Kun järkytys ei anna rauhaa

Teksti Harald Olausen

"Venäjän hyökkäyssota on jättänyt ukrainalaisiin syviä jälkiä. Perheitä on hajonnut, kokonaisia kyliä ja kaupunkeja pommitettu maan tasalle ja moni on menettänyt läheisiään. Jalkansa sodassa menettäneet sotilaat, pommitusten alta parakkikylään evakuoitu lapsiperhe, tulevaisuudesta haaveilevat kiovalainen hääpari kertovat elämästä sodan varjossa. Ukrainan sotaan liittyy kasvava henkinen hätä. Saako siihen apua? Toimittaja Risto Kuusisto."- Yle Areena.

Ylen Areenasta tulee parhaillaan harvoin näin osuva ja koskettava ohjelma kuin Akuutti, joka nimensä mukaisesti, Ukrainan henkinen hätä, keskittyy kuvaamaan poikkeusolojen, kuoleman läheisyyden ja jatkuvan ahdistuksen, sekä niin yksilön kuin yhteiskunnan kokemien traumojen kokemusten jälkeistä aikaa rikkirevityssä arkitodellisuudessa, missä pohjaton suru kalvaa sen asukkeja niin, ettei paatuneinkaan katsoja säästy muutamalta kyyneleeltä, jos katsoo ohjelman loppuun.

Läpi kyynelten on yritettävä hymyillä tässä särkyneiden sydänten maassa, mikä on muuttunut silmittömäksi terastamiseksi pimeässä kuolemanlabyrintissä, mistä ei tunnu olevan poispääsyä pattitilanteessa, missä tavallisen ihmisen kohtalo on yhtä kurja kuin orjan hammasta purren koko Ukrainan puolesta epätoivoinen taistelu mahtavaa vihollista vastaan, yritys pysyä hengissä, koska on vain pakko selviytyä, ja yritettävä samalla unohtaa ympärillä leijuva kuolema ja kuolleet ettei itse sekoaisi ja tuhoutuisi.

Ohjelman toimittaja Risto Kuusisto, joka tapaa erilaisia sodan vammauttamia ukrainalaisia amputaatiopotilaista, ja keskustelee sekä heidän että asiantuntijoiden kanssa henkisestä terveydestä sekä selviytymisestä rankkojen kokemusten keskellä, on silminnähden liikuttunut kosteita silmiään myöten keskustellessaan sodan vammauttamien uhrien kanssa rauhallisen tyynesti (Tähän voisi sanoa vain, että jos Jumalaa ei ole olemassa, olisi se tämän katsomiskerran jälkeen keksittävä).

Jopa liiankin, sillä kesken ohjelmaa katsomaan tullut ja tutun äänen televisiosta kuullessaan, ei osaa yhdistää seesteisten kesäkuvien Ukrainaa siihen Ukrainaan, johon me lähes päivittäin olemme Ylen toimittajien jutuissa saanneet tottua. Tämä onkin yleensä kaikkien kunninahimoisten ja osaavien sotareportaasien ikuisuusongelma; mitä näyttää ja mitä ei? Jokainen sotakirjeenvaihtaja kun yrittää tavalla tai toisella yrittää olla enemmän kuin on; tarjota koko sota yhtenä palana nieltäväksi.

Kuusiston tyyli on tasaisen pehmeä eikä hän näytä kauhuja, vaan antaa itse haastateltaviensa kertoa niistä. Ensimmäinen haastateltava, joka istuu turvallisuussyistä selin kameraan, ei halua ottaa itselleen marttyyrinkruunua huolimatta jalkansa menetyksestä, vaan muistuttaa hänellä käyneen sittenkin hyvin, sillä hänen taistelutoverinsa kuolivat taistelukentälle; hän saa elää ja osaa nauttia siitä. Samalla sotilas yrittää olla urhoollinen ja pestä itsestään pois traumaattisen potilaan epäkiitollisuutta.

