K1, J1: Teatteria kaltereiden takana
Teksti Harald Olausen
Tuottaja Isa Stenberg ja näytelmäkirjailija Lars Norén saavat tilaisuuden toteuttaa kolmen vangin kanssa näytelmän korkeimman turvaluokituksen vankilassa. Isa ja Lars tietävät, että kyseiset vangit on luokiteltu herkästi karkaaviksi. Sitä he eivät tiedä, että kaksi vangeista on myös avoimesti natseja. Keskeinen kysymys sarjassa voisi olla myös: missä fiktio alkaa ja dokumentti loppuu? Monet hienoimmat elokuvat merkitsevät tämän ristiriidan, synteesin, kaksinaisuuden soinnuttamista tavalla, joka on sekä oikea että outo. - https://areena.yle.fi/1-67394213 Kipupisteitä on raaka ja tositapahtumiin perustuva draamasarja.
"Voiko raskaisiin rikoksiin syyllistyneitä vankeja kuntouttaa teatterin avulla? Kolme pitkiin vankeusrangaistuksiin tuomittua väkivaltarikollista nousee näyttämölle kiistanalaisessa esityksessä "Sju tre". Mitä tapahtuu, kun idealismi törmää todellisuuteen ja hyvillä aikeilla onkin hirveät seuraukset? Pääosissa: David Dencik, Maria Sid, Einar-Hugo Strömberg, Martin Nick Alexandersson, Linus Gustafsson. Käsikirjoitus: Pelle Rådström. Ohjaus: Sanna Lenken. (Smärtpunkten, 2024)" Toisaalta voi sanoa aiheen antavan epäilylle sijaa, että kyseessä on ruotsalaisten "romanttisnihilistinen" tapa yrittää selittää ongelmiaan kauniissa kääreissä.
Kipupisteitä on kuin kärsimyksen pastroaali, kun kärsijät heräävät vihdoinkin ymmärtämään, ettei mitään unelmaa ihmisten tasavertaisuudesta ole koskaan ollut olemassakaan, ja että koko elämä, ja varsinkin sen loppu, ovat karmeaa kärsimystä täynnä. Kyse on samasta ilmiöstä, mitä Martin Heidegger olisi kutsunut "nykyihmisen paoksi ajattelemisesta". Tämä ei koske ainoastaan jokamiestä, joka ikäänkuin luonnostaan tarttuu kaikkiin mahdollisiin valmiina annettuihin tietämisen tapoihin, vaan myös niitä, joiden työ tai velvollisuus kutsuu ajattelemiseen. Tässä tapauksessa se saa vain käytännöllisen muotonsa ajatteluna.
Heidegger kutsui todellisuuden perimmäistä ymmärtämistä hartaudeksi. Hartaudessa ihminen hänen mukaansa "oleskeli" olemuksensa alkuperässä, kuului kohdattuun ja jätti kohdatun silleen (Heideggerin kuuluisin puhe GELASSENHEIT on samanniminen: Silleen jättäminen) siksi, mitä se oli. Asiat ovat, tulevat ja menevät eikä niihin puututa, vaan ne jätetään sellaisiksi kuin ne ovat. Se on Lars Norenin oivalluksen yksi tärkeä olemus. Hän ei aseta itseään tapahtumien keskelle vaan osaksi sitä todistajana ja asioiden ylöskirjaajana. Hartaudessa hän on sisällä tapahtumissa ja kuuluu itse kokonaisuuteen.
Saattaa olla, että juuri tämä "hartaus" hieman häiritsee tässä dokumenttimaisessa draamassa. Noren näytetään heikkona ja tahdottomana sivustakatsojana, joka ei osallistu tarpeeksi asioiden kulkuun ja ohjaa niitä. Mutta heideggerilainen "silleen jättäminen" kasvaa vain kohdatusta, koska silleen jättäminen on olemassa siinä, että ihminen jättää kohdatun silleen ja vain sen itsensä kautta. Heidegger sanoi ihmisen olemuksessaan jätetyn kohdatulle silleen, mikäli hän alkuperäisesti kuului kohdattuun. Siksi Noren näyttää meidän kaikkien kuuluvan alkuperäisesti samaan. Ei ole olemassa muuta kuin yksi. Mitä on todellisuus?
