa varoitukseksi nykymaailman suurista, mutta myös samalla heikkotasoisista elokuvista, kuten Ridley Scottin uutuustulkinta loppuun kalutusta Napoleon-myytistä. Elokuva on surullinen todiste suurten elokuvien suurimmasta pulasta; kekseliäisyydestä, mielikuvituksesta ja sanottavasta. Napoleon-elokuva on tehty television suoratoistopalveluja varten. Siinä ei tarvitse olla syvyyttä. Riittää kun tarina on tuttu ja tavallinen romanttinen suuren maksavan yleisön mieleen. Elokuvassa ei ole mitään kehuttavaa ja sanomaa kenellekään, koska se ei kerro yhtään mitään. Mutta miksi näitä sitten tehdään? Kyse on vain ja ainoastaan pelkästään rahasta.

Maailmanlaajuinen viihdekoneistohirviö tarvitsee jatkuvasti uusia samanlaisia helppoja ja yksi kertaisia isojen nimien tähdittämiä viihdelokuvia nälkäänsä. Ja nyt kun suuren yleisön maku on saatu kolmenkymmenen vuoden tasottomalla viihdepommituksella ja action-filmeillä sekä huonoilla halpistv-sarjoilla laskettua niin alas kuin mahdollista, on ihan sama, millaisen elokuvan kukin viihdyttäjäketjun yläpään otus tekee, katsojat eivät osaisi erottaa kuitenkaan roskaa helmestä, mutta eihän heille nyt mitään "helmiä sioille"-juttuja tarjotakaan, vaan kovaan hintaan primetime-aikaan (elokuva oli monena viikonloppuna Suomen katsotuin). Kerron tähän esimerkin.

Innostuin kouluun päästyäni historiasta, koska se oli minusta täynnä hurjia seikkailuja, valtapeliä, petosta, huijaamista ja valheita, ja luin alkuun kaikki mahdolliset kirjat kaikista mahdollisista suurmiehistä. Kerran sain erään ystävän siskolta luettavakseni Hertta-sarjaan kuuluvan romanttisen tarinan Napoleonista. Luin sen ja kerroin siitä eräällä tunnilla. Opettaja oli ihmeissään tarinani kanssa. Jokin ei vain tuntunut täsmäävän hänen mielestään historiallisen totuuden kanssa. Hän pyysi minua tuomaan seuraavana päivänä itse lähteen kouluun, jotta voisimme tarkastella sitä yhdessä. Kirjoitus oli tehnyt vaikutuksen minuun mutta en osannut arvioida oliko se oikea ja tarkka lähde.

Lähdehän oli lopulta täyttä höpöä ja opettaja opetti miten juttuja pitää kriittisesti lukea ja tarkastella aina kuka kirjoittaa ja miksi. Sain hyvän läksyn opettajalta, jonka opetus oli: tarkista aina lähde. Ensiksi: Juuri näin olisi kannattanut tehdä myös Ridley Scottin harkitessaan uutuuselokuvaansa Napoleonista ja todeta ettei ole mitään syytä tehdä uutta elokuvaa napoleonista. Olisi ainakin kannattanut miettiä tarkkaan kenelle ja miksi Napoleonista elokuvaa tekee. Aihe on niin kaluttu, varsinkin Ranskassa, ettei ihan millä tavalla kannata siitä uutta luoda. Mutta ison rahan houkutus on ollut liian suuri ja hutiloitu jälki on sen mukaistakin tässä roisissa Napoleon-raiskauksessa.

