Joutilaisuus – erinomainen essee filosofiasta
Teksti Harald Olausen
Alkaako ihminen miettiä elämänsä lopulla tosissaan sitä, mitä tuli tehtyä ja miksi? Miksi hän teki kuten kaikki muut ja tuhlasi omaa aikaansa turhan perässä juoksemiseen ymmärtämättä elämän pienien nautinnonhetkien? Se on lajissaan harvinaista varsinkin kovan työnteon ihannoimassa luterilaisessa maailmassa. Mutta kenen on syy? Miksi me teemme kuten teemme? Onko meillä todellisia vaihtoehtoja tehdä myös jotain muuta kuin vain olla? Mitä muuta voisimme tehdä kuin mitä meiltä odotetaan?
Kysymys on myös monimutkainen, vaikea ja osin ehkä hieman yllättäväkin, ja jo siksi sitä kannattaa pohtia Brian O` `Connorin kirjan Joutilaisuus – essee filosofiasta (niin&näin, 2022) tavoin yhden pitkän esseen tavoin. Taas kustantajalle kiitokset. Kirja on mainio ja sopii melkein kaikkien luettavaksi, jos tuumailu kiinnostaa. Kun etsimme syyllisiä valistuksen vapauttaneen joutenolon kiroamiseen, päät kääntyvät Kantiin, Hegeliin ja Marxiin, joiden mielestä joutenolo oli yhteiskunnallisesti hyödytöntä toimintaa.
O`` Connor tarkastelee kaikkea kriittisin silmin avaten silmämme, kuten lähemmin myös Sartren eksistentiaalista humanismia ja huomaa, että hänen ydinviestissään toistuu sama 150 vuoden takainen valistuksen opinkappale, jonka mukaan meidän tulee luoda ja hioa itsemme täydellisiksi moraalisiksi olennoiksi, jos haluamme tehdä itsestämme aidosti ihmisen. O` Connorin mukaan Sartren ajattelu perustuu "arvollisuuden myyttiin" - mitä enemmän näkee vaivaa, sitä vakuuttavampi lopputulos on sen mukaan.
"Yleinen mielipide siitä, mitä oikeanlainen elämä on, motivoi, muovaa ja perustelee myös suurta osaa siitä, mitä teemme. Mielipiteen vaikutusta on vaikea välttää. Monia työtehtäviä suoritetaan olettaen, että saamme niistä jotain, mitä vain muut voivat tarjota meille: aseman tai jopa kunniaa." O`` Connor pohtii tätä ja sitä, olemmeko me vapauden arvoisia, kun emme oikein ymmärrä sitä? Kyllä me olemme, kunhan vain heräämme. Monen syyn takia useimmat joutuvat elämään huonon elämän.
Se on kaikkien kohtalo, sillä loppu on aina yhtä kipeä ja vaikea niin itselleen kuin läheisilleen. Monet eivät haluaisi elää, koska joutuvat valitsemaan ruton ja koleran väliltä omaksi epäonnekseen. Meidän muidenkin pitää koko ajan olla valppaina; on tauteja, haavereja, epäonnistumisia, huijauksia ja suuri määrä meitä tahallaan eksyttävää disinformaatiota. Siksi meillä ei ole edes aikaa joutilaisuudelle. Silti juuri Sartre ajatteli ihmisen kykenevän voittamaan ne inhimilliset taipumukset, joita pidimme luonnollisina
"Filosofit ovat kantaneet kortensa kekoon argumentein, joiden tarkoitus on ollut puolustaa negatiivisia mielikuvia joutilaisuudesta. Joutilaisiin kohdistetut perinteiset moralistiset moitteet uudistetaan aina silloin tällöin viittaamalla uusimpaan käsitykseen ihmisen suuruudesta." O``` Connorin kirjan tarkoitus onkin paljastaa näiden kertomusten virheelliset oletukset ja erheet. Kirjoittaja väittää joutilaisuuden olevan lähempänä vapauden ihanteita kuin filosofian ylevimmät käsitykset.