Tämä "dokumenttiongelma" tulisi ottaa huomioon. Peter von Bagh kirjoittaa kirjassaan Taikayö (LOVE-kirjat, 1981) elukuvassa dialektisten vastakohtien olevan dokumentti ja fiktio. Niiden kaksinaisuus oli hänen mielestään elokuvan varsinainen ydinhermo. "Elokuva on luonteensa vuoksi aina dokumentaarinen tallennus, ja jo sen tekeminen - kameran asettaminen jonnekin, leikkaus jne. - tuo peliin fiktiivisen aineksen. Keskeinen kysymys on aina: missä fiktio alkaa ja dokumentti loppuu? Monet hienoimmat elokuvat merkitsevät tämän ristiriidan, synteesin, kaksinaisuuden soinnuttamista tavalla, joka on sekä oikea että outo."
Mutta toisaalta tulemme ajatteleviksi ja kysymme Heideggerin tavoin:"Eikö aidon teoksen jokaiseen menestymiseen kuulu juurtuminen kotiseudun maaperään? Johann Peter Hebel kirjoitti kerran: Me olemme taimia, joiden - myönnämme sen tai emme - on juurillaan noustava maasta, jotta voimme kukkia eetterissä ja tuottaa hedelmää. Runoilija haluaa sanoa: Siellä missä tosi riemuisan ja siunauksellisen ihmistyön pitää menestyä, täytyy ihmisen voida kohota ylös kotiseudun maaperän syvyydestä eetteeriin. Eetteri tarkoittaa tässä korkean taivaan vapaata ilmaa ja hengen avointa piiriä..." Me olemme ja emme ole. Miksi?
Koska syrjäytyminen ja leimautuminen synnyttävät vaarallisia riittejä. Ne synnyttävät vaarallisia aatteita. Puhtaus, kansallisuusaate ja väkivalta ovat niistä pahimmat, samoin mikä on syy ja mikä sen seuraus. Kuka on vastussa mistäkin ja miten rikkimennyttä ihmistä voi auttaa? Ne ovat myös Norenin näytelmän keskeisiä kysymyksiä: Mitä voimme tehdä? Näin kysyi Lars Noren enteellisesti jo vuonna 1999, paljon ennen kuin Ruotsi äärioikeistolaistui pikku-Amerikkana sellaiseksi kuin sen tänään vaarallisuudestaan tunnemme. Kipupisteitä on ikään kuin johdatus syihin ja seurauksiin juuri ennen h-hetken räjähdystä.
Silleen jättämisellä on teologiset taustat. Teologit uskoivat, että tyhjä ihminen odottamalla täyttyisi jumalasta, ja jättämällä kaiken sikseen, voisi puhdistaa sisimpänsä. Heidegger oli toista mieltä. Silleen jättäminen on hänelle filosofista kritiikkiä. Kun uskonnollinen jättätyminen oli teologeille tahdon asia, oli se Heideggerille erilaista kuin tahdosta riippuvat puitteet. Filosofisessa jättäytymisessä ei tahdolla ole sijaa: Jättäytyminen on ajattelun olemukseen kuuluva tahdosta riippumaton asia. Heidegger puhui myös siitä, miten emme voi nähdä muutosta, jos se on tekninen, sillä teknisen maailman mieli aina piiloutuu osaavasti.
Kolmiosainen Kipupiste, pääosassa mm. suomenruotsalainen, Tukholman kaupunginteatterin johtajana työskentelevä näyttelijä Maria Sid, kuvaa kipeästi ruotsalaisen yhteiskunnan perusongelmaa puhua suoraan, mikä on yhteistä vasemmistovihreiden kanssa, tekopyhyyttä ja syyllistämisen noidankehää, joka on ajanut koko maan tunnetuin seurauksin nyrkit vastakkain bunkkereihin syyttelemään tosiaan. Mutta ei pelkästään siitä. Se kuvaa myös nykyisen nimilappupolitiikan ja syytösten ongelmallisuutta, se kun synnyttää taas loppumattoman vihan ja kostonkierteen, jonka uhreja olemme me muut.
