”Juovat itsensä” apurahakuntoon?

Teksti Harald Olausen

"Keskustan eduskuntavaaliehdokas Mikko Alatalo kiertää ympäri Pirkanmaata ajatuksiaan esitellen. Laulajana ja koko kansan viihdyttäjänä paremmin tunnettu Alatalo poikkeaa vaalikiertueellaan myös Vammalassa. Tiistaina 11. maaliskuuta klo 19.00 Vammalan lukion juhlasalissa näyttäytyy Alatalon lisäksi myös muita Keskustan ehdokkaita." https://www.kokemaenjokilaakso.fi/2003/03/07/maalaispoika-vierailee-vammalassa/

Olipa kamala katsella ja kuunnella, kun suomalaisen pop-musiikin kepuosaston keskinkertainen rämpyttäjä vastasi Itse asiassa-ohjelman juontajan kysymykseen siitä, miksi on niin inhottu, syyn olevan, toisin kuin itsensä apurahakuntoon juoneet taitelijat liikunta ja hymy. Mitä helvettiä! "Joitakin on ärsyttänyt se hymy. Suomessa syvällinen taiteilija on hyvin vakava, jopa synkkä. Ja pitää mustia silmälaseja jopa yöllä. Minä taas hymyilin." Jopa jutun päästi pirulainen parka. Alatalon hymy oli mairea ja rallit heppoisia miellyttämään ja rahastamaan pyrkiviä kupletteja. Se oli musiikiksi kutsutun surkeilun alennustilaa pahimmillaan.

Tässä kohtaa alkaa jo ällöttää miehen siirappisuus ja turhan selittely, varsinkin kun huomaa sen pitävän itseään fiksuna. Paha maku suussa on mitä itse Alatalon omat jutut, musiikki ja valheellinen habituskin. Alatalon selitys on, että hän oli nuorena sellainen, joka tykkäsi hymyillä ja oli iloinen: "Toki tuli myös niitä aikoja, jolloin ei hymyilyttänyt!" Vastaus oli tarkoin harkittua ja tosissaan pulputettua sittiä. Sen varsinainen kohde olivat tietenkin vasemmistolaiset taiteilijat, ne, jotka eivät kierrä isosta rahasta rämpyttelemässä kitaraansa 4 h-yhdistysten illanvietoista. Viha ja kauna on molemminpuolista (samoin kriitikkojen teilaus).

Mutta voiko Alatalo olla niin tyhmä, että yrittää selitellä omaa olemustaan "viihdetaiteilijana" paremmaksi kuin mitä ansaitsee? Kyllä valitettavasti. Jos vertailun vuoksi Alatalon paikalla istuisi nyt vaikkapa jätkistä rennoin ja parhain, Tapio Rautavaara, hän nauraisi iloisesti ja olisi ylpeä viihdyttäjän tittelistään eikä selittelisi. Mutta Alatalo ei! Olisi kyllä suomalainen todellisuus pärjännyt vallan mainiosti ilman Alatalon muotokuvaa niinkin hyvässä ja arvostetussa ohjelmassa kuin, mitä Itse asiassa kuultuna on onnistunut pysyttelemään koko 50-vuotisen olemassaolonsa. Ohjelman sijoittaminen kärsimysviikon keskelle vihjaa jotain.

Olipa varsin epämiellyttävä kokemus katsoa itselleen kunniaa kerjäävää Alataloa, joka ensin myi itsensä halvalla viihteelle, jolla oli toinen jalka agraariajan vanharaamatullisessa maisemissa, ja sitten itse pääperkeleelle vanhoillisuuden ja pysyvyyden ylipapille, varmistamalla kepun suuret äänisaalit Tampereella. Alatalosta tuli omien sanojensa mukaan "Pirkanmaan Pekkarinen", joka jatkoi kepulaisena korruptiolinjajana tunnettua "siltarumpupolitiikkaa" vaatimalla rahaa maakuntansa kehityshankkeille, joihin kepuryhmä suhtautui vihaisesti: "Meinasivat henkisesti lynkata minut." Olisi ollut kiva kärpäsenä katossa kuuntelemassa tätä.

Ylen tv 2 varattiin kepulaisen kaihon pää-äänenkannattajaksi, ja sitä sontaa levitettiin niin tehokkaasti, että mm. Ajankohtaista Kakkosta kutsuttiin "kepun sontaluukuksi". Köyhän maaseudun matalalennosta olivat kammottavin esimerkki ns. Suomi-draamat, kuten mm. Mooseksen perintö (2001), Peräkamaripojat (1999) ja Vain muutaman huijarin tähden (1989). Suomidraamat olivat jättimenestys maalle kaipaavien entisten maalaisten, ja silloin isoihin keskuskaupunkeihin muuttaneiden suurten (keskioluen makuun päässeiden) ikäluokkien keskuudessa, mutta myös kepulaisuuden olemassaolon elinehtoja.

