Kaikki mikä muuttuu ja ylittää rajansa

Teksti:

Harald Olausen

"Oliko Jan Inge Haraldsenista, ennen niin avokätisestä miehestä, tulossa ahne? Oliko hänestä tulossa Ebenezer Scrooge, jonka hän hyvin tiesi, koska Dickensin itara ilkimys oli käytetty hahmo sekä sarjakuva- että kauhumaailmassa, eräänlainen itsekkyyden ruumiillistuma. Niin, eikö Dickensin Saiturin joulu moninkin tavoin ollut yksi suurimmista tarinoista, mitä oli kirjoitettu? Ja eikö Jan Ingelle ollut käymässä samalla tavalla kuin Scroogellekin? Eikö hän ollut juuri samalla tavalla nujertumassa rahan ylivallan alle? Ja milloin tämä kaikki oli alkanut?"

-Tor Renberg "Iskuja joka suunnasta" (LIKE 2017).

On lokakuu. Sandnessissa nuori Ben kyllästyy elämään surkeiden vanhempiensa kanssa ja päättää lähteä veljensä Rikkin kanssa etsimään parempaa elämää. Hieman pohjoisempana maailman rikkaimmassa kaupungissa pikkurikolliset Rudi, Jan Inge ja Cecilie, Hillevågin jengi, vähät välittävät yhteiskunnan säännöistä. Tuntemattomien tiet kohtaavat lokakuisessa Stavangerissa. Jokainen kantaa mukaan intohimoa, salaisuuksia ja musiikkia. Tore Renberg (s. 1972) on palkittu norjalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut kolmetoista romaania ja useita elokuva- ja näytelmäkäsikirjoituksia. Like on julkaissut häneltä aiemmin romaanin Huomenna nähdään (2016).

- Otsikolla: "Vetävä lukuromaani populaarikulttuurin ystäville" kustantaja LIKEN sivuilta.

Kirjan perhe ei ole vain veriside - se on myös kohtalon yhdistämä joukko rikkinäisiä ihmisiä (tulee mieleen ihan kauppakeskus Triplan 24/7 odotustiloissa hengeileva rikollinen ja vaaralliselta näyttävä pahnanpohjimmainen kassialma-jengi, joka on alkanut kiinnostaa minua siksi, että iltakävelyni (asun Vallilassa) suuntautuu pari kertaa viikossa sinne. Ostan Alepasta aina yhden appelsiinin, kuorin ja syön sen samalla kun ihmettelen paikan "oliwertwistimäistä" menoa.

"Veljekset Rikki ja Ben kyllästyvät bensan imppaamiseen, isän väkivaltaan ja äidin hulluuteen. Samaan aikaan keski-ikäistyvä murtojengi suunnittelee vielä yhtä suurta keikkaa, joka muuttaisi elämän paremmaksi. Mitä tapahtuu, kun rikkinäiset ihmiset päätyvät yhteen ja aristava elämänilo herää? Silloin kun mukaan sotketaan tunteet, perhesiteet ja pakottava himo, johonkin sattuu ja lujaa. Kuka uhrataan yhteisen hyvän vuoksi?"

Kirjan arvostelut:

"Aivan helvetin hyvä kirjoittaja." - Juha Itkonen, Image

"Jestas, mikä kirja! Renbergiläisen hauska, mukaansatempaava ja vangitseva. Kerronta on täynnä lämpöä ja inhimillisyyttä, vaikka kirjan miljöö on lähes epäinhimillinen." - Fædrelandsvennen

"Huomenna nähdään on vedetty varmalla kädellä isolle kankaalle. Käsissä on sellainen useaan suuntaan kurkottava jättimaalaus, jota karmit eivät turhaan pidättele."
- Helsingin Sanomat

Kirja alkaa luvulla "Bensaa Gravarsliassa" kun lämpötila putosi ja yhtenä lokakuisena päivänä oli syksy, ja taas saatiin länsirannikolla palella, kun kolea ilma nipisteli ihoa ja pilvet kiisivät Gandsfjordenin yli:

"Oli aika kietoa huivi kaulaan, oli aika kaivaa esiin edellistalvesta kellarin kaapissa roikkunut takki, se joka peitti reidet ja lämmitti niin mukavasti, ja Rikki ja Ben saivat tuta kylmyyden takamuksissaan, kun he istuutuivat maanantai-iltaa Gravarslian pikku metsikössä muovipullo välissään ja marketin pussit sylissään ja imppasivat bensaa. Petrolin lämmittävää vaikutusta odotellessaan he katsoivat alas Maxin parkkipaikalle pystytettyä tivolia, joka valaisi pimeää Sandnesia kuin värikäs synttärikakku."

Kesken imppaamisten ja veljekset kuulevat musiikkia tivolista ja tajuavat yhtäkkiä kuin Marianne Faithfull eräässä laulussan, "että oli jo 37-vuotis eikä ollut vielä ajanut autolla Pariisin läpi" etteivät olleet vielä koskaan elämässään käyneet tivolissa. Jo näistä tarinan ensitahdista lukija tajuaa miten pellolla keskivertonorjalaisesta unelmasta pojat ovat, tai oikeammin suoraan sen tummalta puolelta:

"This is my church, Rikki toisti, ja hänen leveä hymynsä ulottui miltei korvasta korvaan. Kirkkonsa kullakin, Rikki, Ben kuiskasi. Hän kääntyi jälleen kohti välkehtivää tivolia, joka miellytti hänen silmiään aivan kuin hänen katseensa olisi ollut lapsi ja alhaalta tuikkivat värit olisivat olleet helistin."

Ensimmäisessä alkuperässään kieli on tehty merkintöjen järjestelmästä, jonka yksilöt valitsivat ensisijaisesti itseään varten. Tor Renbergin "iskuja joka suunnasta"-romaanin kieli on juuri tätä, ja on yhtä paksu kuin Tom Wolfen menestysromaanit aikoinaan, mutta tyyliltään koruttomattomampi, ja dramaturgialtaan selvästi nykyajan elokuva-ja sarjakuvamaailman innoittamana selkeä ja raikas kuin suosittu iskelmärallatus jossain jo parhaat päivänsä nähneessä kahvilassa pikkukaupungin unohdetulla sivukadulla. Romaania voisi lukea yhtä hyvin ison sanomalehden sunnuntailiitteen jatkokertomuksena tai sitä voisi luulla proosajournalistiseksi kirjoitukseksi Truman Capoten henkeen.

Mutta ei. Kyseessä on sittenkin selkeästi norjalaista dekkaria lähellä olevaa tarinankerrontaa, joka ponnistaa Ibsenistä ja jolla on selkeää sukulaisuutta mm. Shakespearen, Tsehovin, Georg Bernard Shawn, Luigi Pirandellon, Brehctin, Jean Anoulhin, Eugene Ionescon, Harold Printerin, Sam Shepardin, Becketin ja kotimaisten Aleksi Kiven sekä Joel Lehtosen kanssa. Mutta ei mitään vaikeaa, ei haastavaa eikä missään nimessä lukijaa unettavaa, vaan päinvastoin, lukijaansa koukuttavaa, tapahtumallista ja kronologista kerrontaa unlmien toiselta, painaispuolen kuin norjalaisessa 115-osaisessa radion jännityssarjassa vuonon eri puolilla asuvista riitaista veljistä ja siitä kuka oli joskus vuonna nolla ja kuusi tappanut toisen vaimon ja nussinut lampaat vai oliko se toisinpäin?

Ensimmäinen luku esittelee tapahtumat ja henkilöt antaen heille tehtävän yli 450-sivua myöhemmin palata pohtimaan tivolin merkitystä tässä tarinassa ja heille aivan erityisesti. Suomalainen lukija, ja aivan erityisesti keskiluokkainen sellainen kirjallisuushemmo, kuten toimittajataustainen Juha Itkonen voi kirjaa lukiessaan nähdä siinä haluitessaan enemmän kuin mitä se on - ongelmana on se, että sanat harvoin vastaavat tekoja, siksi on tärkeää osata erottaa aikeet, mitkä ilmenevät puheista - antaen sille eksoottisen Norja-ihastelulisän lisäksi myös sellaista kirjallista arvoa mitä teoksella ei ole joko kohteliasuus- tai uteliaisuussyistä.

"Tore Renberg ei ryhdy väittämään vastaan, kun ylistän hänelle norjalaista kirjallisuutta. Hänen selityksensä menestykselle kiteytyy lopulta kolmeen pointtiin: perinne, itsetunto ja järjestelmä.

"Henrik Ibsenin ja Knut Hamsunin kaltaisilla vanhoilla mestareilla on varmaan jotain osuutta nykytilanteeseenkin. Ja ehkä nimenomaan näiden varhaisten esimerkkien ansiosta juuri kirjallisuus on kukoistanut", Renberg sanoo."

Näin kirjoittaa siis Renbergin "Iskuja joka suunnalta"- kirjaa Imagessa ylistänyt Apu-lehden entinen toimituspäällikkö ja kirjailija Juha Itkonen netissä vapaasti luettavissa otsikolla "Stavanger: Juha Itkosen reportaasi satumaasta" olevassa jutussaan, joka on kokonaisuudessaan muuten ällöttävää (kateellisen?) suomalaiskirjailijan nuoleskelua ja yltiöihastelua "norjalaisen kirjallisuusihmeen" edessä unohtaen tai ollen täysin tietämätön norjalaisen kirjallisuuden kunniakaasta känkkäränkkäperinteestä vastaan vallitseva mielipide ja mielistelijät sekä muut perseennuolijat - tai ehkä hän on vain liian selkokielinen ajatellen yksinkertaista lukijakuntaansa tai kiireinen perehtyäkseen norjalaisen kirjallisuuden yhä eturivin nykykirjailijoissa vallitsevaan ibseniläisen velvoittavaan perintöön näyttää paha kaikissa meissä:

"Ben oli haaveilija. Opettajat kommentoivat sitä samaan aikaan kun Melissa huomasi, että nuoremmassa pojassa oli jotain outoa. Aina joskus tuntui kuin hän ei olisi lainkaan läsnä, opettajat sanoivat. Aivan kuin hän olisi jossain muualla, he sanoivat. Frank Martin kielsi ongelman jyrkästi, ja kun Melissa ehdotti, että keskustelisivat asiasta Benin kanssa, hän kielsi vaimoa panemasta mitään hullutuksia pojan päähän. Ihmisestä tulee sellainen kuin hänestä tehdään, se on minun mottoni, Frank Martin sanoi."

