Paljon on opittu Suomessa ja Pohjoismaissa Talvisodan historiasta

Tkesti Harald Olausen

Hesarissa oli 3.12.2019 otsikolla Onko sotilasliitto Nato aivokuollut vai varsin elossa? toimittaja Elina Kervisen laaja artikkeli, jossa Kervinen pohti asiaa kertoen sanan "aivokuollut" olleen Ranskan presidentti Emmanuel Macronin ennen kokousta esittämä väite. Macronin heitto oli kummallinen, sillä Kervisen mukaan Natoa ei tilastojen mukaan vaivaa juuri mikään. Päinvastoin Nato vaikutti hänen mielestään olevan poikkeuksellisen elinvoimaisessa kunnossa: "Yhdysvaltojen ajatuspaja Brookings Institution kartoitti hiljattain sotilasliittojen 500 vuoden historiaa vuoteen 2010 saakka. Tuona aikana toimineiden 63 sotilasliiton keskimääräinen elinikä oli huomattavasti lyhyempi kuin 70-vuotiaan Naton, 15-41 vuotta riippuen liittouman laadusta."

Yhteisen puolustusulottuvuuden sisältävät sotilasliitot hajosivat Kervisen jutun mukaan keskimäärin 15 vuodessa. Usein silloin, kun yhteinen vihollinen oli hävinnyt. Natolta hävisi yhteinen vihollinen Neuvostoliitto ja sen johtama sotilaspoliittinen blokki Varsovan liitto jo 90-luvun alussa. Mutta ei idän iso vihollinen mihinkään hävinnyt. Se vain hetken vaikeroi heikkona omissa ongelmissaan hajotessaan moniin eri kansallisvaltioihin putkahtaen Krimin valtauksessa vuonna 2015 yhtä röyhkeänä ja valheellisena esiin kuin Suomen talvisodassa, jossa hyökkäyksen aloittanut Neuvostoliitto väitti tekosyyksi "Suomen puolelta Mainilasta ammutut laukaukset". Koko operaatio valheineen vaikutti siltä kuin venäläiset olisivat kopioneet sen Talvisodasta.

Suomi ei ole enää yksin ja eristäytynyt. Samoin kuin esimerkiksi Norja kun se liittyi Natoon. Molempien strateginen asema, historia ja suhteet Venäjään poikkeavat toisistaan siksi, että Suomi on ikään kuin siamilaisten kaksosten tavoin sidoksissa pitkän yhteisen rajansa takia itänaapuriin Uuno Kailaan runon sanoin: "Idän orjuutta vastaan seisoo Suomen poika. Vartiopaikaltaan jäätävässä tuulessa, takanaan Eurooppa ja Länsimaat, kaikki se mitä puolustamaan hän on olemassa edessään Iivana Julman kansa, Aasian sieluttomat laumat." Kailaan runo kuvaa 1920-luvun ja talvisodan ajatusta Suomesta lännen viimeisenä etuvartiona, joka pelkällä olemassaolollaan ja vuosituhantisella taistelutahdollaan pitää idän barbaarit loitolla lännen rajamailta.

Nyt tilanne on oleellisesti muuttunut, kun maantieteellä ei ole enää niin väliä vaan sotia käydään abstrakteimmilla tasoilla. Silti vihollinen tulee aina skandinaavisesta näkövinkkelistä joko idästä tai Pohjoiselta Jäämereltä.  Ukrainan sota oli osa paniikkia, jota Venäjä tuntee vieläkin I ms:n menetysten jälkeen, jolloin sen liittolaiset voittivat Venäjän hävitessä ja menettäessä koko Itämeren rannikkonsa ja pääosan Suomenlahden rannikon lisäksi myös tärkeän kappaleen Mustanmeren rannikosta. Vaikka Saksa oli silloin Britannian ohella merten todellinen hallitsija mahtavalla sotalaivastollaan, oli ennen I ms:aa Venäjän ollut yksi maailman mahtavimmista merialueista, mikä ulottui Itämerestä Isoon valtamereen ja Jäämerenrannikolta Mustaan- sekä Kaspianmereen.