Tv 2 oli poliittisen korruption huippuesimerkki, sillä juuri suomidraamat olivat kanavan kepulaisjohtajien erityissuojeluksessa. Niiden tyylilaji oli vanhakantainen hölmöily kesäteatterimaiseen sekoiluun, ylinäyttelemiseen ja ärsyttävään kohellukseen puettuja rimanalituksia. Ne olivat usein myös vaivaannuttavalla tavalla piilohärskejä, peräkamaripoikien kesäillan valssin makuisia märkiä päiväunia kirkon siunauksella, sillä niiden kuvaama ankara staattinen 50-lukulainen maalaisliittolais-Suomi koostui vain kylähulluista, nimismiehestä, apteekkarista, koulun rehtorista ja kepulaisesta (kaikki olivat silloin maaseudulla kepulaisia) kunnanjohtajasta. Mutta ne loivät myös valheellisesti moukkamaisista ja takakireistä maalaisista hauskan ja kunnon ihmisen.

Alatalossa kulminoituu yksi suurimmista ongelmista: puolueiden ääntenkerääjiksi nostamia turhia julkkiksia, erityisesti oikeistopuolueet ovat tehneet niin. On muitakin: mm. Petelius (vihr.)- samoin aikoinaan Tarva (kok.). Ja sitten he menevät omiin ansoihinsa ja puhuvat puppua tajuamatta paljastaneensa onttoa sisintään. Kun he itse eivät ole enää tähtiä, vaan yksi mitätön osa joukosta, he alkavat syytellä politiikkaa pinnallistumisesta ja henkilöitymisestä, kun oma siviiliminä ei ihan riitä kärkeen. ja kun he huomaavat vierustoverin olevan vielä tyhmempiä kuin ovat itse, he alkavat elätellä omista mahdollisuuksistaan liikoja,

Heiltä kysytään harmittiko, etteivät päässeet koskaan ministereiksi? Pirullinen kysymys, sillä vastaus on yhtä venkoilua ja selittelyä. Tottakai heitä harmittaa aina. Siksihän he tulivat mukaan politiikkaan, että heille lupaillaan maita ja mantuja, kuten heidänkin tehtävä on äänestäjille. Alatalo ei saanut juuri mitään aikaan, kun ei ollut edes kiinnostunut politiikan apparaatista. Eduskunnassa istuminen äärivanhoillisen maalais-Suomen edustajana ei tuonut sulkia hänen hattuunsa. Hänen puheensa paljastaa edelleen, kuinka pihalla hän oli, ja on edelleenkin. Ei hän mikään ministeriluokan osaaja ollut, vaikka niin väittääkin.

Alatalon omaksuma maalaisfilosofia oli nostalgialla ja menneeseen yhdellä silmällä tuijottelua. Sitä suomalaisiin perinteisiin ja arvoihin vetoamista. Suomi eli 60-luvulla kaupunkiin muuton takia murroskautta, jonka yhtenä mätänä hedelmänä vahvistui vanha käsitys maalaismaisemasta paratiisina ja kaupungeista pahuuden pesinä. Ilman Alatalon rasittavia ja alatyylisiä rämpytyksiä olisi helvettikin paljon siedettävämpi ja mukavampi paikka olla. Alatalolla ei omasta kehustaan huolimatta ole yhtään kappaletta, jota kuuntelisi mieluummin kuin ottaisi turpaan, ellei (ehkä) Siirtomaasuomen lauluja oteta huomioon.

Jos jotain hyvää Alatalosta pitäisi sanoa, vaikka se onkin vaikeaa (lukija on lukenut suuren Alatalo-vihani ja Kepu-inhon), on hänen toimittajauransa television rock- ja pop-ohjelmissa samaan aikaan mainion Tapani Ripatin (sdp.) kanssa. Alatalo osasi homman ja oli sujuvapuheinen juonnoissaan, joita katseli silloin ilokseen. Mihin tämä tyyli äkisti katosi? Sillä olisi pärjännyt pitkälle ja jäänyt vielä muistoihin hyvänä tyyppinä. Nyt hänet muistetaan epäaitona mielistelijänä, joka kumarteli rahasta ja maineesta kaikille, antoi pikkusormensa paholaiselle ja menetti sielunsa sekä maalaispojan viattomuuden, jos sellaista oli ollutkaan!