Televisiota katsomalla (paitsi Hercule Poirotilla) unohtuu usein, että järki on ollut aina paras työkalu murrettaessa kaikenlaisen sorron kahleita. Ibseniläinen perintö näkyy tässä vahvana. Benin porukat elävät omaa elämäänsä ja omassa kuplassaan. Asetelmat eivät ole valmiita ja selkeitä vaan jo heti ensimmäisestä luvusta lähtien sotaisan ristiriitaisia. Kyseessä on varjoisten kujien elämänvalhe ja sen paljastuminen, sillä koko maailma tuntuu olevan heitä vastaan heidän omasta mielestään. Mutta silti heidän on jotenkin elettävä elämänsä ja selviydyttävä kuten kaikkien muidenkin - erässä näytelmässään tuhoon tuomittu roolihenkilö sanoo "tuulten ja merivirtojen viemänä vajoavan yhä syvemmälle": meille kaikille on aina edessä yhtä rankka havahtuminen siihen, ettei elämä ole mukavaa eikä sen tapahtumat tapahdu meidän ehdoillamme, eikä elämä voi olla onnellista ja siksikin, että kaiken tämän keskellä elämän sattumanvarainen oikullisuus vaanii meitä joka hetkessä, eikä sillä ole todistettavasti hyviä aikeita tai hymyileviä kasvoja.

Norjalainen Henrik Ibsen, jonka näytelmien pahuus ja ilkeys kiehtoo edelleenkin katsojia, (1828-1906) on kuvannut näitä samoja teemoja aiemmin mestarillisesti näytelmissään, joista osa pohjautuu norjalaisiin kasantaruihin ja legendoihin. Ehkä hän on siksi edelleenkin muualla maailmassa maailman ehkä yksi tunnetuimmista näytelmäkirjailijasta - tosin nyky-Suomessa lähes tyystin unohdettu - melkein heti Shakespearen jälkeen 26 näytelmällään ja yhdellä runokokoelmallaan. Ibsenin tavaramerkki oli kyseenalaistaa yhteiskunnassa 1800-luvulla vallinneita sen ajan konservatiivisia ja luutuneita käsityksiä julmasti tukkapöllyä sovinnaisille käsityksille ja niiden esittäjille teksteissään antaen "kaiken, mikä muuttuu ja ylittää rajansa, olevan samalla sen kuolema, mikä sitä edelsi". Ibsenin varhainen modernismi teki tietä camuslaiselle modernin ihmisen traagisuus-käsitteelle, minkä mukaan modernin ihmisten traagisuus piilee siinä, että tiedämme elämämme olevan vailla tarkoitusta.

Postibseniläisesti Knausgaardilla ja Renbergillä kysymystä jalostaen voimme kysyä, kenen etu on että ihmiset voivat pahoin ja kiusaavat kuoliaaksi toisiaan jättäen isot kalat lammen syvistä kohdista kalastamatta? No tietenkin niiden isojen kalojen ja niiden lasten. Heitä on vain muutama ja siksi he pitävät tiukasti yhtä ja yhtä tiukasti kiinni otteestaan sokeina rimpuileviin pikkukaloihin, sillä aina pieni erikoistunut ryhmä, johon kuuluu alle prosentti kansasta, pitää valtaa ja kaappaa vallan aina tarvittaessa itselleen takaisin kulisseissa. Ja jos osaton ja onneton kansa onnistui tekemään vallankumouksen, kannattaa valtaapitävien olla aina heidän puolellaan "ohjailemassa typeriä massoja näitä hämmentyneitä laumoja", joiden funktio on toimia vain yleisönä, kohti maailmaa, jotka ne ovat liian hölmöjä itse ymmärtämään, jopa niin hölmöjä, että yrittäessään sotkeutua omien asioidensa hoitamiseen, aiheuttivat vain itselleen ja muille suunnattomia ongelmia.

Ohjailusta on kyse myös kirjallisuudesta siitä, valitaanko millainen aihe ja näkökulma mistä lukevalle kansanosalle, jotka kuuluvat usein itse isoihin kaloihin, haluisivat kuulua tai oman asemansa takia joutuvat myötäilemään heitä ja ymmärtämään heidän "legitioimeja" etujaan säilyttääkseen omat asemansa. Siksi tämä "hämmentynyt lauma" piti kesyttää eikä sen tullut antaa tuhota kaikkea raivoamisella ja ryntäilyllään. Logiikka on sama kuin siinä, ettei pidä antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Sellaista vapautta ei kolmivuotiaalle sovi antaa, koska kolmivuotias ei tiedä mitä vapaudellaan tehdä. Siksi myös Itkosta hämmentää Tore Renberg ja hän melkein pitää jumalana Knausgaardia, jota arvosti myös suuresti edesmennyt humanistipolitikko Claes Andersson. Mutta älykköjen ongelma on "tietynlainen salavuoteus" ja siitä nauttiminen rappioituneen vallan kanssa. Jo Dewey puhui "intellektuaalisesta yhteisöstä" johtamassa ja johdattelemassa kansaa. Kaikki filosofit ajattelevat oikeasti Platonin tavoin, etteivät massat saaneet aikaan mitään muuta kuin suurta tuhoa.

Kuulostaako tutulta? Juuri tätä vastaan kirjoittavat Itkosen jutussaan mainitsemat nykynorjalaiskirjalijat kärkenään Knausgaard ja Renberg, vaikka Itkonen ei siitä sen enempää mainitse. Ibsenin näytelmien keskeiseksi teemaksi on tulkittu ihmisen aikuisuus eli vastuu itsestään ja tekemisistään. Tunnetun kirjallisuuskriitikko Harold Bloomin mukaan Ibsenin teosten yhteiskunnallisuus oli toisarvoista verrattuna pakkomielteiseen ja demoniseen kiinnostukseen, jota kirjailija tunsi luonteeseen ja persoonallisuuteen. Tässä hän poikkeaa Knausgaardista ja Renbergistä. Ibseniläinen perintö kuitenkin näkyy esim. Knausgaardissa siinä, että hän kirjoittaa perheestään ja itsestään mitään säästämättä. Ihan samalla tavalla kirjoitti Ibsen näytelmässään Hedda Gabler (1890) niin, että kauhistuneet (pikkuporvarilliset teeskentelijät-) kriitikot kyselivät oliko näytelmässä kuvattu nainen lainkaan todellinen. Sopii kuvioon, sillä eihän siitäkään ollut kauan kun antiikin Ateenassa, samoin kun myös 1500 -luvun Euroopassa jotkut oppineet tuomitsivat epärationaalisena sekasortona saman, mitä toiset ylistivät älylliseksi runsaudeksi.

Renbergin veljekset Rikki ja Ben näkevät harhoja kuin shamaanit ja puhuvat kauniisti kuin runoilijat antaen kokemuksilleen suuremman, kauniimman ja merkityksellisemmän merkityksen kuin mitä ne ovat. He istuvat kuilun reunalla katsellen maailmaa ympärillään, joka voisi olla heidän, jos he olisivat kunnollisia nykynorjalaisia, hyvinvointikakaroita astumassa kalliit talvimuotikamppeet päällään Oslon keskustassa Holmenkollenille vievään metroon huutaen valkoiset hampaat välkkyen "Norja on maailman paras maa ja täällä kaikki on SUPER!", jos he vain olisivat syntyneet hieman parempiin olosuhteisiin ja hieman paremmilla geeneillä ja sosiaalisella statuksella varustettuna - toinen veljeksistä oli ihan ok:n-näköinen mutta herraparatkoon se toinen! - mutta kun eivät ole, eivätkä jaksa olla tästä unelmasta niin kiinnostuneita, että halusivat yrittää sen haltuunottoa muutenkin vain imppaamisen ja bensiinikännien aivoissa tuoman sekopäisen ihanuuden harhakuvitelmasta kumpuavien näkyjen ja niitä kuvastavien runollisten haikujen innoittamina. Rikkinäisen ihmisen voi tuskin sanoa elävän: hän on "poissa, tosin läsnä", kuten Herakleitoksen paradoksi kuuluu:

"Rikistä tuntui kuin jäinen nuoli olisi lävistänyt hänen ruumiinsa. Hän tiesi mistä se johtui. Sama oli toistunut aina, niin kauan kuin hän muisti. Jos pikkuveli merenvihreillä silmillään haaveisiinsa vaipuen, jos Benin iho alkoi hehkua, rikillä ei olisi vaihtoehtoja. Koska hän tiesi, että ilman pikkuveljeä hän ei ollut mitään, ilman pikkuveljeä hän vain makasi palavassa kuopassa liekkien syötävänä, eikä kukaan, edes hän itse, seissyt kuopan reunalla katsomassa. Joo, Ben, Rikki kuiskasi ja käveli Benin perässä tasanteen reunalle, messissä ollaan."

