Jumaluusopin mysteerien äärellä

Teksti professori Timo Airaksinen

Kun nyt kuitenkin olen jumaluusoppiin eli teologiaan satsannut paljon aikaa ja vaivaa, pitänee kertoa, mitä olen oppinut. Tärkein kysymys kristillisyydessä lienee taivasosuus ja sen lankeaminen omalle kohdalla. Ranskalainen Blaise Pascal (1623–1662) esitti kuuluisaksi tulleen arvauksen, jonka jokainen teologi tuntee. 

Kannattaa uskoa jumalaan, koska silloin pääsee taivaan iloihin. Jos jumalaa ei ole olemassa, ei ole taivastakaan, mutta tappio on vähäinen. Maailman iloja on jäänyt kokematta, mutta pientä se on kuitenkin siihen nähden, mitä olisi voinut voittaa – jos nimittäin arvaus paratiisin olemassaolosta olisi osunut oikeaan. Pascal ei puhu helvetistä mitään, se on pidettävä mielessä.

Mietittyäni asiaa aikani, päätin ajatella seuraavaan tapaan. Kannattaa uskoa jumalaan ja elää niin, että pääsee taivaaseen – jos taivas on olemassa. Mitä jos sitä ei ole? Sitten jää taivas kokematta. Onko se pettymys? Ei ole, koska kuolleet eivät pety. Uskovan elämä rajoituksineen ei voi johtaa pettymykseen. Riskiä ei siis ole.

Vanhalla ajalla yksi jumaluusopin lukemattomista ongelmista liittyi ihmissyöntiin eli kannibalismiin. Kun Jeesus palaa takaisin ja uskovien ylösnousemuksen aina koittaa, mistä saadaan ruumis ihmissyöjälle? Hänen ruumiinsa koostuu muiden ihmisten ruumiista, eikä hänellä niin ollen ole omaa ruumista. Miten hän voisi ylösnousta ja mennä taivaaseen? 

Tämä ei ole vitsi, vaan ongelmaa ovat tosissaan pohtineet oikein oppineet miehet. Naisilta ei siihen aikaan kysytty mitään. Irlantilainen piispa James Ussher (1581–1656) laski luomistyön tapahtuneen vuonna 4004 eaa. Hän laski sukupolvia Raamatusta ja sai moisen tuloksen. Isaac Newton (1642–1726), eräs fysiikan suurimmista neroista, käytti paljon aikaa samoihin laskuihin. 

Tästä seuraa taas teologinen ongelma: Milloin on viimeinen hetki ruumiiden ylösnousemukselle? Se on silloin kun kuolleiden kristittyjen ruumiiden massa on sama kuin maailmankaikkeuden massa. Muuten eivät ruumiit riitä kaikille. Aikanaan tuo massa ei vaikuttanut kovin suurelta, joten ongelma oli toden tuntuinen.

Ongelmana on, mikä ja millainen ruumis haudastaan ja meren aalloista oikein nousee. Onko se tämä maallinen majani, henkiruumis vai jokin erityinen ylösnousemusruumis? En ole saanut selville oikeaa vastausta ja pian on jo myöhäistä Lopuksi annan vielä neuvon. Seuraavan pulman kun otan esiin, pappisystäväni tuhahtavat halveksien, taas tuo typerä juttu. 

Kysytään nyt kuitenkin, voiko kaikkivoipa jumaluus luoda niin ison kiven, ettei itse jaksa nostaa sitä? Kyllä ja ei johtavat ristiriitaan. Mutta tätähän on aivan turha pohtia. Näin on jumaluusopin laita. Ala on hirveän kiinnostava, mutta lupaan olla palaamatta aiheeseen. Toivon pystyväni pitämään lupaukseni.