Jo aluksi kannattaa antaa vihje: jos on kiinnostunut Friedrich Schlegelin, jonka mielestä joutilaisuus oli "itserakkautta", ja Herbert Marcusen ajatuksista joutilaisuudesta ja "leikkiä" sovittelun mahdollisena tilana, kannattaa suoraan hypätä kirjan lukuun neljä, joka tutkii utopistisia yrityksiä yrittää sovitella yhteen työn synkkää välttämättömyyttä sekä joutilaisuudessa koettua vapautta Tänään me jo tiedämme, että Kantin pyrkimyksenä oli sanallistaa valistuksen ajan toiveet, ja siitä syntyi arvollisuuden myytti.
Turhan tiedon sekä velvollisuuksien raskauttama mieli ei jaksa ajatella kuin nukkumista ja syömistä (ja ikäkaudesta riippuen siinä välissä seksiä). Joutilaisuus on ollut aina yläluokan tauti, josta heistä etevimmät ja sanasukkelimmat, kuten Oscar Wilde ovat pelastuneet sarkasmin ja mustan huumorin keinoin. Joutilaisuus on myös tärkeä luovuuden ehto ja metodi aloittaa jotain uutta synnyttävää ajattelua tai taiteellista toimintaa. Robert Burtonin mielestä ihmiset olivat joutilaina taipuvaisia taantumaan.
O` `Connor ei kehota elämään joutilasta elämää. Hieno essee etenee kritiikin keinoin antaen eväitä ajattelullemme ja kritisoiden vääriä tietoja levittäneitä. Hän ottaa aiheen vakavasti ja väittää, että kehotukset olisivat vaarallisia, koska ne voisivat viedä huomion pois siitä, kuinka vahvasti epäluulo joutilaisuutta kohtaan on muokannut käsityksiä ihmisyydestä: "Epäluuloa ei tässä tapauksessa hälvennetä filosofisilla luonnoksilla, joissa eletty elämä on erillään teollisuudessa ja taloudessa jylläävistä voimista."
Kirja on tarpeellinen muistus "halpahintaisen amerikkalaisen onnellisuuspikaopashuuhaan" keskellä myös aidosta ja oikeasta tiedosta (tutkitusta) lukijalle, ja samalla kuin aitoustodistus kirjan filosofisesta luonteesta; se kyselee, kyseenalaistaa ja kritisoi, muttei anna välttämättä mitään ohjeita tai tarjoa selkeitä malleja muuttaa käsityksiä tai suhtautumista itse joutilaisuuteen. Hän myös erittelee tarkkaan eri filosofien, kuten Kantin ajatuksia (Kant kirjoittaa ennemminkin siitä, millainen ihmisen tulisi olla).
O` ``Connorin mukaan joutilaisuutta väheksyvä tunne on ihmiselle haitallinen: "Yhteiskunnan tila, jossa omanarvontunto saavutetaan näkyvällä uralla ja tavarapaljoudella, petaa outoa haavoittavuutta. Nöyryytys ja trauma uhkaavat niitä, joilla ei ole mahdollisuutta saavuttaa menestystä tai joilta menestys yllättäen häviää." Kirjan sanoma tulee siis oikeaan tarpeeseen, sillä kulttuuriamme on vaivannut jo pitkään outo ajatus, ettei ihmisen kaltaisille olennoille ole arvokasta olla joutilaita.
Ajatus koko lajin kattavasta "täydellisestä rationaalisuudesta" on taas Kantin (joka puhuu tässä yhteydessä myös laiskuudesta ja raukkamaisuudesta) mukaan objektiivinen tapa perustella käynnissä oleva ponnistelu ja edistys kohti ihmiskunnan rationaalisuutta. Yhteiskunnathan koostuvat pakoista ja liian kireistä aikatauluista ja ihmisiin kohdistuneista (tuotannollisista) odotuksista. Olemme kiinni ympäristössämme kuin vangit. Mutta joutilaisuus tarjoaa suoraviivaisimman mallin vapaudesta.