On Itkosen jutussa jotain järkeäkin. Hän osuu tarkasti ytimeen siinä, missä Knausgaard-nimisessä norjalaisessa nykykirjallisuuden ilmiössä oikein on kysymys siitä huolimatta, että norjalaiset osaavat olla omahyväisiä siinä missä muutkin ihan missä tahansa kun heitä kehutaan, kuten Knausgaardin kaveri Renberg, joka ei toisin kuin Knausgaard, istu nykynorjalaiskirjallisuuden oksalla ylimmällä ja on kirjoituksissaan sen verran epäilyttävän rationaalinen aina dokusoap-tautiin asti kuin aikoinaan Anja Kauranen, joka käytti romaaniensa taustatietoihin valtavan määrän aikaa aina paljastuneisiin ilmiselviin plagiointeihin asti, ylittäen pyhänä kirjallisuudessa pidetyn "intertekstuaalisuuden" soveliaisuusrajan, ihan kuin se olisi ollut muka oleellista mikä mutteri oli millainen kierroksiltaan millintarkasti.

Knaugaard taas muistuttaa "vapaassa muistojen ja muistin liitelyissään huolettomana pilvettömällä taivaalla" enemmän Hannu Raittilaa, joka sai aikoinaan Finlandia-palkinnon Canal Grande-teoksestaan eikä ollut edes käynyt romaanissaan kuvaamassaan Venetsiassa. Itkonen ei laiskuuttaan ja oman kotimaisen naistenlehtimaineensa sokaisemana vaivaudu edes perehtymään näiden norjalaiskirjailijoiden taustalla vaikuttaneen Ibsenin ajatteluun ja merkitykseen heille sen kummemmin, kuin mainitsemalla hänet kerran ohimennen. Ibsen oli kuitenkin aikansa yksi tärkeimmistä radikaaleista ja esimodernistisena vapauden ja ihmisen subjektiivisuuden esitaistelijana modernin ihmisen esikuva ja toivo juuri sillä samalla tavalla, kun mitä nykynorjalaiskirjailijat asettavat ibseniläisen tradition tavoin peilin niitä esittävien ja tulkitsevien maailmojen välille kirjoituksissaan kuten Renberg kirjan toisessa luvussa "Sateenkaaren lapsi" tekee:

"Hän työnsi alahuulensa ylähuulen päälle ja väänsi suupieliä alaspäin tavoitellen maestroilmettä. Viime aikoina hän oli ajatellut, että sellaisen vaikutelman luominen oli tärkeää. Hän halusi antaa itsestään harkitsevan ja päättäväisen kuvan, näyttää, että hän oli todellista johtaja-ainesta. Sillä suunnitelmat, joita hän nyt kaavaili ja jotka hän oli aikeissa paljastaa Rudille ja Cecilille, vaatisivat huikaisevaa mielenlujuutta."

Renberg kuvaa alaluokan kouluja käymättömien ja piilossa päivänvaloa useammin pysytteleviä tyyppejä, jotka puhuvat suoraan kuin teatteriohjaaja Janne Saarakkalan kuuluisa monologiteos "Puhuva pää" ilman painolastia toisen miellyttämisestä ihan kuten Rudi "Höpsiä nyt ummet lammet siitä mitä pitäisi tehdä. Blaadi daa ja diiba daaba, rouva Holmestrand, ai sinä siis toivot että m käsitellään sen senkkiä varovasti koska olet perinyt sen joltain pilluja nuoleskelevalta lillesandilaiselta isosedältä?"; surkeasta elämästään ja rikkinäisestä mielestään huolimatta heillä on ilman mitään köyhäilyn ja alaluokan puhtauden romantisoimista kyky kriittiseen ympäristönsä tarkasteluun sekä suorapuheiseen runoiluun, vaikka Renbergin teos tuntuukin tahallisesti hieman yli sen mitä sen pitäisi olla "raflaava" elokuvan "Ombyta rollerna - Vaihtokaupat" tapaan kuin suoraan amerikkalaisen unelmatehtaan psykologian oppikirjasta siitä, mitä tulee niistä onnettomista kurjista, jotka Breivikin tapaan eivät saa mistään rakkautta eivätkä hyväksyntää:

"Tästä on juteltu miljoona kertaa. Sinulla on ihan saatannanmoinen määrä inhimillisiä huippukykyjä, voisit helposti olla professori, jos olisit saanut toisenlaisia kavereita kuin minä ja Tong ja muut rotat Rogalandin viemäriojista - mutta se, että puhut kuin olisit kaikkia muita fiksumpi, se ei vaan toimi -"

Se mitä Renberg kuvaa joko tiedostamattaan tai alitajuisesti, on pehmeän despotian nykypäivää osattomien peergynthiläisten ihmisten arjessa, mistä pahat voimat ja taantumuksen kylmettävä henki eivät ole hävinneet mihinkään huolimatta niiden pehmeästä kuoresta, ja on lajissaan hyvin tyypillinen ja ikävä paskanjauhamisen kaava, hienommin sanottuna, "kun ajattelu luiskahtaa elementistään ja ehtyy, siitä tulee "tekhne", jolloin se korvaa elementtinsä menetyksen pätevöitymällä kasvatuksen instrumentiksi, osaksi koulutusta ja myöhemmin kulttuuria, jolloin myös ajattelusta ja puheesta muodostuu tekniikka sellaiselle selittämiselle, joka aloittaa perimmäisistä syistä eikä enää tosissaan "ajattele", vaan leikillään harrastaa", juuri siinä tulenarjessa leikkauksessa hyvän ja pahan välillä, missä polttoaineena on viha, katkeruus ja kosto, nuo aina yhtä mainiot polttoaineet taitavien manipuloitsijoiden hallitsemien ääriliikkeiden aloittaa jonkun vähemmistön sortaminen ja yritykset heidän ihmisoikeuksiensa ja vapauksiensa kyseenalaistamiseksi, kuten HUOM: Norjassa edistyspuolue ja kristillisdemokraatit yhä tekevät anti-ibseniläisesti ilman että kukaan tuomitsisi heitä quislinkiläisiksi.

Valfrid Vasenies muistutti Ibsenin olleen 1800-luvun keskeisiä hahmoja, joka kuvasi ja samalla selitti koko sitä henkistä elämää, "joka vallitsi tällä merkittävällä vuosisadalla", aina siihen asti kun se todella alkoi herätä taantumuksen hengestä; esimerkiksi Peer Gynthistä hän kirjoitti meidän katselevan vastakkaisten sielunvoimien taistelua, joka käydään ihmisten sydämissä. Päämäärä oli Peer Gynthissä hänestä sama kuin Brand-näytelmässä vuodelta 1865, erona vain se, että mielikuvitus oli se sielunvoima, joka hallitsi sankaria:

"Sama vastakohtaisuus, joka esiintyy "Nukkekodissa" sellaisten ihmisten välillä, jotka kysyvät, ja jotka eivät kysy, toisin sanoen sellaisten ihmisten välillä, jotka modernissa mielessä elävät, menevät eteenpäin, ja jotka eivät elä, pysyvät paikoillaan, tämä sama vastakohtaisuus kulkee läpi koko Ibsenin tuotannon. Mutta kun ne, jotka eivät kysy, vetoavat perinteisiin lauseisiin ihmisen velvollisuuksista tässä tai tuossa suhteessa, niin on luonnollista, että kysyvien oppositio niitä vastaan, jotka heitä yrittävät hallita ja johtaa, esittäytyy oppositiona juuri näitä lauseita vastaan."

Juuri mielikuvitus on se voima, joka hallitsee myös Renbergin veljeksiä. Nykynorjassa taistelu käydään ibseniläisittäin "vastakkaisten sielunvoimien kesken ihmisten sydämissä". Siksi Ibsenin analyysi ja tarkastelukulma ihmiseen ja hänen suurimpaan ongelmaansa, vapauden puuttumiseen tai sen rajoitusyrityksiin, ei ole vanhentunut, ja sopii kuvaamaan yhtä hyvin 1800-luvun loppua kuin tätä päivä 2020-luvun alkua (tai kirjassa 2010-luvun alkua), jolloin sen ääri-ilmiöinä itsekkyys on saavuttanut nykyisenkaltaisen äärimmäisen huippunsa Breivikin tapaisten elämää ja yksilöllisyyttä tahallisesti väärinymmärtävien ja sitä tuhoaviin tarkoituksiinsa käyttävien häiriintyneiden syrjäytyneiden keskuudessa, ihan kuten Ibsenin näytelmä Borkmanista, josta kymmenen päivää näytelmän Suomen kantaesityksen jälkeen vuonna 1897 näytelmän kääntäjä Aatto Suppanen kirjoitti näytelmän jättäneen tyhjyyden tunteen ja päähenkilöstä puuttuneen, katsojassa joko sääliä tai herättävät tunteet.

Suppanen oli kuitenkin tavallaan väärässä. Ibsen kuvaa nimittäin raakarealistisesti häiriintyneen ihmismielen psykopatologiaa, ja se nosti varmasti tuon viktoriaanisen moraalin jähmettämän ajan ihmisten niskavillat pystyyn. Ibsen leijuu opportunismin ja ihanteellisuuden välissä kuvatessaan teksteissään sitä tuhoutumista, minkä saavat aikaan korkeiden ihanteiden tavoittelu sekä pyrkimystä "elämänvalheen" voittamiseen että täydellisyyden ja ehdottomuuden tavoittelu vajaisissa ja ahdistuneissa, kuten hänen varhaisessa aatenäytelmässään Brand, joka on runomuotoinen aatenäytelmä marttyyriydestä ja sen tuhoavasta voimasta.

Hänen näytelmiensä todellisuudesta vieraantuneen demoniset ihmiset ovat vaaraksi muille ja itselleen. Nykyjään kun Hannibal Lecterin ja Amerikan Psykojen kaltaiset psykoottiset murhaajat ovat arkipäivää populaarikulttuurin avoimella tarjottimella, Borkmankin tuntuisi ikävältä mutta jotenkin siedettävältä, kuten Renbergin kirjan "Iskuja joka suunnasta"- rikollishahmotkin ohimenevissä tokaisuissaan valmiina tappamaan ja kiusaamaan muita rahasta:

"En olekaan ikinä käynyt täällä. Hassua, että on asunut jossain yli neljäkymmentä vuotta, ja silti on vaikka kuinka monta katua, joista ei ole tiennytkään. Missä numerossa se tyyppi asuu? Söllesvik?"