Raha ratkaisee ja kiireiset aikataulut. Kiireessä ei ole muistettu tehdä läksyjä kunnolla, ja lopputulos on yksi kamalimmista elokuvallisista kidutuskokemuksista viime vuodelta, jos mukaan ei lasketa muovinmakuista Barbieta, joka meni kyllä alle kaiken älyllisesteettisen arvostelun, ja on pelottava ajankuva ajan kuristavan infantilismin epä-älyllisestä stubbilaisesta naamanvääntely- ja kieroiluylivoimasta, mitä pitää karttaa yhtä varmasti kuin televisios-ja radiomaailman ruttona esiintyviä kaupallisia alan mukatoimijoita mm. pohjanoteerauksen sisällyttömyydessä nakki-ja kaalimato.com-mainoksissaan vetäviä MTV:ta ja radio Novaa sekä liuta samanmielisiä mainosradioita.

Toiseksi, pitää sanoa kaikille elokuvan ystäville: Älkää menkö katsomaan viime vuoden lopulla ensi-iltansa saanutta Ridley Scottin uutuuselokuvaa Napoleon. Se on kammattavan huono, turha ja yhtä vähän kiinnostava sekä pinnallisen ontto, kuin hänen ohjaamansa The House of Cucci (2021). Kolmanneksi, miksi hän on ottanut englantilaisena ohjattavakseen ranskalaisten pyhän aiheen? Elokuvan katsottuaan huomaa syynä olevan ilmiselvän: Napoleonin muiston häpäiseminen sekä suuruuden piilottaminen pikkumaisuuksien jaarittelevaan esittelyyn kuin juoruiluna pateettisesta ja suuruudenhullusta pahiksesta, joka Napoleon ei tietenkään ollut.

Neljänneksi Elokuva toistaa suurten spektaakkelien kliseet. Tarina etenee ulkoisesti vailla syvällistä aspektia kohti tylsämielistä tauluuntuijottelua, johon uppoaa viimeinenkin vastarinta. Viidenneksi Juoni on liian laaja ollakseen kiinnostava tai että se voi olla hyvin kerrottu. Ei kenenkään elämää saa mahdutetuksi ilman puisevaa pönötystä yhteen kolmituntiseen elokuvaan niin, että se ei puuduttaisi persettä. Ja miksi pitäisikään? Elokuva on nimensä mukaisesti "elävät tai liikkuvat kuvat". Silloin pitäisi käyttää  gancen tapaan elokuvallisia keinoja ja dramaturgiaa, eikä vain pysähtyneitä kuvia. Mutta Gance tekikin suurta taidetta ja Scott vain hutaisun television tarpeisiin.

Viidenneksi, kuka hullu on antanut tälle kaaokselle 200 miljoonan euron budjetin? Luuleeko tuottajat tällaisen tekeleen tahkovan rahaa kunnolla? Raha on valunut selvästikin täysin hukkaan. Elokuvassa ei ole mitään kehuttavaa, myös siksi, ettei siinä näytellä vaan ollaan ja ihmetellään. Kuudenneksi, miksi tarina kerrotaan epäoleellisuuksien kautta ja pitkästyttäviin joukkokohtauksiin uhrataan turhaan aikaa ja rahaa, ne kun ovat suomalaisen elokuvasurkeilun ja kansallisen häpeän, Tuntemattoman sotilaan (liian monta huonoa versiota ja aina samanlaisia) tapaan tylsän tappavia ja aina samanlaisia saman kaavan mukaan tehtyjä ykkäsinhokkeja (Mollbergin on kamalin).

Seitsemänneksi, missä olivat osaavat tekijät, kuten ratkaisevaa roolia näyttelevät dramaturgit ja henkilöohjaus? Elokuvasta olisi voinut saada kiinnostavamman (mutta ei koskaan riittävän hyvää näillä eväillä), jos siinä ei olisi keskitytty kuvallistamaan Napoleonin kliseemäisen historian tärkeimpiä merkkipaaluja, ja "näyttelijöitä" olisi kielletty ampumasta liikoja tulkinnoissaan riman yli. Kahdeksanneksi kuka päätti tehdä käsikirjoituksesta huonon viihteen mukaisen romanttisen räpellyksen, kun tarjolla olisi ollut mahdollisuus luoda myyttiseen Napoleon-kaanoniin jokin erilainen ja tuore näkökulma? Vastaukset tiewdämme. Elokuva saatiin myytyä hyvin viihdenälkäiselle maailmalle.

