Kaikenlaista rohkeutta joukossa tyhmyys tiivistyy-maailmaan ja pahan tiedostamiseen!

Teksti Harald Olausen

Vuoden 2019 Tieteen päivien kirjan (Ilari Hetemäki, Hannu Koskinen, Tuija Pulkkinen ja Esa Väliverronen Kaikenlaista rohkeutta; Gaudeamus 2019) teemana oli rohkeasti rohkeus. Kirjassa teemaa tutkitaan sekä tutkijan että tutkimuksen kohteen näkökulmasta. Kirja koostuu seitsemästätoista artikkelista, joita elävöittää jokaisen jutun lopussa lyhyt kainalojuttu teemaan liittyen.

Rohkeutta lähestytään ilahduttavan monin eri tavoin rohkeasti, kuten rohkeaan teemaan kuuluukin maassa, missä keskustelu on vieläkin valitettavan usein jankkaamista ja omien typeryyksien esittelyä vastoin tutkittua tietoa "yleisinä totuuksina", kuten politiikkojen helmasynti on. Taustalla tuntuu vaikuttavan Platonin ajatus tavallisen ihmisen rajoittuneesta onnenmetsästyksestä, jossa hedonismista ja mukavasta tulee helposti itsetarkoitus ja pahuus saa kukkia.

Tätä vastaan filosofi Michel Foucault rakenteli poliittisen vastarinnan etiikassaan suoran totuuden puhumisen ("parrhesia") vastustamaan valtaa ja valtarakenteita - se olkoon myös tämän kirjoituksen mottona kunnioituksena ja kiitoksena Kaikenlaista rohkeutta-kirjan tekijöille. Kirja kaikenlaista rohkeutta on aina yhtä tervetullut ja ajankohtainen, ja tarkoitettu etupäässä tiedemaailman sisäisiin keskusteluihin, mutta sopii helppotajuisuutensa ja ytimekkyytensä takia myös tavalliselle ja älyllisesti uteliaalle lukijalle, sillä kirjan yleinen henki kuva sitä arkipäivän kiinnostavaa moraalista vastakkainasettelua ja eettistä rohkeutta, minkä kohtaamme kaikkialla elämässä siivoojasta professoriin joka hetki kaikkialla, kun vallitsevia asioita kyseenalaistetaan.

Kirjassa on myös kosolti koskettavia pohdintoja rohkeudesta. Rohkeus tai sen puute, ovat avainsanoja siihen, miksi pahuus saa temmeltää yleensä niin pitkään, ettei sille useinkaan voida muuta kuin todeta sen aikaansaamat kärsimykset inhimillisyydelle jälkikäteen olkapäitä kohottaen kuin synninpäästöksi itselleen rohkeuden puutteesta, mikä on ymmärrettävä, mutta ei välttämättä hyväksyttävä piirre, vaikka se juontaakin ihmisen halusta yrittää suojella itseään ja läheisiään pysymällä konflikteista erossa neutraalilla asenteella ongelmaan kuin ongelmaan.

Pään työntäminen ongelmien edessä oman nahkan pelastaakseen pensaaseen, on aina yhtä raukkamaista pelkuruutta se ei selittelyillä siitä miksikään muutu, vähennyt tai muutu paremmaksi kestää ja sietää. Toisaalta taas näennäisen pieni teko saattaa vaatia suunnattoman määrän rohkeutta: läheisen koskettaminen tai oman äänen kuuluville saaminen työyhteisössä, kuten kirjan mainosteksteissä muistutetaan.

Kirjan kiinnostavin ja ajankohtaisin artikkeli on Julian Honkasalon Rohkeus kyseenalaistaa sukupuolirooleja, missä valotetaan rohkeutta hyveenä filosofian ja teologian traditiossa muistuttaen Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa esittämän hyveen määritelmästä: rohkeus on aina myös poliittinen hyve. Honkasalon mukaan sukupuoli- ja seksuaalinormien kyseenalaistamiseen liittyvällä rohkeudella on ulottuvuuksia, jotka ovat tuttuja rohkeutta käsittelevästä länsimaisesta filosofiasta. Honkasalo on perinpohjainen ja piikittelee myös osuvasti Priden omineita rohkeuden puutteesta olla aitoja ja alkuperäisiä vihjaten osuvasti siihen karmaisevaan olotilaan, minkä kaikki HLTBQ-aktivistit valitettavasti tietävät:

"Vaikka mediajulkisuus, näkyvyys ja sponsorit ovat tärkeitä taustatukijoita vähemmistöjen ihmisoikeuksia ajaville ruohonjuuritason kansalaisjärjestöille, kaupallinen yhteistyö ei välttämättä tuota pitkäaikaisia tukimuotoja tai näy konkreettisina tekoina. Siksi Pride-viikon aikana olisi tärkeää tuoda jälleen esille Priden alkuperäinen poliittinen sanoma."

Myös sekä Johanna Sumialan artikkeli otsikolla Miten keskustella terrorismista että Paul-Erik Korvelan ja Johanna Vuorelman artikkeli otsikolla Rohkeus, totuus ja utopiat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kirjan esipuheessa kirjoittajat muistuttavatkin aiheellisesti lukijaa ajankohtaisesta aiheesta: rohkeuden suhteesta totuuteen: "Totuus ei ole yksiselitteisestä sen enempää tieteessä kuin politiikassa. Puhe "totuuden jälkeisestä aikakaudesta" kyseenalaistetaankin tässä kirjoituksessa siksi, että se ei ole hedelmällistä poliittiselle mielikuvitukselle ja utopioille. Poliittinen mielikuvitus näet vaatii rohkeutta tarjota uusia ideoita, eikä vaihtoehdottoman totuuden retoriikkaan pidä tyytyä riskienkään uhalla."