Tänään itsenäisyyspäivänä tiedämme kantapään kautta, ettei itsenäisyys ole aina itsestäänselvyys maailmassa, jossa isot tekevät mitä haluavat. Moni suomalainen on seurannut sydän sykkyrällä kohta kaksi vuotta kestänyttä Ukrainan sotaa, se kun noudattaa paljolti kokemaamme Talvisotaa. Mutta ei ihan. Jotain on opittukin. Tuolloin Eurooppa oli jakautunut pieniin kansallisvaltioihin ja kansainvälinen yhteistyö oli vähäistä. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, Suomi sai paljon sympatiaa mutta vähän konkreettista apua. Nyt tilanne Ukrainassa on toisin. Apua tulee kaikkialta. Talvisodassa Norja oli nuiva. Virallinen kanta Suomen avustamiseen oli kielteinen osin siksi, että suomalaisilla ja norjalaisilla oli jatkuvasti jotain kahnauksia keskenään.

Osin taas siksi että Norja koki ulkoministeri Kohtin mukaan jatkuvaa painostusta suurvaltojen taholta. Kansalaiset kuitenkin organisoivat suomalaisten tueksi vapaaehtoisen avun, jolla oli kolmetoista konttoria ympäri Norjaa Narvikista Osloon. Komitean johdossa olleen norjalaistohtori Johan Scharffenbergin tavoitteena oli, että Norja ja Ruotsi olisivat tulleet sotilaallisesti Suomen avuksi ennen kuin Suomi ehtisi pyytää apua länsivalloilta. Jo silloin norjalaisten mielissä oli, samoin kuin monen muun pohjoismaalaisen, Pohjolan yhteinen puolustusliitto. Suomessa pohjoismaisesta yhteistyöstä löivät rumpuja eniten RKP:n ja Kokoomuksen lehdet. Norjan miehityksen jälkeen norjalaiset ymmärsivät, kuinka heppoiset olivat heidän armeijansa kyvyt.

Niillä ei taisteltaisi 184 miljoonaista suurvaltaa vastaan. Puolustamiseen tarvittiin muutakin kuin vain hyvää tahtoa ja kauniita sanoja pohjoismaisilta poliitikoilta tai Kansainliitolta. Norjalaiset ymmärsivät: yhteispohjoismaisesta puolustusliitosta ei olisi koskaan koko Skandinavian turvallisuustakeeksi, siihen tarvittiin jommankumman johtavan maailmanvallan mukanaoloa. Norjassa turvallisuuspoliittinen kehitys oli päinvastainen kuin muualla, sillä työväenpuolue oli johtava puolue Lontoon pakolaishallituksessa ja heti sodan jälkeen viemässä ensimmäisenä työväenpuolueena maata Naton jäseneksi. Norja pysytteli ensimmäisen maailmansodan ulkopuolella, ja Suomikin kohtasi sen laimeammin kuin siihen suoraan osallistuneet maat. 

Suomessa sosiaalidemokraatit olivat hallituksessa ensimmäistä kertaa vuosina 1926-27. Norjassakin jo seuraavana vuonna. Vuoden 1919 jälkeen suomalaissosiaalidemokraatit eivät enää suhtautuneet armeijaan niin kielteisesti kuin vuosisadan vaihteen alussa. Sosiaalidemokraatit alkoivat myöntää 1920-luvulta lähtien eduskunnassa rahoja armeijan kehittämiseksi. 1923 puolustuspoliittinen neuvottelukunta oli asettanut turvallisuuspoliittiseksi lähtökohdaksi maalle, ettei Suomi missään olosuhteissa aloittaisi hyökkäyssotaa Puna-Armeijaa vastaan, jolla tiedettiin olevan Leningradin alueella 93.000 miestä valmiustilassa Suomea vastaan tunnetuin seurauksin, kun Neuvostoliitto sitten aloitti hyökkäyksen marraskuun 1939 Suomeen. Historia toistaa itseään.

Ruotsi-Suomen suurvaltakauden jälkeen nousi pysyvästi keskeiseksi kaksi tärkeää asiaa; suhtautuminen suurvaltoihin ja kyky hädän keskellä puolustautua tarpeen niin vaatiessa suurvaltoja ja niiden liittoutumia vastaan. Suomi oli T.M. Kivimäen hallituksen johdolla vuonna 1935 hyväksynyt ulkopoliittiseksi lähtökohdakseen pohjoismaisen puolueettomuuden. Se on nyt unohdettu mutta pohjoismainen yhteistyö on kokemassa uudenlaisen konkreettisen tulemisena Naton (ja osin EU:n) sisäisenä projektina. Vuotta ennen natsimiehitystä Norjan hallitus oli pyytänyt parlamentilta 30 miljoonan lisäyksen puolustusbudjettiin mutta saanut vain 20 miljoonaa. Ole Lindbäck-Larsen kirjoitti norjalaisen Norsk Militaert Tidskrift-lehden numerossa 10 vuodelta 1965.