"Joutilas vapaus käsitteenä, jossa työ ei ole minkäänlainen hyve tai arvostuksen lähde, on tarpeeksi merkityksellinen ja aito asia, jotta sitä kannattaa puolustaa. Tässä kirjassa joutilaisuuden puolustukseen liittyy se, että paljastetaan puutteet niistä lukuisista filosofisista julistuksista, jotka yleisesti esittävät, että joutilaisuus on pahasta." Tehtävä on laaja. Katsotaan, miten hän onnistuu. O`` Connor uhraa paljon tilaa esitelläkseen Kantin, jolle rationaalisuus tarkoitti itsensä hillitsemistä, ideoita, joita sitten kritisoi.
O` `Connorin mielestä joutilaisuutta vastaan esitettyjen argumenttien oletusten ja ongelmakohtien osoittaminen voi auttaa säilyttämään joutilaisuuden sisältämän ajatuksen vapaudesta, vaikka tämä vapaus olisi ensisijaisesti vastustusta: vapautta niistä häiritsevistä odotuksista, joita on vaikea vastustaa. Hän yrittää varmistua, etteivät joutilaisuutta vastustavat filosofit saa viimeistä sanaa esim. Hegel, joka väitti halun joutilaisuuteen olevan halua johonkin, johon emme kykyne, kun huomioi millaisia yksilöitä nyky-yhteiskunnat ovat meistä muovanneet. Luvussa kaksi hän käsitteleekin Hegelin radikaalia vastalausetta joutilaisuudelle.
Se onkin kirjan arvokkainta sisusta, ja jo siksi kirja kannattaa hankkia sekä lukea (moneen kertaan) alleviivaten, sillä Marx yhdisti voimansa Hegelin kanssa väittäen, että tiettyjen yhteiskunnan vaatimusten täyttäminen on kehittyneimpien yksilöiden merkki. Kirjan keli on kaunista ja mukavan sujuvaa. Kirja kannattaa nimenomaan hankkia, sillä se on ilmestys, joka kannattaa pitää pienenkin varastokirjaston aarteena. Hauskinta kirjassa on kirjoittajan suorasukaisuus ja omaan asiaansa uskominen täysillä.
Hän on itse tunnustuksellinen kirjoittaessaan, ettei hänen kriittistä lähestymistapaansa voi tarkasti kuvata tasapainoiseksi. Ei se nyt hullukaan ole, hieman sinne tänne poukkoileva, proosallinen ja joskus ei-analyyttinen ja ei-systemaattinenkin, mutta aina yhtä mielenkiintoinen, koska tarkasteltavana ovat monet vähemmän ymmärretyt asiat, kuten motivaatio ja johdonmukaisuus.
"Joutilaisuus on monipuolinen ilmiö, jonka merkitys vaihtelee joskus radikaalistikin kontekstin mukaan. Joutilaisuuskäsitys, jota haluan tutkia, pitää sisällään kokemuksia, jotka poikkeavat yhteiskuntamme tavallisista normeista ja konventioista. Sillä ei viitata vain työnteosta pidättäytymiseen, vaikka tämä onkin sen avainpiirre."
O` Connerin mukaan joutilaisuuteen liitettään myös irrottautuminen monista niistä arvoista, jotka tekevät meistä sen kaltaisia ihmisiä, jollaisia meidän tulisi olla elääksemme hyvin. Toisin sanoen halutun kaltaisen itsen käsite asetetaan kyseenalaiseksi. On jopa mahdollisuus kuvitella elämä, joka on enimmäkseen joutilasta. Se ei siis ole vain hetkellinen tauko työelämästä.
Joutilaisuuteen ei liity minkäänlaista kurinalaista itsetarkkailua. O`` Connorin mukaan toinen joutilaisuuden piirre on sen sisältö: "Joutilaisuuden ajan aktiviteetit eivät ole suunnattu tuottavuuden parantamiseen. Jos käynnissä oleviin tai tulevaisuuden projekteihin liittyvä mielenkiintoinen ajatus ilmestyy joutilaisuuden aikana, sitä pidetään onnekkaana sattumuksena."