Antiikissa rohkeus oli oikeudenmukaisuuden, viisauden ja kohtuullisuuden ohella yksi "virallisista" perushyveistä (mikä toteutui yhtä harvoin kuin nykyisinkin "tiukan paikan tullen"). Platon, joka inhosi erityisesti epä-älyllisyyttä, ei hyväksynyt tuon ajan tapaan tekopyhää ajatusta "aretea" eli hyvyyttä synnynnäiseksi lahjaksi eturivissä seisoville, vaan painotti sen perustuvan tietoon, jota tuli harjoitella. Hyvä (äärimmäinen hyvä "tagathon") oli taas käytännöllisillä kreikkalaisilla yleensä sama asia kuin tarkoituksenmukainen.

Totuudenetsinnän tärkein tavoite oli paljastaa kaikki aistiharhojemme muodot ja muuttaa ihminen omaa täydellistä onneaan etsiväksi hyväksi ihmiseksi. Platonista lähtien filosofit ovat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta. Hyvä voidaan nähdä myös rohkeutena - sama antiikista periytynyt näkemys oli pohjalla Händelin musiikinteossa. Hän halusi muuttaa musiikillaan ihmiset hyviksi eli paremmiksi joukossa tyhmyys tiivistyy-maailmaan, jota vastaan asettuu roomalainen (Marcus Porcius Cato) catolainen ehdottoman eettisyyden vaatimus (esimerkiksi aina ja "onneksi" jatkuvasti kapinoivilla nuorilla).

Platonin Hippias Minor (suppeampi Platon-korpuksen kahdesta Hippias-dialogista) - dialogissa perusteema satiiri sofistien kyvyttömyydestä (valehtelu, virheiden tekeminen ja väärin tekeminen) kyvyttömyydestä selvittää, millainen on hyvä ihminen (vertaa Protagoras) ihan kuin he eivät tietäisi, mitä paha on ja mitä se saa aikaan. Zizek muistutti, että poliittisesti toivottoman tilanteen kohtaaminen vaati jo sinällään erityistä rohkeutta.

Filosofi Alain Badiou on tehnyt esseen pahan tiedostamisesta nimellä Etiikka (Etiikka: Essee pahan tiedostamisesta; suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Janne Kurki, Apeiron 2004). Badioun mielestä totuus voidaan saavuttaa vain maailman ja historian vastakarvaisella kohtaamisella; Badioun totuus kyseenalaistaa Janne Kurjen mukaan aina vallitsevat käsitykset ja konsensuksen.

Jokainen tahto kirjata oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvoisuuden idea osoittautuu Badiousta vain pahemmaksi. Kaikki kollektiivisen hyvän tahtominen saa aikaan pahaa. Todellisuudessa tuollaisesta etiikasta maksettu hinta on Badioun mukaan paksu konservatismi: "Hän, joka uskoo kykenevänsä ihmistä hankkimasta itselleen hyvää ja määräämästä kollektiivisia voimiaan tuolle hyvälle, työskentelemästä odottamattomien mahdollisuuksien saapumisen hyväksi ja ajattelemasta sitä, mikä voisi olla radikaali murtuma suhteessa siihen, mikä on, yksinkertaisesti kieltää ihmiseltä ihmisyyden itsessään."

Badioun väittääkin, että etiikan ideologinen koneisto pitää hylätä eikä ihmisen negatiiviseen ja uhrimaiseen määritelmään pidä suostua. Kykyetiikan historiallinen kivijalka on hänestä kulturalismi, todellinen turistilumoutuminen tapojen, tottumusten ja uskomusten moninaisuudessa: "Määriteltiinpä nykyetiikka sitten yksimielisenä representaationa pahasta tai huolena toisesta, se ilmentää ennen kaikkea nykymaailmalle niin tyypillistä kykenemättömyyttä nimetä ja haluta hyvää."

Onko aika sitten muuttunut? Miten Augustinuksen sekä Tuomas Akvinolaisen ajatukset rohkeudesta liittyen moraaliseen kykyymme sietää pelkoja, vaaroja tai vastoinkäymisiä on vuosisadoissa muuttunut? Paljonkin. Siitä saa selkoa lukemalla Sören Kierkegaardin Pelko ja vavistus (WSOY 2001) -kirjan rinnakkain Kaikenlaista rohkeutta kirjan kanssa.

Vuorelman ja Korvelan kirjan teksti tuntuu tutulta heidän aiemmin toimittamastaan kirjasta Puhun niin totta kuin osaan (Docendo 2017) luvusta Ideologien sotkuinen paluu:

"Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta on kiinnostavaa myös siitä näkökulmasta, että se on saanut sekä konservatiivit että edistykselliset liberaalit kannattamaan jossain mielessä oman ideologiansa kannalta ristiriitaisia kantoja. Umpikonservatiivinen amerikkalainen julkaisu The Imaginative Conservative puolusti voimakkaasti vaihtoehtoisia faktoja ja totuuksien sosiaalista konstruktiota samalla, kun se syytti valtamediaa yhden maailmankuvan propagoimisesta. Vastaavasti monet edistykselliset vasemmistoliberaalit ovat tässä keskustelussa omaksuneet päinvastaisen kannan, jonka mukaan meidän pitäisi puolustaa objektiivisia faktoja ja havainnoitsijasta riippumatonta totuutta."