Teatteritieteen professori Hanna Korsberg on tutkinut asiaa tarkemmin toimittamassa kirjassaan "Ibsen Suomessa" (LIKE 2006). Kirjan kirjoittajien analyysi ibsenistä on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kokemus - harvinaista herkkua Suomessa ja suomenkielellä. Yleisö joutui vastakkain Ibsenin yksilöllistyneen näkemyksen kanssa aikakautena, jolloin kansallinen kollektiivinen projekti oli vasta juuri käynnistynyt; yksilöllisyys vastaan yhteisöllisuus ja ne tummat varjot, jotka tässä välillä sumentavat näkökykyämme, nousivat silloin esille keskusteluun. Kuulostaako tutulta? Jos siirrämme tämän ajattelun suoraan norjaan ja pidämme alkupistettä vuotta 1973, jolloin Norja löysi öljyn ja vuotta 1981, jolloin Gro Harlem Brundtland aloitti Norjan pakkomodernisoinnin myös henkisessä mielessä, löydämme ennusteen tähän päivään ja Renbergin kirjassaan kuvaamaan "toivottomuuteen" Borkmanin hahmossa, joka ei ollut valmis vaan ikään kuin piirretty utooppiseksi visioksi ehkä näitä breivikejä ja nykynorjalaisia kirjailijoita varten - korostaen tietenkin heidän kuuluvan eri sarjaan ja olevan eri ääripäiden tuotteita; voidaan puhua psykoottisista luonteista, joita aiemmin oli kuvannut perhehelvettejä ja kusipäisiä luonteita mestarillisesti kuvannut ruotsalainen August Strindberg kirjoissaan sekä Ibsen-projektia omalla tavallaan jatkava Renberg:

"Nykyään on siistiä olla altavastaaja! Ymmärrä se! Loukkaat ihmisiä, kun kuvittelet että olet kaikkien yläpuolella. Ja on ihan okei, että oikeasti olet - ei haittaa yhtään, että olet helvetisti fiksumpi kuin me - mutta se haittaa, että brassailet sillä."

Renbergissä on jotain samaa kuin Ibsenin kuvauksessa ihmisluonteiden kylmäkiskoisuudesta ja manipuloinnista mm. Hedda Gablerissa egoismin yleistävänä tapana sekä siitä seuraavan nykyajan, meille tutun ihmisen tyhjyyttä varsinkin nyt, kun katseet ovat kääntyneet myös Norjassa - kiitos "renbergiläisten kirjailijoiden" surkeutta ammatikseen tuottavaan näköalattomaan tyhjyyteen. Toimittaja ja sosiaalipsykologi Yrsa Stenius kirjoitti aikoinaan hämmentyneenä siitä, kun hän huomasi erästä oikeudenkäyntiään Tukholmassa seuratessaan, ettei tuomiolla järkyttävistä rikoksista olleella silmissä loistanut muuta kuin röhkeys, välinpitämättömyys, tyhjyys ja empatiakyvyttömyys ihan samoin kun Renbergin uhoavilla koviksillakin:

"Tiedätkö mitä mulle tuli mieleen? Yksi psykologi, jolle mut lähetettiin yläasteella sen jälkeen kun me oltiin Remin kanssa ryöstetty kahvio. Se kusipää puhui ihan kuin olisi tiennyt minusta vaikka mitä paskaa. Kyseli, tuntuiko minusta että tarvitsin aikuista lähikontaktia? Lähikontaktia? Mä kysyin. Haluatko siis, että mä otan sulta suihin? Helvetti, mikä mulkku. Hyvä etten vetänyt sitä homoa turpaan."

Kysymys ylimielisyyden ja paskamaisuuden leviämisestä on kulttuurinen. Yhtä kaikki utooppinen visio yli-ihmisen synnystä on sekä perheyhteisölle että yhteiskunnalle tuhoava, koska individualistia johtaa elämässä egoismi, niin Renbergin luusereiden adhd-nuorisorikollisuhossa kuin Breivikin tuhovimmassa ja norjalaishiihtäjien "on pakko voittaa millä hinnalla hyvänsä" -piilofasistisessa Norja Superlatiivi-asenteena sekä myös rivien välistä luuettavissa olevasta nykynorjalaiskirjalijoiden hillittömässä itsekkyydessä, mikä on menestykseen naamioitua olemassaolevan status quon sekä retorisesti sanottuna "oikeistovallan" vastaisuus itsekehuna omasta ja koko Norjan sisäisten vastavoimien ala Klassekampen ylivertaisuudesta samaan tapaan, kuin mitä Suomen Kuvalehden limbojuttu edellisessä luvussa Norjasta oli hyvinvointikakaroiden superlatiivisuilla kertovinaan. Kyseessä on siis egoismin monet historialliset norjalaiskasvot, kuten Ibsen oli puolustanut kirjeessään Georges Brandesille näytelmässään kuvaamaa egoismia vuonna 1873:

"Hänen mukaansa on hetkiä, jolloin maailmanhistoria muistuttaa uppoavaa laivaa, eikä silloin voi yrittää enää muuta kuin pelastaa itsensä. Tässä uppoavassa laivassa ymmärretyksi tuleminen on toivotonta, kuten Borkman sanoo Foldanille: "Ei, se se on. Se on kirous, jota meidän muutamien, meidän valittujen ihmisten täytyy kantaa. Kansa ja joukko, - kaikki nuo keskeinkertaiset, - ne eivät ymmärrä meitä, Vilhelm."

Renberg kertoo miten Rudi hekotteli muistellessaan lähes kymmenen vuoden takaista legendaarista iltapäivää, jolloin he olivat "ennakkoselvityksessä (tässä on kääntäjällä tullut googlemainen lipsahdus)" saaneet tietoonsa yhden tunturihuvilan hälytyslaitteen koodin ja koko helahoidon ja voineet myöhemmin samana iltana marssia suoraan ovesta sisään ja hankkia mukavat vuositulot. Kertomus olisi toteavuudessaan banaali ellei se kuvastaisi samalla sitä hyvinvointi-Norjan kirousta ja unelman kääntöpuolta hintoineen, mihin Ibsenin kuvaama itsekkyys lopulta johtaa. Renberg ei ole kiinnostunut henkilöidensä huonoudesta tai hyvyydestä sinänsä Ibsenin tavoin, vaan kirjoittaa heidät ihmisinä kokevina ja tuntevina ajatuksella, mitä seurauksia heidän tekonsa herättävät niissä Juha Itkosen tapaisissa keskiluokan pumpulissa kasvaneissa ihmissä, jotka uteliaisuuttaan ja omalla vastuullaan (turvallisesti) haluvat kurkistella hieman sosiaalipornopoliittisesti reunan yli jalkojaan kastelematta:

"Jan Inge ajoi Hiacen pihatielle kauhistellen mielessään parhaan ystävänsä vulgaaria käytöstä ja todeten, ettei niin kovasta puusta luultavasti saisi ihmistä tekemälläkään."

Ibsen ei tarkasti ottaen kuvaakaan tunnekylmää ihmistä vaan sen aiheuttanutta ympäristöä ja sen reaktioita. Tässä kohden voi muistuttaa, että tämä oli juuri sitä miksi Hayden White arvosti kirjallisuuden ja erityisesti modernistien tapaa esittää mennyt. Ibsen onnistui tavoittamaan hänen mielestään kaunokirjallisilla töillään jotain hyvin olennaista menneestä aikakaudesta. Ibsen oli myös profeetallinen norjalaisluonteen suhteen varhaisessa modernismissaan.

Hän uskalsi nähdä kauemmaksi yli kansallisromanttisen puhtauden ja patrioottisen toukokuun 17-päivä-ilmiön pakollisten kiillotusyritysten nähden valkoisessa sen muilta piiloon jääneet musta reunat - egoismipeikon, joka on synnyttänyt sekä pahaa että hyvää. Norjassa siitä ei ole nähty vielä kuin vasta jäävuorenhuippu. Renberg näyttää mitä se saa aikaan ihan fyysisestikin hyvinvointi-Norjan kiiltokuvaa häiritsevissä tummien varjojen poikkeusihmisissä:

"Jan Inge näki miten Rudin niska suoristui aivan kuin selkärangan tilallle olisi työnnetty rautatanko. Hän näki miten hänen parhaan ystävänsä korvat näyttivät yhtäkkiä kasvavan, miten huulet turposivat ja miten verisuonet pullistuivat ihon alla."

