Jörn Donnerin fernandopessoalaisuus

Teksti:

Harald Olausen

Olen aiemmin kirjoittanut kahdesti Jörn Donnerista digivallila.comissa. Donnerin Armi-elokuvasta ja elokuvamies Donnerista 17.08.2020 otsikolla "Elääkö (joku - ja kuka miksi) Armi?":

https://www.digivallila.com/l/elaako-joku-kuka-ja-miksi-armi/

sekä 24.6.2020 otsikolla "Ammattina röhnöttäminen" entisen Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin LOISTAVASTA ja aivan liian vähälle huomiolle (johtuuko pinnallisesta ajastamme?) jääneestä Donner-kirjasta, joka jostain selittämättömästä syystä ei kelvannut tieto-Finlandia-ehdokaaksi:

https://www.digivallila.com/l/ammattina-rohnottaminen-ja-sossottaminen/

Ylen Areenasta tuli Jörn Donnerin elämää kahdeksan aikalaistodistajan voimin juoruillut televisio-ohjelma Jörnin juhla, missä punnittiin sitä, missä Donner onnistui ja missä ei. Ohjelma oli yhtä tyhjän kanssa ja herättää kysymyksen: miksi tällaisia tehdään? Enemmän ohjelman tekijöitä kuin yleisöä varten ilmeisesti.

Keskustelun taso ei ollut mikään päätä huimaava eikä kokonaisuus täysin napakymppi. Kysyttiin aivottomuuksia mm. missä ensimmäisen kerran näit Donnerin? Erityisen häiritsevää oli ohjelman kohdettaan hymistellyt älyllisyyden puuttuminen ja se, ettei Donnerista hienon ja melko tyhjentävän kirjan kirjoittanutta Kai Ekholmia päästetty ääneen useammin. Ekholm olisi voinut kertoa kaiken sen, minkä halusimme tietää, paljon tyhjentävimmän kuin hömpäksi mennyt televisio-ohjelma.

Donner on suomalaisessa mediamaailmassa ja henkisessä ilmapiirissä niin voimakas ilmiö, ettei se ota laantuakseen edes Donnerin kuoltua, vaan saa koko ajan lisää erilaisia sävyjä. Usein typeriä ja yliampuvia, kuten tässäkin ohjelmassa. Keskustelua ennen osallistujat olivat katsoneet samaan aikaan televisiossa esitetyn Donner Privat-dokkarin, jossa esitettiin suurelle yleisölle Donnerista tuntemattomia puolia. Vai esitettiinkö? Minusta ei.

Miksei kukaan ohjelmassa pohtinut Donnerin sanoja ja ajatuksia laajemmassa ympäristössä, mistä ne tulivat ja mitä hän niillä tahtoi sanoa? Ei Donner ollut maailman eikä edes Euroopan saati sitten Skandinavien mittakaavassa mitenkään erikoinen nero, jos oli lainkaan nero. Myytti hän oli ja osasi hyödyntää sitä erinomaisesti koko elämänsä niin, että se kasvoi hänen tunnetuimmaksi tavarmerkikseen, ihan kuten Ekholmikin oivaltavasti kirjoittaa kirjassaan Donnerista.

Donner oli oman aikansa tärkeä osa itse Donnerin luomaa myyttiä nimeltään Donner, jota eivät enää alle nelikymppiset tunne samalla tavalla ihollaan, kuin mitä vanhemmat sukupolvet, sillä Donner osui oikeaan aikaan oikeassa paikassa 60-luvulla siihen mediailmastoon, joka suorastaan huusi Donnerin tapaisten "mediahaiden" perään kuin päivittäisenä huumeannoksena narkkareille.

Kun Donner-myyttiä ja sen päivitystä seuraa eri medioista "uusien tuntemattomien paljastusten jäljiltä" tuntuu siltä, kuin Donner olisi itse käsikirjoittanut kaiken; osia hänen elämästään ja ajatuksistaan paljastetaan pala palalta niin taitavin juonenkääntein, että katsoja jää pakosta koukkuun odottamaan seuraavaa osa ja uusia paljastuksia. Niin Donner Privat-dokkarissakin. Ja juuri se on tarkoitus vaikka sisältä ei ole kummoistakaan.

Donner oli sivistynyt henkilö ja tiesi asioista paljon. Mutta televisiokeskustelu ei kuitenkaan ollut Donnerin tasoista vaan juuri sitä typerää keskitasoa, mistä Donner olisi ärähtänyt ja ollut vihainen, koska halusi ärsyttää siksi, että systeemin toimintahäiriönä sai aikaan keskustelua, mutta muuttui iän ja höperöitymisen (sekä rahan takia, koska myi koko ajan oman firmansa kautta tuotemerkkiä nimeltään Donner elokuvantuottajana mm. Ylelle) myötä säyseämmäksi tavaramerkiksi.