Ehkä hieman yllättäen minisarjan keskiöön ei nouse itse tarina ja sen dokumentin tarkka kuvaus, vaan kahden kansallissosialistiksi itseään kutsuman nuoren, Olan ja Tonyn pelot, avautuminen, tunteet ja suuren yleisön vihan syventämä ulkopuolisuus sekä elämän tylsyys ja vaihtoehdottomuus. Teatteri ei muuta heitä paremmaksi, vaan näyttää heidän haavansa valoissa. Natsipoikien pelleilyssä on yleisön kaipaamaa uhoa ja kostoa, johon esityksen tuottaja lopulta kyllästyy, ja pakenee vapaahtoistyöhön Makedoniaan. Silti hän jaksavaa toimia myös hyvän puolesta aidosti holhokeistaan välittäen ja heitä tukien.
Kipupiste on syvästi koskettava inhimillinen draama ja kertoo osuvasti myös sekä uhreista että uhriutumista irvokkaalla tavalla paljastaen ruotsalaisen syvän suvaitsemattomuuden. Mutta ei ole peilin vika, että naama on vino, sillä teatteri heijastaa ajan hengen rappiota ja yhteisymmärrykseen perustuvan sääntöyhteiskunnan häviötä. Heideggerlaisesti ajateltuna meidän on pakko päästää tekniikka sisään jokapäiväiseen elämäämme. Me otamme sen tarjoaman käsityksen todellisuudesta, vaikka samalla jätämme sen myös ulos, ja emme pidä näin annettua absoluuttisena vaan katsomme sen viittaavan johonkin muuhun.
Yllätys, ihan napakymppi minisarja ei ole. Siinä on liikaa todentuntoa. Muoto määrää sisältöä ja Maria Sidin näytteleminen on liian alleviivaavaa ja jo nähtyä. Lisäksi on paljon tyhjäkäyntiä ja vääriä dramaturgisia ratkaisuja. Poikien kohtalo ja henkiset ongelmat jäävät arvailujen varaan, samoin kuin onko Noren itse näytelmän pahis vai hyvis. Silti sarja on katsomisen arvoinen, vaikka rooliin on valittu kiltti hissukka, joka osaa roolissaan väistää vastuuta ammatikseen ja herättää medioiden huomion. Aiheesta on olemassa vain yksi tasokas ja tarkka psykologinen kuvaus, American X (1999), pääosassa loistava Edward Norton.
Näiden kahden teoksen vertaileminen kannattaa, ja huomaa hienoisen laadunpuutteen Kipupisteissä, joka on myös kertomus valheesta ja sen erilaisista vaikutuksista ihmisten elämään. Natsipoikien valhe on osa alistettujen puolustusmekanismia. Teatterin valhe on viihdyttäminen ja tyytyminen onnellisten loppujen ja sydämellisten ihmisten kauniiseen harhaluuloon. Mutta sittenkin kaikkein pahin valhe on ohjaajan valhe Olalle esityksen jälkeisestä monologikiertueesta. Ola on saatu maaniteltua käyttäytymään kiltisti ja muuttumaan hyväksi (tai ainakin epäilijäksi) lupaamalla rooli hänelle esitysten jälkeen.
Kipupisteitä yrittää silti olla kokonainen draama ja synnyttää kysymyksiä olemalla monenlaisen yhteiskuntakritiikin alkupiste. Se on rajua tekstiä kipinöivistä kulttuurisodista mutta myös ansaittua kritiikkiä omaa korkeaa julkisuusprofiiliaan skandaalilla kiillottanutta, pohjoismaiden parhaimmaksikin näytelmäkirjailijaksi kutsuttua Norenia kohtaan, jonka kuva jää vaisuksi ja mitäänsanomattomaksi, vaikka juuri hän sekä käynnisti mahdottoman projektin että hyötyi siitä henkilökohtaisesti eniten. Minisarja antaa risuja myös kovapintaisille ja ymmärtämättömille vankilabyrokraateille sekä aivan erityisesti medioille.