Kirjoitus on merkittävä otsikolla Pohjoismainen yhteistyö, missä hän selvitti norjalaisten käsityksiä siitä, miksei kukaan norjalainen voinut hyväksyä sellaista turvallisuuspoliittista järjestelyä, samanlaista kuin suomalaisetkin, Talvissodan alla, josta olisi seurannut vain loogisesti se, että ympäröivät suurvallat – tai jokin niistä – syystä ja vakavissaan, voisivat katsoa uhkaavan sen turvallisuutta: "Natosta eroamista puoltavia syitä on tällä hetkellä etsittävä muualta, ja luonnollisinta on aloittaa katsomalla, millä tavoin me tulimme Natoon liittyneeksi. Uskon, että Norjan kansa todennäköisesti sanoisi ei, jos Norja joutuisi nykytilanteessa ratkaisemaan, liittyäkö Natoon sellaisena kuin se on nykyään. Vuosina 1948-49 tehty ratkaisu oli luonnollinen."

Kirjoittajan mukaan näin oli, koska akuutti kommunismin vaara oli uhkaamassa sotilaallisesti voimatonta Länsi-Eurooppaa ja vaikeita jälleenrakennusongelmiaan ratkova Norja oli yhtä voimaton. Vielä tuoreet sodanaikaiset tunteet kohtalonyhteydestä Atlantin valtojen kanssa, vaikuttivat mielialaan nekin, varmana myös tietty sodanjälkeinen vastahakoisuus Ruotsia kohtaan. Sitä paitsi kävi pian ilmi, että Nato-jäsenyys infrastruktuuriohjelmien ja sen avun ansiosta itse asiassa merkitsi erittäin arvokasta, laajuudeltaan suurempia vientialojamme vastaavaa valuutan maahantuloa, hän päätti pohdiskelunsa ja tuli paljastaneeksi ehkä enemmän kuin on ollut tarkoitus. Ensiksi hän puhuu pohjoismaisesta yhteistyöstä sotilaallisena operaationa. 

Toiseksi hän mainitsee sanan kohtalonyhteydestä Atlantin valtojen kanssa sekä "tietynlaisesta vastahakoisuudesta" Ruotsia kohtaan. Kirjoittaja pohtii, olisiko Naton lisäksi olemassa myös toisenlaisia vaihtoehtoja kuten puolueettomuus, turvata Norjan pysyminen kansainvälisten selkkausten ulkopuolella? Ole Lindbäck-Larsen palaa Kalmarin unionin aikaan, jolloin alkoi Skandinaviaa uhkaavien ja ympäröivien suurvaltojen muotoutuminen. Hän poimii historiasta esimerkkejä siitä, miten suurvallat ovat onnistuneet estämään pohjoismaisen puolustusyhteistyön syntymisen kohtalokkain seurauksin. Hänestä myös Suomen tulisi kuulua mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön, joka pystyisi turvaamaan Skandinavian yhteiset intressit: 

"Uskon, että puhtaasti sotilaallisessa mielessä turvallisuuskysymyksemme on ratkaistavissa pohjoismaisen puolustusliiton avulla. Uskon myös, että tällainen liitto voidaan saada toimintakykyiseksi integroimatta puolustuksen johtoa. Organisaatioiden suoritus voidaan käsittääkseni jättää kansallisille sotilasviranomaisille." Ei tullut silläkään kertaa venäläisten pelossa pohjoismaista sotilasliittoa. Norja jäi osaksi Natoa turvaten sillä puolustuksensa sekä tärkeän Pohjois-Norjan. Keskustelu yhteispohjoismaisesta sotilasliitosta, jota oli käyty jo melkein sata vuotta, tyrehtyi tämän jälkeen lähes kokonaan, ja äänensävyt Norjassa Nato vastaan Ruotsin ja Suomen puolueettomuus sekä Neuvostoliiton aggressiivisuudesta kovenivat norjalaislehdistössä. 