Yhdeksänneksi, eikö Napoleonin aikaa ennen Napoleonia olisi voinut kuvata? Eikö Napoleonile muka löytynyt muuta motiivia elämänsä toiminnoille kuin ensimmäinen vaimonsa? Eurooppaahan koetteli ranskalaisen historiantutkija Roland Mousnierin kuvaamana yleinen kriisi. Vuosina 1619-1622 koettiin vakava lama. Kansainvälinen kauppa kuihtui ja työttömyys oli yleistä. Kaiken lisäksi ongelmia lisäsi ilmaston yleinen huononeminen, kun ilmekehään tuli epätavallisen paljon hiiltä. Kymmeneksi, taustalla vaikutti myös katolisen kirkon ja aristokraattien otteen koveneminen ranskalaisesta yhteiskunnasta. Katolisen kirkon vaatimuksia ja ohjeita ei höllennetty 1600-luvulla.

Yhdeksitoista, totuus oli pikemminkin täysin vastakkainen. Paavinistuin torjui kaikki protestanttisten uudistajien yritykset muuttaa kirkollisia instituutioita sekä toimintaa sisältäpäin, valiten suoran hyökkäyksen julistamalla protestantit skismaatikoiksi. Historioitsija Stephen Toulminin mukaan linja tuli voimaan 1500-luvun lopussa Trenton kirkolliskokouksen jälkeen, mutta se huipentui vuodesta 1618 kolmikymmenvuotisen sodan verenvuodatukseen. Sen jälkeen lipsujia ei armahdettu. Tilanne muuttui Ranskan Vallankumouksessa, mikä oli vasta pitkänkin kaavan mukaanvapauden alkusoitto siihen liberaalidemokratiaan, jossa nykyisin elämme ja mikä ei ole ongelmaton..

Kaksitoista, merkittävän vedenjakajan eurooppalaisen turhamaisen pikkumaisuuden ja nirppanokkaisen uskonnollisen tiukkapipoisuuden nimissä tarpeesta sulkea rivit ja puolustaa katolista uskoa protestanttisia harhaoppeja vastaan kohottamalla tärkeimmät opinkappaleet jopa kaikkein suopeimpien ja vankimpien uskovaisten uudelleenarvioinnin ulottumattomiin. 1700-luvun Ranska eli murroksessa ja tavalliset ihmisetkin tunsivat saaneensa mahdollisuuden sanoa asioista mielipiteensä, ja siksi maa oli yhtä hullunmyllyä vanhan hallinnon ja uusien ideoiden välillä. Miksi tätä ei kerrota ja kuvata uudessa versiossa uusia näkökulmia. Napoleonista olisi osaavissa käsissä moneksi. 

Kolmetoista, miten aikana ennen Napoleonia suvaitsemattomuus ja varmuuden etsiminen liittyivät toisiinsa ja saivat Trenton kirkolliskokouksessa tuekseen sen jälkeen kristillisinä tabuina katolisessa maailmassa pidetyt dogmit, samoin kuin rationaalisten ajattelu- ja toimintatapojen omaksumisesta näytti tulleen aiemmin veteen piirretty viiva keskiajan ja uuden ajan välille. Minkälaisen Napoleon-kuvan Scott olisikaan saanut aikaan, jos hän olisi kuvannut Napoleonia työssään uudistajana? Tunsin syvää myötähäpeää elokuvaa kohtaan. Its en kehtaisi tämän jälkeen puhua ede elokuvasta tai kutsua itseäni elokuvaohjaajaksi (paitsi jos olisin Renny Harlin) vaan olisin hiljaa.