Ruotsalainen yhteiskunta ei ole koskaan ollut todellisuudessa tasa-arvoinen kansankoti- vaan retorisessa mielessä, vaikka niin on kiven kovaan aina muille julkisuudessa väitetty. Kipupisteitä kertoo siitä, miten oman vihansa muuttamisessa yhteiskunnalliseksi polttoaineeksi tarvitaan sijaiskärsijöinä aina helposti minkäkin asian puolesta sumutettavia alaluokan roskasakin räyhäpettereitä. Kuva olisi voinut olla terävämpikin, mutta hyvin rooleihinsa istuneet näyttelijät tekivät vain sen vähän, "mitä heille oli roolina määrätty" meditatiivisesti päästämällä todellisuus mieleen eikä valloittaa todellisuutta aktiivisesti.
Asioiden tasoittelun ja kaunistelun takana on konsensusmaailman vaatimukset "täydellisestä hiljaisuudesta", ettei sopimukset ja rauha rikkoonnu. Silleen jättämisen pääteema on länsimaisen ajattelun surkea tila. Taustalla kummittelee pyrkimys päästä takaisin "arkadiaan", kontrollin avulla idealisoituun menneeseen ja ristiriidattomaan tasapainotilaan sekä parantaa riitojen aiheuttamaa traumaa kansakunnan kollektiivitajunnassa - mutta siinä ei juurikaan onnistuta, kun ei haluta eikä voida ylittää kahtia syvästi jakautuneen maan vihasta rakennettuja vahvoja ideologisia rajoja sekä ymmärryksen ylittämättömiä muureja.
Ruotsissa on edelleenkin varsin vaikea keskustella vaikeista asioista suoraan niiden oikeilla nimillä, vaikka parannusta on ollut viime vuosina. Tapana on ollut osoittaa aina vastustajan huonous ja sulkea hänet ymmärryksen ja armon ulkopuolelle leimaamalla hänet joku idealistiseksi haihattelijaksi tai aggressiiviseksi ääriainekseksi. Viime vuosina näkemyserot ovat kasvaneet sietämättömiksi, ja koko yhteiskuntaa ravisuttelevaksi pommiksi, joka on räjähtänyt nyt Ruotsissa tunnetuin seurauksin käsiin. Demokratiat ovat haavoittuvaisia ja juuri niin haluavat demokratian vastavoimat, jotka odottavat tilaisuuttaan Trumpin tavoin.
Pahuus on tänään yhä useammin hyvän puolesta taistelevien väärät reaktiot ja vastarinnan voimakkaan tsunamin synnyttäminen, kuten televisiosarjassa, missä pahaa edustaa vankeinhoidon yliampuva johtaja, joka on valmis tuhoamaan projektin, joka on loukannut häntä. Ruotsalainen yhteiskunta sai Norenista sittenkin oman teatterillisen Herra Suorasuunsa, joka näyttämällä natsit (vaikkakin aika stereotypisesti vain alemman luokan rauhanhäiritsijöinä puuttumatta yläluokan piilonatsismiin, joka on paljon vakavampi asia ja todellinen uhka kaikkialla) paljasti myös näin tulevaisuuden suurimman ahdistuksen ja pelot.
Noren halusi, että näytelmän keskustelu olisi käyty yhteiskunnassa. Idealistina hän luuli, että häntä ymmärrettäisiin: "Jopa niin että tärkeää työtämme rakastettaisiin. Niin ei ihan käynyt." Tilanne muuttui avoimeksi sodaksi ja tummat varjot laskeutuivat heidän ylleen: Tuttu kaava radikaaleista huutamassa natseille! Norenin mukaan äärioikeistolaista ajattelua esiintyi Ruotsissa jo tuolloin. Hän halusi avata ajattelua nuorille, joille syrjäytyminen ja leimautuminen olivat hengenvaarallisia asioita – toisin kävi. Valitettavasti Noren kuoli muutama vuosi sitten. Olisin kaivannut hänen haastatteluaan sarjan lopuksi siitä, miltä kaikki tuntui.