Ibsenin Borkman on henkisesti samanlainen kuin Jan Ingen Renbergin kirjassaan kuvaaman Rudi fyysinen vastenmielisyys. Jotkut suomalaisarvostelijat näkivät Borkmanissa henkilön, jota ei ohjannut perinteinen itsekäs kunnianhimo, vaan virheellinen illuusio hänen mahdollisuuksistaan vapauttaa kullan vangitsemat henget. Norjalaisen Aftenpostenin arvostelija näki Borkmanissa hyvää tarkoittavan, pettyneen idealistin uuden vuosisadan jyrkänteellä. "Sydämettömän pirun" Borkmanin rikos oli rikos toista ihmistä kohtaan ja siksi tuomittavampi kuin rikos yhteiskuntaa vastaan. Eikö juuri näin kuvitellut myös nurinkurisesti omassa kostonhimoisessa hulluudessaan Breivik ja kuvittelee omalla tavallaan negatiivia yhteisestä onnesta, harmoniasta ja hyvistä tavoitteistaan, luodessaan itsestään omalla nyrjähtäneellä tavallaan Renbergin taparikolliset, sillä he ovat molemmat egoismin erilaisia, mutta myös omasta nurinkurisesta vapaudestaan villiinnyttämiä ilkikurisia pahiksia vailla vastuuta muusta kuin omasta elämästään? Itkonen kysyy Renbergiltä yhden typerryttävän toissijaisen kohteliaisuuskymyksen, ja jättää samalla ikävästi asioiden syväluotaamisen ja merkitysten peilaamisen muuhun käyttämättä:

"Lukijathan kysyvät usein, miten on mahdollista, että kirjoitat vaikkapa teinitytön tai eläkeläisrouvan äänellä. Kysymys on minusta aina ollut hassu. Jos en kirjoittaisi, en olisi kirjailija. Siihenhän koko homma perustuu. Taustatyö on varmasti ollut tärkeää, samoin kyky eläytyä." Minuun suurimman vaikutuksen näissä kahdessa lukemassani Renbergin kirjassa tekee kuitenkin niiden irtonaisuus. Tulee olo, että kokenut ja lukenut kirjailija päästää itsensä irti, ylittää kenties joitakin aiemmin itselleen asettamiaan rajoja. Teksti kulkee rennosti, huumorin höystämänä mutta perimmäistä kipeyttään kadottamatta." Itse kirjoittaminen oli Renbergin mukaan paikoitellen puhdasta iloa, etenkin ensimmäisen osan kohdalla. Jos julkaistujen teosten määrästä voi jotain päätellä, se ei tosin aikaisemminkaan ole ollut hänelle mitenkään tuskaista. "Minulla on aina ollut kyky pitää kirjoittamastani. Se on eräänlainen lahja ja ehkä tuotteliaisuuteni salaisuus. Sitä paitsi olen kärsimätön. Pidän kirjoistani kirjoittaessani niitä, en enää välttämättä sen jälkeen kun ne on julkaistu. Sitten haluan tehdä taas jotain muuta."

Itkonen mielistelee Avussa keskinkertaiselle lukijakunnalleen tyrkyttämänsä tunne- ja kaverijournalismin hengessä Tore Renbergi, jonka uutuuskirja on jotain dekkarin ja perinteisen proosan väliin sijoittuvaa tapahtumakirjallisuutta, jonka suurin arvo on se negatiivi norjalaisuudesta, jonka hän onnistuu osuvasti ja ällistyttävän tarkkaan kuvaamaan ibseniläisissä raameissa nykypäivään surkeuden sinfoniaa toisin soitettuna ja ohjattuna kuin mitä historiallinen kaanoni on vuosisadan tehnyt. Kirjassa ja sen vetävässä kielessä on myös selvää uteliaan yleisön juorunnälän tyydyttämistä Oscar Wilden hengessä, joka sanoi osuvasti, ettei taide kiinnostanut yleisöä pennin vertaa, ellei siinä ollut jotain "moraalitonta". Renberg itse sanoo pyrkineensä jonkinlaiseen kaksoisvalotukseen, periaatteessa realistiseen romaaniin, joka kuitenkin irtoaa realismin ahdistavimmista puitteista. Monia asia ja illuusio monen asian ympärillä romuttuu kun lukee tätä kirjaa kuten mm se, että ihmiset luulevat rakastuvansa siksi että rakastuvat, vaikka he tosiasiassa rakastuvat vain koska ovat kuulleet ja lukeneet rakkaudesta, kuten se miten viaton olikaan Sokrates, kun ajatteli naiivisti, ettei kukaan tee pahaa tietoisesti. Nietzschen mielestä hän yksinkertaisesti oli vain naiivi. Samalla voidaan hieman laajentaa ajatusta maailmassa, missä elämme, ei vain omissa maailmoissamme vaan yhtä paljon ellei enemmänkin tilaksi, joka on kielestä, esteistä, etäisyyksistä ja esisopimuksista tehty myös mitä suuremmin sen kaikilla eri tasoilla kuin Danten helvetissä:

"Jos pääsee sille tasolle, pystyy tekemään mitä tahansa. Kieli vapautuu. Kaikki vapautuu. Homma alkaa todella kulkea. Tunsin myös kirjoittavani kirjaa, jollaista ei aiemmin ollut kirjoitettu. En tietenkään väitä keksineeni mitään kokonaan uutta. Näissä kirjoissa on vähän William Faulkneria. Vähän Fucking Åmålia. Vähän Coenin veljesten elokuvia. Elementit ovat tuttuja, mutta yhdistelmä uusi, ainakin minulle."

Kirjaa on kuitenkin yllättävä muuten niin tasapaksun tarjonnan joukosta ja nautinnollista lukea sekä hyvin kirjoitettu että onneksi jotain muuta kuin kiiltokuva-Norjaa esittelevät ne kammotukset, joita maailmalle jatkuvasti Norja-mainoksina syötetään. Mutta ei kyse ole sentään mistään maailmankuulusta Maksim Gorkista, vaan ehkä enemmän läheltä liippaavasta muodikkaasta sosiaalipornosta, joka on kuin lisä John Nesbön tummapuhuviin dekkareihin, sillä juttu haisee tarkkaan luettuna "liian rajulta" ulkopuolisen dramatisoimalta nyyhkytarinalta.  Renbergin ja Knausgaardin, joka on onnistunut ystävänsä Renbergin sanojen mukaan kiteyttämään jotain oleellista ajastamme ja siksi häntä pidetään yhtenä aikakautemme äänistä, suuri arvo kuitenkin on siinä, että koska muu kirjallisuus on niin täynnä paskaa sekä egojen pönkitystä ja poseerausta, kuten Renberg itse sanoo Itkosen haastattelussa, aito älyllisesteettinen "ei yksinkertainen ja helposti nieltävä kioskikirjallisuus" - heidän kirjojensa aito rehellisyys loistaa hyvin kirjoitetun älykkään tekstin lomassa keskinkertaiseen massapaskaan kyllästyneitä lukijoita hurmaten antaen yhden selkeän selityksen sille, miksi ei vieläkään oikein haluta ymmärtää, miten valhetta voitiin ja voidaan edelleenkin käyttää niin tehokkaasti ja tuloksellisesti "keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi", joiden tarkoitus oli saada kansa hyväksymään itsessään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut?

"Taisteluni-sarjan viides osa sijoittuu parinkymmenen vuoden takaiseen Bergeniin. Se on tietenkin henkilökohtainen tilinteko, taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta, mutta kuvatessaan ensimmäisiä haparoivia askeliaan norjalaisessa kirjallisuuskentässä Knausgård kuvaa samalla myös ajanjaksoa, jolloin mahdollisesti kylvettiin siemenet maan kirjallisuuden nykyiselle kultakaudelle.

Kun Helsingissä ennen Stavangerin-matkaani juttelin norjalaisen kirjallisuuden professorin Hadle Andersenin kanssa, hän nosti esiin saman aikakauden, 1990-luvun ja 2000-luvun alun. Työhuoneensa hyllyn pohjalta Andersen kaivoi esiin vanhoja Vagant-kirjallisuuslehtiä. Ne näyttivät enemmän sen aikojen NME:ltä tai Rumbalta kuin Parnassolta. Sisältö oli kuitenkin tiukan korkeakirjallista, elitististäkin tavaraa. Vagantia fanittivat myös Renberg ja Knausgård, joille pääsy lehden avustajakuntaan oli ensimmäinen askel täydellisestä tuntemattomuudesta kirjallisen maailman toimijoiksi. Julkaisun 25-vuotisjuhlanumeroon kirjoittamassaan esseessä Knausgård sanoo löytäneensä oman äänensä juuri Vagantiin kirjoittaessaan. Renbergkin pitää lehteä merkityksellisenä, rajatusta lukijakunnasta huolimatta. Jälkikäteen hän sanoo tosin myös hiukan häpeävänsä sen aikaisia kirjoituksiaan. Asenne oli kristallinkirkas: jos kirja ei ollut vaikea, se ei voinut olla hyvä. Elokuvat saivat vielä olla suosittuja, bänditkin, mutta jos kirja oli menestynyt, siinä oli todennäköisesti jotain vikaa."

Renbergin teorian mukaan menestys on vahvistanut sekä kirjailijoiden itsetuntoa että koko kansakunnan käsitystä kirjallisuuden merkityksestä. Koska kirjallisuutta on pidetty tärkeänä, on kehitetty sitä tukeva järjestelmä. Sen merkitystä ei voi Renbergin mielestä korostaa liikaa. Eivät norjalaisen kirjallisuuden runsaus ja laatu johdu siitä, että norjalaiset olisivat vain niin erinomaisia. Norjassa on luotu kukoistavalle kirjalliselle kulttuurille otollinen infrastruktuuri. Itkonen kertoo jutussaan, miten käytössä on kieltämättä kekseliäitä keinoja, esimerkiksi kirjastojen pakollinen sisäänostokäytäntö: tietyn kevyehkön laatukontrollin läpäistyään jokainen Norjassa julkaistu kaunokirja päätyy maan jokaisen kirjaston hyllylle:

"Taattu liki tuhannen kappaleen myynti tarkoittaa, että vähän myyvien kirjojenkin julkaiseminen on kustantajille lähes riskitöntä. Tuki suuntautuu siis suoraan kustantajille, ei kirjailijoille, mutta epäilemättä osin sen ansiosta Oslossa toimii yhä kymmenkunta ahkerasti myös käännöskirjallisuutta julkaisevaa kirjallisesti korkeatasoista kustantamoa."

Systeemi on Renberginkin mielestä aivan mahtava. Hän ei tiedä, olisiko mitään ilman sitä. Ensimmäiset hänen kirjansa eivät myyneet mitään. Silti niitä vain julkaistiin. Ei paineita, hänelle kuulemma viestittiin kustantamosta, kirjoita lisää. Ensimmäinen kaupallinen menestys tuli vasta viidennellä kirjallani, kahdeksan vuotta debyytin jälkeen.