Haluan rahat takaisin! Harmillisia ovat myös elokuvan heikot ja alamittaiset näyttelijäsuoritukset. Wellingtonin herttuaa näyttelevä Rupett Everett ei saa sanomiinsa ja tekemisiinsä edes sen verran innostavaa puhtia, että me uskoisimme hänen olleen W:n herttua, eikä vain huonosti aamiaista suolistossaan sulatteleva vellihousu. Napoleonin ja hänen sotiensa esittäminen vastuuntunnottomasti hänen yksityisinä sotinaan, ja hänet yksityishenkilönä tapahtumien taustalla, on hävytöntä. Ridley ei tunnu lainkaan tajuavan, että taustalla oli merkittävä taistelu Euroopassa uudistajien ja vanhoillisten välillä, mikä vain jatkuu ja jatkuu eri muodoissaan yhä edelleen hieman takapakkia ottaen.

Kyllähän sitä kaikkea paskaa saa tehdä ja esittää, mutta älkää missään nimessä langetko loveen tämän kammottavuuden edessä. Se oli sekä esteettinen itsemurha elokuvien ystäville että kaikille muillekin yhtä lailla ajan haaskausta. Tällaisesta surkeudesta näkee pitkään painajaisia ja mieli mustuu. Ei enää koskaan tällaisia elokuvia! Ja sitten nämä jo Sotamies Ryanissa (1998) kyllästymispisteensä tai Perl Harborissa (2001) yhtä jankuttavan tympeästi keskiöön tarinassa, nostetut puolen tunnin autenttiset kuulasuihkut sodan kauheuksien kuvaajina, ovat yhtä suurta henkistä kärsimystä kaikille niille, jotka ymmärtävät ajatella toisin, tai kuin jääkiekkoa vihaavalle television aamulähetyksissä näytettävät NHL-kuvakoosteet edellisen illan turhista ja typeristä otteluista (tässä olisi Ylelle säästäkohteita).

Ne on tarkoitettu isä-poikasuhteen parantamiseksi, popcornien naposteluksi ja äijäajankuluksi. Ties vaikka isukilla on konekivääri siltä varalta että päässä naksahtaa se sama, kuin jokin Amerikan Beaytyn (1999) hullun naapurin kiimaisen piilohomosotilaan päässä. Ehkä Napoleon pitää rivien välistä lytätä ja kutistaa henkiseksi kääpiöksi ja saada näyttämään ääliöltä, koska jos hän olisi voittanut Waterloossa, enkkuja pantaisiin nyt halvalla. Se olisi ollut itseensä tyytyväisille ja leuhkoille enkuille likaa, sillä heitä ei olisi tänään sellaisina maailmanomistajina kuin ovat olevinaan, vaikka kuningatarmummo on jo kuollut, ja juorujen loisto muutenkin koko kuningashuoneesta mennyttä. Lontoossa puhuttaisiin ranskaa ja syötäisiin ranskaherkkuja, kuten sammakonreisiä ja juotaisiin ranskalaislitkuja.

Napoleon oli Gancen mukaan mies, jota olosuhteitten verkko kiskoi kohti sotia, ja joka kaiken aikaa ja turhaan yritti päästä pakoon. Sota oli hänen väistämätön kohtalonsa. Hän yritti parhaansa välttääksen mutta ei onnistunut. Siinä piili draama: "Hän oli mies, jonka käsivarret eivät ylettyneet jonkin sellaisen ympärille, joka oli häntä itsään suurempaa: vallankumous. Napoleon oli kliimaksi sukupolvessaan, joka puolestaan oli kliimaksi ajassa. Ja minulle elokuva on elämän kliimaksi." Mutta oli historiallisessa Napoleonissa paljon muutakin, kuten myös Oswald Spenglerin kuuluisimman ilmauksen mukaan, tietynlaista (sekavaa ja kuluttavaa) faustisuutta, Goethen draamahenkilön tohtori Faustin mukaan, jolle on kohtalokkaasti tunnusomaista ehtymätön kunnianhimo ja pyrkimys joka suuntautuu kohti ääretöntä.