Erityisesti keskustelussa korvaan särähti tunnetusti typerän europarlamentaarikko Silvia Modigin jälkijättöinen ja turha kaveeraaminen sekä itsensä nostaminen Donnerin ystäväporukkaan, mikä on ihan varmasti täyttä puppua, sillä Donnerhan inhosi erityisesti sitä tyhmyyttä, mitä Modig on julkisuudessa edustanut töksähtelevissä puheissaan antamalla mm. ymmärtää, ettei ymmärrä mitään "kuka heppu se Marx olikaan"-tyyppisesti.

Donner laajasti sivistyneenä ei olisi Modigin tapaisten pintajulkisuuden ähkyjen kanssa jaksanut keskustella muutamaa minuuttia pidempään, ja jos jaksoi, todennäköisesti keskustelu on pysytellyt englantilaiseen nonsens-tapaan säissä ja niiden muutoksissa, sillä hän itse kuului henkisesti Frankfurtin koulukuntana tunnetun marxilaisen filosofiporukan Theodor Adorno, Herbert Marcuse, Erich Fromm, Leo Löwenthal ja Friedrich Pollock perillisten joukkoon kriittisenä kuunteluoppilaana.

Uusvasemmistolaisuus ei Donnerin osalta ollut puoluepoliittista, vaan ajanhenkeen 60-lukulaista kaikkien arvojen kriittistä tarkastelua valistuksen hengessä. Ja vaikka Glorian entinen päätoimittaja ja Donnerin hyvä ystävä, Riitta Lindegren kuinka yrittää väittää, ettei Donner muka hyväksynyt humanismin maailmoja syleileviä ajatuksia, Donnerin yksi hienoista puolista oli julkisesta kovisroolistaan ja känkkäräisyydestään huolimatta aina ihmisen puolelle asettuminen umpimielisyyttä ja itsekästä ajattelua vastaan.

Se miksi Donner itse irtaantui näkyvästi suomalaisesta huumorintajuttomasta ja hegeliläisen holhoamisvietin omanneesta uusvasemmistosta, oli juuri sen typeryys ja ihmisten alamittainen halua nähdä kaikki mustavalkoisten silmälasien läpi, maailman muuttuessa samalla ikävän harmaaksi, mikä ilmenee vieläkin suomalaisessa poliittisessa vasemmistossa eräänlaisena halvaantumisena, epä-älyllisyytenä ja manikealaisuutena, joka on erisortin haaveellisuutta ja unohdetun pään seinään lyömisen hengessä ponnistavaa eripuraista sekä hukkaan heitettyä uhoa ja turhaa sapelien kalistelua.

Uusvasemmistolaisuus, 60-luvun radikalismi, syntyi ensin Britanniassa älymystön keskuudessa reaktiona Unkarin ja Suezin kriiseille vuonna 1960 perustetun "New Left Review"-lehden ympärille luottaen Marxin ja Leninin sijaan Rosa Luxemburgiin, Antonio Gramaciin, Herbert Marcuseen, Jean-Paul Sartreen, Pablo Nerudaan ja Ilja Ehrenburgiin. Radikaaliliikkeellä oli yhteinen ideologia, jonka tunnusmerkkejä olivat suora vaikuttaminen ja demokratia sekä byrokratian, kapitalismin, imperialismin ja kaupallisuuden vastustaminen sekä älyllinen niskurointi ja kansainvälisyys, ihan kuten Donnerillakin.

Uusvasemmistoa esiintyi sen kukoistusaikana erityisesti nuorissa ja kulttuuriväessä, joiden marisijamarssijalinjaan lapsenomainen radikaalinen vallankumousromantiikka sopi hyvin. Professorin Antti Eskolan kehotuksen jälkeen (menkää vahvistamaan sosialismia demareihin ja demokratiaa kommareihin) tapahtui tamperelaiskirjailija Erno Paasilinnan mukaan "radiaalien petos", kun he sulautuivat yhteiskuntaan ilman tosiallista vastarintaa ja riskinottoa.

Juuri samoihin aikoihin Donner petti vasemmiston ja irtaantui SKDL:stä jääden ns. "vapaaksi radikaaliksi" ravisuttamaan inhoamaansa tyhmyyttä, ja toimimaan umpimielisen ajattelun sekä tunkkaisuuden vastavoimana vallanpitäjien "taantumuksellisissa (huom: sen ajan henkeen sanottuna)" rattaissa pukien uusvasemmistolaisuutensa fernandopessoalaiseen valepukuun.