"Norjalaiset osasivat myydä kirjallisuuttaan. Tehdä siitä tärkeää. He ajattelivat kirjoittavansa koko maailmalle, eivät pelkästään kotimarkkinoille, ja ajatus oli realistinen, sillä pohjatyö oli tehty, tarvittavat rakenteet olivat olemassa, maine oli onnistuttu luomaan", Itkonen kirjoittaa. Hän muistuttaa, ettei Renbergin kirjojen Stavanger ei tosin tähän astikaan ole ollut pelkästään periporvarillinen onnela. Renbergin suomeksi julkaistut kirjat "Huomenna nähdään" ja "Iskuja joka suunnasta" risteyttävät tavallaan hyvinvoivan keskiluokan ja alamaailman edustajat toisiinsa törmäyskurssille. Kyse on Itkosen mukaan eräänlaisista rikosromaaneista:

"Koko laaja maailma lähti versomaan muutaman liuskan tekstistä, jonka Renberg kirjoitti kymmenisen vuotta sitten umpirakastuneen teinitytön äänellä, hetkellisen inspiraation vallassa. Ensin se hävetti häntä. Se näytti nuortenkirjallisuudelta, ei vakavasti otettavalta. Ajattelin, etten varmasti voita tällä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa. Samaan aikaan olin innoissani. Tunsin olevani kosketuksissa johonkin todelliseen ja puhtaaseen - niihin syihin, joiden vuoksi alun perin lukijana innostuin kirjallisuudesta. Ääniä ilmaantui vähitellen lisää. Teinitytön umpimielinen, melkein pelottava poikaystävä. Pelivelkoihin ajautunut perheenisä. Lapsensa unohtanut uraäiti. Panoraaman hauskimpia mutta myös surullisimpia hahmoja ovat stavangerilaiset pikkurikolliset: elokuviin, roskaruokaan ja omalaatuiseen filosofointiin mieltyneen Jan Ingen johtama erikoinen perhekunta, joka elää omaa elämäänsä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Sen innoittajana toiminut myyttinen Tjensvollin jengi kylvi kauhua kaupungin kaduilla Renbergin nuoruusvuosina 1980-luvulla. "Aiemmissa kirjoissani olin kirjoittanut enimmäkseen kaltaisistani ihmisistä, omasta yhteiskuntaluokastani. Se oli alkanut kalvaa minua. Halusin kuvitella tämän itselleni vieraan todellisuuden. Millaista heidän elämänsä on, aivan arjen tasolla? Millaista on keski-ikäistyä rikollisena? Vaalia parisuhdetta, saada ehkä lapsia? Miten he päivänsä viettävät?"

Omakohtaisen kokemuksen puutetta Renberg paikkasi tunnollisella taustatyöllä. Hän teki vierailukäyntejä vankilaan ja jutteli taparikollisten, heidän asianajajiensa ja poliisien kanssa. Kun yleistä tietoa ja pieniä yksityiskohtia oli riittävästi, hän tunsi pystyvänsä siihen mihin kirjailijana yleensäkin: eläytymään henkilöidensä elämään. Knausgaardin kirjallisen ystäväpiirin tehtävä Norjassa on toimia eräänlaisena moraalisena varoituksena siitä toisesta ruotsalaisesta ärsyttävästä piirteestä, mitä norjalaiset inhoavat yli kaiken eli teeskentelystä ja liiasta tuudittautumisesta katteettomaan itsetyytyväisyyteen, kuten Knausgaardin ja ruotsalaisen uskovaishomokirjailija Jonas Gardellin välinen tunnettu julkinen rähinä todistaa, nyt kun Norjankin valtamediat ovat pohjoismaiseen tapaan muuttuneet hampaattomiksi ja sokeiksi silloin kun kyse on asioista, joita ei haluta nähdä sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kun ne on opittu tuntemaan ja opetettu tylsiksi ja kyllästyttäviksi kliseiksi asti.

Mitä sitten norjalaisuus oikein on? Se on vaikea yhtälö mutta kirjallisuudella on tarjottavana sille yksi kurkistusluukku ibseniläisittäin vailla totuuden vaatimusta ajatuksella, että jokaisella on oma totuutensa ja mielikuvituksensa. Professori Timo Airaksinen viittasi tähän esipuheessaan. Norjalaisuus on käsite, jonka pitäisi kertoa kokemisen historiasta eli sitä, miten erilaisten käsitteiden keksijät ja käyttäjät ovat yhdessä tulleet määritelleeksi sen joskus aikoinaan ja miksi: Miten he ovat itse käsittäneet norjalaisuuden ja mitä sulkeneet sen ulkopuolelle ja miksi? Näin voitaisiin selittää myös se, miten he ovat kokeneet oman olemisensa ja toimintansa, mutta ei sitä mikä jää sen ulkopuolelle eli suuri osa maan hiljaisista, jotka ovat kokeneet kaiken ihan varmasti jollain muulla tavalla kaiken aikaa siitä huolimatta ettei siitä kukaan tiedä mitään. Teeskentelyn "pääoppilaitoksena" on Norjassa kansan keskuudessa pidetty sekä ruotsalaisia hienostelijoita että ankaraa ja hallitsijoiden puolelle kaikessa pahassa asettautunutta kristillistä kirkkoa, josta en tässä sen enempää puhu muuta (siitä on Harald Hirmuisten tarinat-luvussa Olav Haraldsenin eli Olavi Pyhän tarina miten viikingit saatiin hylkäämään oma uskonsa ja ottamaan pakolla tilalle edelleenkin syvien kansanrivien keskuudessa epäsuosittu mutta nykynorjalaiseen kulttuurin ja hallitsemiseen liittyen pakollinen kristinusko) kuin totean vain teeskentelyn vastaparina olleen ja olevan edelleenkin norjalainen luonnonlapsi ja se älyllisesteettinen ajattelu, mikä juontaa juurensa renessanssiajasta sellaisena sadan vuoden älyllisluovana myllerryksenä ihmisten maailmankuvassa, kuin se nykyisin tunnetaan myös Norjassa kiitos paljolti Ibsenin.

Kansallinen näkökulma oli 1800-luvulla vielä Ibsenin aikaan myös Norjassa se ainoa ja varmin tapa jäsentää yhteistä menneisyyttä käsitettäväksi ja kansaan vetoavaksi tarinaksi. Silti Ibsenin tarjoama kaunokirjallinen syväsukellus ja näkökulma ihmisten sielunmaisemaan on ihan toinen kun tunnetun saksalaisen Lepold Ranken, joka tiivisti käsityksensä nykyisyyden ja menneisyyden yhteydestä tunnettuun lauseeseensa mitä poliitikot ja kouluhistorioitsijat toistavat: "Menneisyyden tuntemus on epätäydellistä ilman nykyisyyden tuntemusta; nykyisyyttä ei voi ymmärtää menneisyyttä tuntematta". Tai englantilaisen Thomas Babington Macaulayn, joka katsoi historian osoittavan, että Englannin kansasta oli tullut suurin ja sivistynein kansa, mitä maailmassa oli ollut ja että Englannin historia oli huomattavassa määrin edistyksen historiaa, mitä se tavallaan onkin jos siihen lisää sanat englantilainen empirismi ja common sense sekä valistuksen ajan skottifilosofi, Edinburghin yliopiston David Hume ystävineen.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ibseniläisen draaman henkilöitä on arvioitava heidän sanojensa ja tekojensa, eikä asiayhteydestään irrotetussa näkökulmassa kuten historiassa usein tehdään - katsotaan sokeasti sisällön ohi pelkkää muotoa tutkittaessa - kun yleistetään. Hedda Gabler ei ole petomainen ja pelottava hysteerikko, murhanhimoinen huora, vaarallinen itsemurhaaja, turhautunut feministi vaan enemmänkin laskelmoiva kylmäpää, kuten häntä on moitittu, vaan enemmänkin "täydellinen Saden filosofian ruumillistuma", joka menisi nykyisn täydestä tyypillisenä itsekkään sukupolvensa edustajana kenenkään kohisematta asiasta sen enempää; pitää muistaa että 1800-luvun lopun aika oli kovaa taistelua valon ja hämärän kesken Ibsenin löytäessä tarkan tavan tutkia ihmishahmojensa demonista puolta. Tutkijat pitävät Ibsenin realismia ja varhaista psykoanalyysia sukulaissieluisina molempien edustaessa eräänlaista tiedon teatteria, olihan Ibsen Darwinin ja Dostojevskin aikalainen. Tätä taustaa vasten myöskään Nukkekodin Nora ei ole mikään jonninjoutava hupakko, kuten hänestä voisi luulla ensisilmäyksellä, vaan ihminen joka toimii niin kuin toimii sisäisestä pakosta. Ibsenille ihminen ei ollut hyvässä eikä pahassa virheetön, vaan olento, joka taisteli - ennen kaikkea itsensä kanssa, kuten maailman ensimmäisen Ibsen-väitöskirjan tehnyt Vasenius totesi.