Lindbäck-Larsen epäili pohjoismaista yhteistyötä sotilasasioiden ympärillä, pitäen sen pahimpina kompastuskivinä sitä, ettei Neuvostoliitto luopuisi Suomen kanssa tehdystä YYA-sopimuksesta, vaikka Norja ja Tanska eroaisivat Pohjoismaiden sotilasliiton myötä Natosta. Tästä ei ole Suomessa juurikaan puhuttu, koska se on tabu. Nato-kysymyksestä oli tullut II:sen ms:n jälkeen työväenpuolueen hallitseman Norjan tärkein ulko -ja turvallisuuspoliittinen asia samalla tavalla, kuin pohjoismaisen hyvinvointisosiaalidemokratian sivutuotteena syntynyt  totalitaarinen byrokratia markkinatalouden korvikkeena hallitsevalle luokalle 1900-luvulla, minkä alussa kansainvälisellä työväenliikkeellä oli kaksi vaikeaa kysymystä ratkaistavana.

Ne olivat ns. ministerisosialismi eli lähteäkö mukaan muuttamaan porvarillista yhteiskuntaa parlamentaarisen voiman kautta maan hallituksissa, sekä asevoimat ja suhtautuminen aseelliseen varustautumiseen samaan aikaan kun yritettiin luoda parempia elämisen olosuhteita vaikeissa olosuhteissa eläville. Suomi oli välttänyt ottamasta virallisesti kantaa Tanskan ja Norjan miehitykseen samalla kun se taisteli avoimesti pohjoisella rintamalla Neuvostoliittoa vastaan yhdessä Natsi-Saksan kanssa. Pohjoismaissa seurattiin tarkasti mitä ja millä tavalla, varovaisesti tietysti, suomalaiset ilmaisivat kantaansa saksalaisten puolesta tai heitä vastaan. Ongelma oli tietenkin se, että Norja oli vahvasti englantilaismielinen ja ententen tukija. Ja se tiedettiin.

Muissa Pohjoismaissa taas saksalaisia oli pidetty 1800-luvulta lähtien esikuvana mm. politiikassa ja taloudessa. II ms:n jälkeen Norja ja Tanska olivat aluksi varovaisia suurvaltojen kiihtyvässä etupiiritaistelussa ja noudattivat vanhaa kunnon puolueettomuuspolitiikkaansa. Ruotsalaiset ja norjalaiset olivat tehneet vuonna 1945 aloitteen Pohjoismaisen puolustusliiton solmimiseksi, mitä tutkijat pitävät jälkeenpäin vanhentuneena ideana ja kuolleena syntyneenä ajatuksena. Neuvostoliitolle asia oli melko yhdentekevää, sillä sen toiminnan painopiste oli silloin vielä Keski-Euroopassa eikä sotilasliitto olisi uhannut Tanskan salmia tai Kuolan niemimaata. Mutta varsinainen syy oli se, että ruotsalaisilla ja norjalaisilla oli ratkaisemattomia erimielisyyksiä.

Niiden takia yhteistyöstä ei tullut mitään. Ruotsalaiset katsoivat naivisti, että hyökkäys Skandinaviaan aiheuttaisi reaktioita ulkopuolisissa ja toimivan siten pelotteena mahdollisen hyökkäyksen estämiseksi. Norjalaiset pragmaatikot eivät uskoneet alkuunkaan tähän, vaan pitivät tärkeänä länsimaiden suoraa sotilaallista tukea kriisin sattuessa. Norjalaiset, joiden sotilaallinen heikkous ja huono varustetaso oli yleisessä tiedossa, säikähtivät osin Neuvostoliiton uhittelua pohjoisella rajallaan, osin Tsekkoslovakian miehitystä, mutta vasta Suomen solmima YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa sai Norjan siirtymään lännen leiriin vuonna 1948 ja liittymään seuraavana vuonna Natoon. Siitä lähtien pohjoismaiden turvallisuuspolitiikka oli jähmettynyt.