Jörn Donner oli siis henkeen ja vereen fernandopessoalainen ja vieläpä kahdella tapaa. Ensinnäkin hän oli kiinnostunut vain itsestään ja omista kokemuksistaan ja reaktioistaan maailmaa kohtaan. Tämän ajatusmallin näkyvä agiteeraaja, portugalilainen Fernando Pessoa kirjoitti "Mukapäiväkirjassaan", ettei ollut koskaan tehnyt muuta kuin unelmoinut:

"Se ja vain se on ollut elämäni tarkoitus. Minulla ei ole koskaan ollut mielenkiintoa muuhun kuin omaan sisäiseen elämääni. Suurimmatkin suruni ovat hälvenneet, kun olen avannut ikkunan sisimpääni, ja voinut unohtaa itseni vilkaisemalla mitä sisikunnassani tapahtuu. En ole koskaan yrittänyt olla muuta kuin unelmoija. Kun joku on puhunut kanssani elämisestä en ole koskaan kuunnellut häntä. Jostain luonnesyystä, jota en aio eikä ole tarvekaan analysoida, olen rakentanut sisääni useita henkilöitä, jotka poikkeavat toisistaan, ja minusta ja joille olen antanut useita runoja. En tiedä kuinka olisin ne kirjoittanut omilla tunteillani ja ajatuksillani. Monet näistä runoista ilmaisevat ajatuksia, joita en hyväksy ja tunteita, joita en ole koskaan hyväksynyt."

Toiseksi Donner oli omaksunut fernandopessolaisen anarkismin ilveilevät kasvot kuin suoraan 1500-luvun humanistien ivakirjoituksista. Pessoan Anarkistipankkiiri on ainoa järkevä teos - eräänlainen itsesuojeluvaistoon perustuva vapaan ja radikaalin yksilön uusvasemmistolainen puheenvuoro, ettei ole mitään järkeä lipittää punaviiniä, parantaa maailmaa ja asettua tykinruuaksi helppona maalitauluna porvariston vihalle, kun voi luikerrella Troijan hevosena systeemin sisälle ja sekoittaa sen sisältäpäin ja häipyä kunniallisen ihmisen kirjoissa jälkiä jättämättä, ja olemalla siten Donnerin tapaan Pessoan tarkoittamia oikeita anarkisteja:

"Kuultuani teitä tekee mieli nauraa, kun vertaa teitä muihin anarkisteihin. Toistan vielä kerran, että erona on pelkästään se, että he ovat anarkisteja vain teoriassa, minä sekä teoriassa että käytännössä; heille anarkistinen ajattelu on tunnetta, minulle tiedettä; he ovat anarkisteja, jotka kyyristelevät, minä olen anarkisti, joka taistelee ja vapauttaa. Sanalla sanoen: he ovat valeanarkisteja, minä olen oikea anarkisti."

Pessoa viitoitti tietä todellisten arjen sankareiden ja elämäntaiteilijoiden, kuten myöhemmin Donnerin, keskittyä maailman murjomiseen sana sanalta jättämällä kesken turhat kirjallisuuden opintonsa.

Sen sijaan Pessoa alkoi intohimoisesti lukea kreikkalaisia ja saksalaisia filosofeja sekä ranskalaisia dekadentteja kirjailijoita, kuten Baudelairea, ja tutustui portugalilaisiin kirjallisuuden mestareihin mm. Antonio Correia de Oliveiraan, Guerra Junqueiroaan ja Anthero do Quentilaan sekä ranskalaisiin symbolisteihin.

Pessoa ryhtyi tuumasta toimeen, ihan kuten mekin digivallila.comissa ja sen kirjakustantamossa kulttuuriklubi.comissa, ja perusti isoäitinsä pienen perinnön turvin kustantamon ja kirjapainon aloittaen omien kirjoitustensa julkaisemisen ja alkoi kirjoittamaan.

Fernandopessoalaisuutta kuvaa oivaltavasti portugalialaisnobelisti, Jose Saramago "Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis, 1984.)". Suomentanut Sanna Pernu. Tammi, 2012.ISBN 978-951-31-6232-0.

Koko typerä televisiokeskustelu olisi saanut toisenlaisen käänteen, jos se olisi aloitettu tämän kirja apunaan purkamalla, mitä kaikkea maailman fernandopessoat ja heidän jälkeläisensä ovatkaan saaneet aikaan maailman todellisuuden sisällä systeemihäiriönä - eivätkä he sitä ole tehneet vakavalla naamalla, asia mikä ikävästi tuntui unohtuneen ohjelmasta.

Donner jatkoi 1500-luvun ilkikuristen, mutta hyväntahtoisten humanistien tapaa pilkkoa maailman typeryys naurettaviin osiin. Sen hän teki sekä kirjoitukissaan, jota harva tunnustaa lukeneensa, että elokuvissaan, joista harva tunnustaa pitäneensä. Donnerille elokuva oli läheisempi modernin ajan sykkeessä elävänä ja suuren yleisön tavoittamana, kuin kaunokirjallisuus.

Sen huomaa hänen matkakirjoistaan, joissa hän tyytyy olemaan sivustakatsoja - kriittinen kylläkin, joka havannoi - ihan samalla tapaa teki Fernado Pessoa monissa runoissaan ja romaaneissaan monen henkilön nimen suojissa esiintyen - ympäristöään terävästi ilkkuen toden ja valheen välimaastossa kuin kotonaan.