Ibsen oli siinä mielessä realisti Vaseniuksen mukaan, ettei hän ollut lahjottavissa vaan pureutui kiusallistenkin ilmiöiden sisimpään olemukseen ja ideaan. Vasenius muistuttaa, että nuoremmat lukijat eivät ehkä ymmärrä asiaa samalla tavalla kuin Ibsen ja hänen aikalaisensa, jotka joutuivat myrskyn silmässä aikalaistodistajina itse taistelemaan edustamiensa radikaalien arvojen puolesta, sillä se kaikki mitä meillä on nykyisin kaikkina niinä vapauksina, joista saamme nauttia, ei olisi ollut mahdollista ilman varhaismodernismia, ja ennen kaikkea varhaishumanismia, jonka ansiosta epäilyn lahjaa ympäristölleen viljelleet atomistit, skeptikot, ja jossain mielessä myös stoalaiset ja platonistit tulivat osaksi sitä laajempaa ja avatavampaa keskustelua, joka oli saanut alkunsa modernin etiikan syntymisen aikoihin 1300-luvulla individualistisen ja voluntaristisen ajattelun perustalta 1900-luvulle saakka. On kumma ettei kukaan julkisessa keskustelussa muista tätä jakolinjaa myöskään Norjassa, mikä on enemmän kuin ilmeinen. Eino Leino kysyi kuka on Peer Gynth? Mielikuvako, kansantaruko, norjalainen talonpoikaistolvanako vai filosofinen oppilauselma yksilöllisyyden rajallisuudesta ja rajattomuuden pyrkimyksestä? Leinon mielstä se oli Henrik Ibsen itse, sillä se on hän jokaiseen sormenpäähänsä saakka, neron kuva nerosta, kummunnut kaikki tämä hänen sisäisistä kokemuksistaan, tinkimättömästä ankaruudestaan sekä oikeudentunnostaan.

Ehkä syynä on se, että Norja oli tuohon aikaan ulkopuolella eurooppalaisesta sivistyksestä. Euroopassa kristillinen kirkko ja nimenomaan sen papit sekä heidän kanssaan liitossa olleet hallitsijat olivat onnistuneet pitämään suurelta yleisöltä piilossa yli tuhat vuotta, vuoteen 1417 saakka tärkeää Lucretiuksen eeposta "De rerum natura", johon Cicero oli usein viitannut ja joka oli käännekohta eurooppalaisessa ajattelussa, koska sen sisältö vahvisti käsitystä atomistisen tieteen ja luonnontieteiden erottamisesta teologiasta, tarjoten iduillaan olleen vaihtoehtoisen materialistisen selitysmallin ajattelun vapaudesta silloin kirkon toimesta vallassa olleille Raamatun ja Aristoteleen ahdistaville ja huonoiksi yksilönvapauden kwehittymiselle koetuille maailmanselityksille. Näistä asioista on alettu puhua ummehtunneesa nurkkapatriottisessa ahtaan kristillisen moraalikäsityksen vaivaamassa Norjassakin kunnolla vasta 1960-luvun lopulta lähtien, ja lähdetty toteuttamaan konkreettisesti vasta vuonna 1981 Gro Harlem Brundtlandtin valtiofeministisessä ohjelmassa. Ibsen saa Leinolta kehuja Kummittelijoita-näytelmänsä ansiosta, jota Leino piti Ibsenin parhaimpana siksi, että "se on muinaishelleenisen kohtalodraaman myöhäsyntyinen jälkeläinen:

"Kuningas Oidipuksen kalpaveli. Mutta vielä rikkaampi ja monipuolisempi inhimillisyys muistuttaa meille, että niiden välillä on yli 2000-vuotinen ajanjakso inhimillistä elämää, pyrkimystä, tuskaa ja pettymystä. Kohtalo on saanut toisen muodon: se asuu nykyään ihmissydämissä."

Leino ymmärsi kreikalaisen draaman ja teatterin päälle ja miten Lucretius vaikutti Galileihin, Spinozaan ja Liebnitziin mutta aivan erityisesti Michel de Montaigneen, jonka lempikirjailija hän oli. Esseissä on yli sata suoraa lainausta Lucretiukselta, joista mainion on "Nam quodcunque suis mutatum finibus exit, Continuo hoc mors est illius, quod fuit ante (Lucretius, II.753-754) - Kaikki mikä muuttuu ja ylittää rajansa, on samalla sen kuolema, mikä sitä edelsi". Se voisi olla myös Ibsenin sekä hänen elämänvalheen paljastamismetodiaan hyväksi käyttävien nykynorjalaiskirjalijoiden motto, sillä Lucretius tuli laskeneeksi samalla pohjan myös Thomas Hobbesin ja markiisi de Saden ajatuksille kaikkien sodasta kaikkia vastaan.

Montaigne ymmärsi, että näin ajatellessa tuli mieleen, ettei tässä suhteessa luonto poikennut mitenkään yleisistä periaatteistaan, sillä luonnontutkijat väittivät jokaisen asian synnyn, kasvun ja kehityksen olevan samalla myös toisen vahinko ja tuho - ihan samoin kuin draamassa ja kaunokirjallisuudessa uskalletaan unohtaa valmiikksi annetut lähtökohdat sekä korkeat moraaliset ohjeet ja annetaan elämän itsensä puhua siitä huolimatta että se on sitä mitä se on; yhtä syömistä ja naimista koko elämä niin ihmisillä kuin eläimillä ja kasveillakin. Parhaiten luonnonlapset vastaan teeskentelijät linjalla ovat nämä Norjan nykykirjailijat Knausgaard ja Renberg, jotka kantavat eri meiltä olemisen ja vastakulttuurin vastaisen liikehdinnän lippua avoimesti kaikkea sillä sohimaansa ärhäkkäästi haastaen. Juha Itkonen osui ainakin kerran kirjoituksessaan oikeaan, todetessaan norjalaisen kirjallisuuden jyräävän harvinaisen leveällä rintamalla: kaupan on kaikkea Per Pettersonin hienovireisesti latautuneesta taideproosasta Jo Nesbön lentokenttäkelpoisiin dekkareihin.

Kyllä kai dekkareille jokin (viihde) arvo on annettava, vaikka minusta ne eivät kuulu kirjallisuuteen eikä niissä ole siitä huolimatta, että ne olisivat hyvin tehtyjä ja kuvaisivat oivallisesti yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, mätää hallintoa tai ahnetta ihmismieltä, mitään puolustettavaa miksi murhia ja pahuutta ykistyiskohtaisesti kuvaavia kirjoja ja niistä tehtyjä elokuvia pitäisi ammatikseen tuijottaa, ja niistä puhua ihailevaan sävyyn, kun voi puhua jostain muusta enemmän inhimillisestä ja siksi tärkeästä sekä kauniista Renbergin tavoin:

"On ihan sairaan siistiä", Rikki sanoi ja otti puomista kiinni sen jälkeen kun valvoja oli mennyt, tarttui siihen ja rynkytti sitä varmistaakseen, että se pysyi paikallaan, "on mielettömän siistiä, että me pystytään tekemään tällaisia asioita. Ei kaikki veljekset pysty. Mieti vaikka Rudia ja faijaa. Niiden paskoja välejä, sen täytyi olla yhtä helvettiä. Mistä vetoa, ettei ne ikinä käynyt tivolissa eikä impannut eikä ajellu maailmanpyörällä."

Kirjan lopussa rakenteet natisivat maailmanpyörän vain jatkaessa pyörimistään. Iskuja on jo otettu ja saatu monesta eri suunnasta ja on taas aika jatkaa matkaa, sopia ja elää. Kun he laskeutuivat alas, Ben katseli kohti etelää. Kohti Sandnesiä. Nousukasta, uuden, kiimaisen rahan pesää. Hän käänsi katseensa Stavangeriin ja näki laivat Vågenin satamassa. Hän näki myös Skagen-rahoitusyhtiön rakennukset ja öljynporauslautat. Maailman rikkaimman kaupungin. Se levittäytyi hänen silmiensä alla kuin säihkyvä tarjotin. Lamppujen ja ikkunoiden valot kirkastuivat pimeässä, niitä tuli aina vain lisää, ne jakautuivat, niitä oli tuhansia ja miljoonia. Ben tunsi maun kielellään. Iskuja joka suunnast; ehkä Ben muisti, miten Jan Inge oli astunut aikaisemmin muutaman askeleen eteenpäin ja laskenut kätensä hänen olalleen. Ben oli nostanut sen pois kohteliaasti ja sanonut: "En kaipaa lohdutusta!" Juuri näiden loppurepliikkien takia Ibseniä voi ja pitkääkin tulkita nykypäivänä Renbergin romaanin "Iskuja joka suunnasta" kautta ja avulla päinvastaiseksi kuin aiemmin uudella raikkaalla tavalla ottaen huomioon surkeuden suhteellisuuden, sillä yksi tärkeä muuttuva tekijä Y ei ole enää entisensä. Tämä muuttuva Y on lukeva minä. Se on nykyisin osa tiedostavaa minää ja kaikkialla missä se ei ennen ollut naljailevan ja vitsailevan kansan suussa.

Mutta kun kieli on parhaimmillaan omaa, se on vapaa mitättömistä mielistelyistä ja nöyryyttävistä pokkuroinneista kurinpitäjäjasäilyttäjäjärjen yhteiskunnallista pakkolässytysmystifiointia vastaan, omaten salaliittolaisen luonteen suhteessa elämän ymmärtämiseen lahjaksi, missä ajatuksenvapaus on aina myös todellisuudessa totuuden itseisarvon väistämätön seuraus. Silloin se ei voi olla säännön poikkeus tai yritys ymmärtää mahdotonta tai pistää kirjojen ja kansien väliin sääntöjä pilkuilla erottaakseen sen sen elävästä merkityksestä, mennä toisesta korvasta sisään ja tulla toisesta ulos yhtä liukkaasti kuin on sinne menny. Ja vaikka tiedosta on tullut arkista, kaukana ovat ajat, jolloin valistusfilosofi Voltaire korosti oppimista ja aikansa valistumista siitä, että ne ovat tärkeän "lukevan minän" aikaansaannosta. Voltaire totesi hyödyllisimpien kirjojen olevan puoliksi lukijoittensa tekemiä, kuten Renberginkin kirja tavallaan odotustensa mukaisesti on. Voltarie tajusi kuitenkin ettei kansa, "tuo säädytön joukko", lue eikä voi siksi koskaan tuntea tutkittua tietoa omakseen. Voltairen mielestä oman aikansa (meidän kaikkien yhteisen ajan) "tartuntatauteihin" kuten fanatismiin, taikauskoon ja suvaitsemattomuuteen ei ole muuta lääkettä kuin juuri se filosofinen asenne, joka vihaa lietsovilta näyttää puuttuvan omassa fanatismissaan, taikauskoisessa maailmanparannuksessaan sekä muita ihmisiä hyvän ja pahan-taistelun nimissä jakavassa sekä luokittelevassa suvaitsemattomuudessaan.