Jälleen kerran haaveet puolustusyhteistyöstä haudattiin. Sodan runtelemaa ja köyhää Norjaa olikin helppo painostaa amerikkalaisten puolelta valtavalla aseavulla, jonka se saisi liityttyään Natoon. Norjan hallituslähteistä annettiin ymmärtää myös Neuvostoliiton painostaneen kulisseissa Norjaa neuvottelemaan kanssaan jonkinlaisesta YYA-sopimuksesta. Kun Norja oli jo liittymässä Natoon 29.1.1949 Neuvostoliitto vielä kuin uhalla tiedusteli "aikoiko Norja liittyä sopimukseen ja ottaa vieraita tukikohtia alueelleen?" Neuvostoliittolaiset eivät olleet tyytyväisiä Norjan "ei oteta ellei maahan hyökätä"-vastaukseen, vaan tarjosivat kahdenkeskistä hyökkäämättömyyssopimusta, mikä oli neuvostodiplomatialta ensimmäinen suuri virhe.

Toinen suuri virhe oli myöhemmin hyökkäys Ukrainaan. Sen jälkeen pohjoismaiden toteumattomat haaveet yhteisestä sotilaallisesta puolustamisesta Naton suojissa realisoituivat ja Venäjästä tuli se pahan valtio julkisesti, mikä se on ollutkin koko ajan kulisseissa yrittäessä häiritä eri tavoin Pohjoismaiden yhteiskuntia ja pakottamalla maat jatkuvaan varuillaanoloon. Samalla venäläisiltä katosi II ms:n voittajan viitta. Paljon on myös opittu Suomessa ja muissa Pohjoismaissa Talvisodasta. Norja oli sekä suora tie Neuvostoliiton haavoittuvaan sydämeen että lännen viimeinen mutta myös voimakkain ja uhmakkain etuvartio koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Nyt Natoa johtaa Norjan entinen pääministeri ja työväenpuolueen AP:n johtaja Jens Stoltenberg.

Naton johdossa on usein nähty entisiä sosiaalidemokraattisia politiikkoja muistuttamassa siitä, ettei Nato ole poliittisesti oikealla oleva Amerikan käsikassara Euroopassa huolehtimassa vain Yhdysvaltojen eduista, vaan myös aidosti demokratian henkeen eurooppalainen sotilaspoliittinen liittouma idän uhkaa vastaan. Mutta onko näin? Norja olisi ollut Neuvostoliitolle tärkeä yhteistyökumppani, kuten siitä tuli Natolle – yksi sen tärkeimmistä ja strategisista liittolaisista; 193 kilometriä yhteistä rajaa Neuvostoliiton kanssa Kuolassa, jonne rakennettiin valtavaa sotilastukikohtaa, mahdollisuus valvoa Atlantille suuntautuvaa meri -ja lentoliikennettä sekä ilmatilan strateginen merkitys ydinohjuksille suojaisana lähestymistienä Kuolan ja Pietarin suuntiin.

Hesarin toimittaja Elina Kervinen muistutti tästä ongelmasta Hesarin jutussaan joulukuulta 2019. Hänen mielestään yksi Naton vaivoista oli uuden asetelman seurausta: Sotilasliitolla on yhtäkkiä uuden roolinsa lisäksi myös osa vanhaa roolia Venäjän vastapuolena. Siksi tasapainottelu näiden kahden roolin välillä oli hänen mukaansa työlästä, sillä Naton Pohjois- ja Itä-Euroopan maat korostivat herkästi tehtävää Itämeren vakauttajana, eteläisten maiden taas priorisoidessa enemmän terrorismin torjuntaa ja operaatioita eteläisillä alueilla. Sotilasliitolla oli tämän lisäksi vielä uudenlaisia haasteita, kuten teknologian kiihtyvä kehitys, kyberuhkat ja geopoliittinen muutos, jonka vuoksi ennen muuta Kiina näyttäytyy yhä selvemmin suurvaltana:

"Kiinan vahvistumisen seurauksena Yhdysvallat on suunnannut katsettaan Euroopasta Aasiaan, mikä huolestuttaa nato-jäseniä Euroopassa. Presidentti Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat on myös vetäytynyt yhä selkeämmin maailmanpoliisin roolistaan ja kansainvälisiltä foorumeilta kyseenalaistaen osin myös Naton merkityksen." Nato oli siis tuolloin vielä eurooppalaisesta, ja erityisesti pohjois-eurooppalaisesta, näkökulmasta "aivokuollut" vaikka alueellisille valloille, kuten Nato-maa Turkille, jäi aiempaa enemmän tilaa toimia oman päänsä mukaan. Mutta nyt kaikki on toisin. Nato on saanut uutta oikeutusta ja elinvoimaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sota on myös tärkeä sekä Usalle että Venäjälle, sillä aikanaan ratkettuaan se muuttaa molempia.