O` Connor lyttää lähes kaikki älylliset ajattelijat. Hän aloittaa pohtimalla jo mainitun Robert Burtonin joutilaisuuden analyyseja, jotta selviäisi kuinka esimodernit filosofit torjuivat joutilaisuuden. Kyytiä saavat niin järkeen luottanut, ja jo mainitut Hegel, kuin Marx, joka häpeällisesti puhuu "laiskuudesta". Kolmannessa luvussa O` Connor pohtii tylsyyttä joutilaisuuden seurauksena.
"Tässä joutilaisuuden muodossa työ ei johda ylevyyteen tai vapautumiseen. Filosofi, joka parhaiten edustaa tätä näkemystä, on Arthur Schopenhauer. Hän väittää, ettemme kykene tyytyväiseen joutilaisuuteen." Schopenhauerin kanta eroaa toimeliaisuuden ihannoinnista, joka on havaittavissa hänen edeltäjissään. Tässä myös kiinnostava ja ajatuksia herättävä luku.
"Kanta säilyttää tavanomaisuutensa, koska siinä ei oteta huomioon, että levottomuus tai kyvyttömyys joutilaisuuteen voivat olla seurausta yhteiskunnan rakenteista, jotka tekevät meistä kyvyttömiä. Simone de Beauvior haastaa hahmottelemaan tylsyyden riskiä sellaisille yksilöille, joiden kasvatus ei suuntaudu heidän todellisten tarpeittensa toteuttamiseen."
Kirjan päättävä viides luku punnitsee joutilaisuuden mieltämistä vapaudeksi, mitä se olisi ja miten siihen päästäisiin (hän puhuu vapautumista Prometheuksen taakasta, jos joutilaisuuden vapaus onnistuisi joskus): "Joutilaisuus asetetaan autonomiaa vastaan, joka on edelleen filosofien keskuudessa keskeinen määriteltäessä sitä, mitä vapauden tulisi olla."
Vapaaehtoista joutilasta elämää voisi kuvata arkikielessä hedonistiseksi, koska se ei piittaa suunnitelmallisuudesta, kurinalaisuudesta tai hyödyllisyydestä. Esimerkiksi hän ottaa David Humen The Epicurean - yrityksen puolustaa hedonistista joutilaisuutta kohtuuden rajoissa. Hume perustelee nautintoa filosofisin keinoin ja liittää perusteluihin moraalisen ulottuvuuden.
"Koska Hume antaa hyveen hallita nautintoa, hän hylkää ajatuksen, että huoleton asennoituminen yhteiskunnan vaatimuksiin voisi pitää sisällään jotain hyvää. Sen sijaan Humen kehotusten joukosta voi löytää kehotuksen elää levollista elämää, joka välttelee skandaaleja ja jossa hyveellisyys pitää sisällään myös jollain tavalla joutilaisuutta." Myös Hume pilkotaan kirjassa.
Kirjassa on paljon muutakin innostavaa, kuin vain filosofinen ote - esimerkiksi Schopenhauerin tahdon eli elinvoima -käsitteen esittelyä, jonka hän uskoi vaikuttavan kaikissa olosuhteissa - tai haaste eräälle nykyaikaiselle tylsyyslatteudelle, joka on myös rationaalisuutta aseenaan käyttävien ankeuttajien työkalu, eli väite ihmisen arvosta muka vain osana laajempaa koneistoa unohtamatta, että jo muuan Kierkekaard muistutti Olymposten jumalien eläneen onnellisina joutilaina tylsistymättä.
Kirjassa on paljon muutakin hyvää, kuten myös Christine Korskaardin radikaalit ajatukset, jotka ovat kiinnostavia. "Itsensä kehittäminen voidaan haastaa vain, jos haastaja on sairaalloinen. Arkuus, joutilaisuus ja masennus esittävät vuorotellen vastalauseensa, ja estävät meitä saavuttamasta asioita, joita meidän pitäisi tietää olevan välttämättä saavutettavissa." Niin! Eihän Nietzschekään kommentoinut, oliko olemassa ihmisiä, jotka olivat rauhassa jouten siksi, ettei heillä ollut sivistystä.