Vammautuminen ei ole hänen mielestään mikään ongelma vaan se, että jos ei voi enää tavata perhettään. Juuri näin odottaakin sotilaan sanovan medioille lujan isänmaallisen paatoksen kummutessa sisältäpäin. Mutta hän ei puhu itsestään vaan koko kansastaan. Elämästä ja kuolemasta taistellaan kaikkien yhteisin voimin kuin poteroissa ylivoimaista vihollista vastaan, ja tässä taistelussa perhe edustaa samalla toivoa huomisesta ja kansaa, joka haluaa vain elää elämäänsä rauhallisesti ja itsenäisesti.

Tällaisia empaattisia ohjelmia tehtäessä pitää olla varovainen, ettei sorru ylitunteelliseksi tai päästä vahingossa lävitse puhdasta propagandaa, jota Kuusistollekin on ollut taatusti tarjolla yllin kyllin. Kohtuullisen hyvin hän sudenansastaan selviää melko värittömällä suomalaishabituksellaan, josta puuttuvat tyystin sekä teatraalisuus, että myös kiusallisen vaivaannuttava yliampuvuus tai superhössötys suuren maailman malliin "sotareportterien kultaisen kaanonin hengessä sankarisepostuksina".

Kuusisto onkin toimittajana eri maata. Hän nimittäin osaa kunnnella ja on empaattinen toimittaja, jonka juontamia ja toimittamia Akuutteja katsoo mielellään siksi, että niissä on aina tarjolla älyllinen pähkinä purtavaksi, kuten nyt, mitä ihmiselle ja hänen entiselle olemukselleen tapahtuu kun paikat ja muistot hävitetään heidän elämästään, ja mieli sirpaloituu alituisessa pelossa ja hädässä väliaikaisiksi tarkoitetuissa parakeissa yöllisten ilmahälytysten vauhkoonnuttamana ja pelottelemana?

Suomalaiset eivät ole unohtaneet, miltä tuntuu yhtenä yönä herätä siihen, että naapuri tulee ryskyen rajan takaa ja pommittaa suurimpia kaupunkeja valehdellen Suomen "ampuneen muutamia laukauksia rajalla kohti venäläisiä". Väitehän oli lajissaan niin naurettava, ettei siihen voinut uskoa kukaan. Tänään muistamme mihin kaikkiin painajaisiin nuo kohtalokkaat väitteet johtivat, ja miten sen jälkeen pienessä Suomessa on nukuttu näihin päiviin asti huonosti arvaamattoman itänaapurin pelossa.

Juuri siksi Kuusiston hienovarainen ja tyylikäs ohjelma sodan suruista ja arvista, saa suomalaisessa mielessä ymmärtäjänsä. Nyt kun suomut ovat suomalaisten helpotukseksi pudonneet silmien edestä, onkin hyvä kysyä, kuka maksaa näistä valheista ja niiden kamalista seurauksista korkeimman hinnan, tai millaisina tulevaisuuden pahiksina ja muita ihmisiä terrorisoivia hirviöitä se synnyttää esimerkiksi vailla normaalia omaatuntoa olevien roistovaltojen psykopaattinarsististen despoottien toimesta?

Kysymys kuuluu kumpi maksaa ja miten tämän hirviömaisen sodan seuraukset? Venäläiset vai ukrainalaiset? Vaikea sanoa vielä vaikka toivomme että venäläiset. Ohjelmasta saamme esimakua, sillä siitä paistaa läpi ukrainalaisten viha venäläisiä kohtaan. Se ei tule korjaantumaan vielä sadassa vuodessakaan, varsinkin kun muistaa Neuvostoliiton Ukrainassa 1930-luvulla aiheuttaman nälänhädän, ja sen kummitukset sekä haamut vieläkin painajaisina vanhempien ukrainalaisten yöllisinä kiusoina.