Voltaire on elementissään kirjansa "Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa" (Vastapaino 2013) artikkelissa "Aistimisessa" minkä lopuksi hän kysyy lukijalta: "Mitä tästä kaikesta tulisi päätellä? Te, jotka luette ja ajattelette, päätelkää itse." Esipuheessaan hän ei pelkästään vihjaa kirjan olevan tarkoitettu ihmisille, joka osaa ja uskaltaa ajatella toisin kuin ryhmäpaineistetut massasielut julkisesti ilonsa ja surunsa kansakunnan yhteiseen muistiin laulaen yhdessä käsi kädessä kokemista janoten, vaan sanoo suoraan: tämä kirja on tarkoitettu vain valistuneille esipuheen mukaan:

"He kehittelevät ajatusta, joka teoksessa on idullaan, korjaavat sitä, mikä näyttää virheelliseltä, sekä pohdinnoillaan vahvistavat sitä, mikä vaikuttaa heikolta. Voltaire sijoittaa Boldimindin, dialogin toisen osapuolen, suuhun repliikin, joka päätyy Kantin sittemmin kuuluisaksi tekemään valistuksen credoon: Teidän täytyy oppia ajattelemaan. Teillä on järki jo syntyessänne. Te olette lintu inkvisition häkissä, tuo laitos on leikannut teiltä siivet, mutta ne voivat kasvaa takaisin. Joka ei osaa geometriaa voi oppia sitä. Jokainen voi kehittää itseään.--Uskaltakaa ajatella itse."

Juuri näin tekevät voltairelaisesti ymmärtäen"renbergeniläiset" hahmotkin, ja kurjuus on jotain muuta kuin Ibsenin ajan tukahduttava henkinen ja sosiaalinen kurjuus. Mutta valitettavasti tämäkin kirja on Voltairen huudahduksen tavoin varattu todellisuudessa vain valistuneille Itkosen tapasille laajasydämisille ja empatiakykyisille lukijoille, joita aihe kiinnostaa etäisesti eksoottisena ja Norja-kirjallisbuumin yhtenä osana eikä siksi, että köyhyys (ja sen ikävät vastaparit: rumuus, matalamielisyys, halpamaisuus, väkivalta, pakottaminen) vetoaisivat erityisemmin, tai sen eri tarinat sinällään kiinnostaisi itkos-lukijoita enää sen jälkeen kun he ovat jo kirjan laskeneet käsistään - valitettavasti. Uusibseniläisyyttä sensijaan tarvisisimme tarkentamaan kipukohtien havainnot silmämääräisesti, sillä ihminen ei ole muuttunut mihinkään Ibsenin ajoista, jossa Brand-näytelmän hahmoista Vilhelm Foldal oli mitään elämässään näennäisen tyytyväinen siihen. Tämä on Brandin tärkein opetus meille tänään; elämämme kärsii edelleenkin todellisten vaihtoehtojen puutteesta ja yhtä usein myös paikoilleen jämähtämisestä sekä muutoksen mahdottomuudesta.

"Mitäpä me voisimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse", kirjoittaa W.G. Sebald kirjassaan "Merkintöjä Korsikasta" (Tammi 2016). Tästä samasta olen puhunut tässä kirjassa aiemmin "sattumanvaraisen oikullisuus"-käsitteen sekä Montaignen yhteydessä (Montaige esitti teorian, että klassinen skeptisismi oli aino lääke naurun ohella mikä tepsi ummenhtuneeseen, ihmisvihamieliseen ja kylmään dogmatismiin, joka näki asiat matemaattisen tarkkoina faktoina ja oli modernismin agendan myötä länsimaihin levinnyt harhakuva "varmuudesta").

Sebaldin mukaan tarkoinkaan menneisyydentutkimus ei yltänyt yhtään lähemmäs meidän ulottumattomissamme olevaa totuutta, kuin vaikkapa se mieletön väite, jonka hänelle kerran esitti Belgian pääkaupungissa asuva ja vuosikymmennet Napoleon-tutkimusta harrastanut mies nimeltä Alfonse Huyghens: hän väitti, että kaikki Ranskan keisarin Euroopan maissa ja valtakunnissa aikaansaamat mullistukset johtuivat pelkästään värisokeudesta - keisari ei näet hänen mukaansa erottanut punaista vihreästä. Mitä enemmän verta valui taistelukentille, niin sanoi tämä heppu Sebaldin mukaan, sitä tuoreemman vihreältä ruoho oli näyttänyt Napoleonin silmissä.

Modernismin agenda on se meitä väärään juoksuttanut ohjelma, joka oli epäonnistunut jo alkuunsa, koska se perustui vääränlaisen varmuuden etsintään, matemaattiseen eksaktiuteen pehmeiden arvojen, epäilyn sekä kokeilun kustannuksella, tehtävänään maallistaa ja sulattaa perinteiset lojaalisuudet, totutut oikeudet ja velvollisuudet, mitkä lamaannuttivat yritteliäisyyden, eli yhdentekevistä velvollisuuksista, joita oli kasaantunut rationaalisten seuraamusten kartoittamisen tielle, niin että tuo kohtalokas käänne onnistuessaan raivasi tien Max Weberin käsittein "instrumentaalisen rationaalisuuden (yhtä hyvin voisi sanoa sen olevan kehittämäni prosaajournalistisen termin mukaisesti: yhtä tyhjän kanssa olevaa "mukatodellisuusden hölynpölyn byrokratiaa") voittokululle ja valta-asemalle, tai kuten Karl Marx sanoisi, talouden määräävälle roolille.

Marxia lisää lainatakseni 1848 tappiollisen vallankumouksen pöyhiminen jälkikäteen synnytti vallankumouksen oiketuksen ihmisten sydämissä elää muutoksenkipinänä sammuneessa nuotiossakin niin että lyödyt, hävinneet ja ahtaalle ajetut tajusivat tappion kuuluvan tämän taistelun luonteeseen, ja sen olevan vain väliaikaista, ja ymmärrettävää, kun ymmärsi että koko sen ajan hallinto-ja turvakoneisto kävi armottomasti hampaisiin aseistettuna puolustamaan harvainvallan laajoja etuoikeuksia ja sitä turvaavaa silmitöntä mielivaltaa. Juuri siksi nämä kouluhistorioitsijat tuntevat tarvetta selittää, miksi oli käynyt toisin, tänään, kuin he olivat aiempien teorioiden pohjalta uskoneet käyvän. Tästä on myös aiemmin tässä kirjassa mainnut: kokemuksia ilmentävät käsitteet sisältyvät myös siihen kieleen, joka käsitteiden tavoin sekä ilmaisee että luo todellisuutta.

Professori Timo Airaksinen taas tutkii vapautta kiinnostavammin ja selväsanaisemmin filosofisena käsitteenä yksilön näkökulmasta, ja kertoo oman motiivinsa asian tutkimiseen olleen se vanha ja tylsä ajatus emansipaatiosta, joka muka seuraa asioiden ymmärtämisestä. Hänen sukupolvensa opetettiin ajattelemaan vapauden olevan välttämättömyyden ymmärtämistä. Toinen totuus oli, että ahdistus lakkaa, kun asian ymmärtää. Valistus vapauttaa. Valistus on terapiaa. Tuskin asia on näin yksinkertainen. Ehkä on vain mukava nähdä kaikki asiat eri tavalla kuin tavallista, Airaksinen toteaa jälkikäteen, sillä kaikki uusia vanhan tylsyyden seassa virkistää:

"Uudet kuvitelmat ovat huvittelua, mitään ne eivät muuta. Sitten on olemassa vanha filosofinen pahe, kriittisyys ja halu kyynisyyteen. Tyhjiä tynnyreitä on mukava potkia."

Kieli on edelleenkin avainasemassa taistelussa ihmisten mielistä, ihan kuten Sokrateen aikanakin tai Airaksisen parhaillaan johtamassa "Suomalaiset arvot kriisissä - kirja ja tutkimusprojektissa. Oikeudenmukaisuuden esikuva Sokrates ei antanut periksi kuolemankaan hetkellä periaatteistaan, vaan Platonin mukaan kertoi tuomarille, että olet väärässä, jos sinun mielestäsi ihminen saa välittää hengenvaarasta. Jos mies on mistään kotoisin, hän ajattelee toimiessaan vain sitä, että tekeekö hän oikein vain väärin, hyvänkö vai huononko miehen töitä. Nyt se vaan on vaikeuksissa hetkellisesti totuudenjälkeisen ajasnlopussa Trumpin kourissa. Mutta ei aatemaailmasta kiinnostuneen Knausgaardin mielissä. Ja sillä on jotain väliä, sillä hän on lumonnut pohjoismaiset lukijansa yhdistelemällä kirjassaan portugalilaisnobelisti Saramagon tavoin ikuisia ajatuksia omiin epäilyyksiinsä kuten "Taisteluni toinen kirja" (LIKE 2012). Knausgaard ostaa Hörderlinin kirjan antikvariaatista ja alkaa pohtia, että jos hän olisi ollut nuori 1950-luvulla, hän olisi ehkä omaksunut kulttuuriradikalismin käsityksiä ja teorioita, elleivät sen vastakohdat, hitaasti kuolevan kulttuurikonservatismin voimat, olisi tarttuneet häneen ensin. Mutta hän ei ollut 1920 - tai 1950-luvun nuori - sen hän tunnustaa - hän oli 1970-luvun alun nuori, ja niinpä hän liittyi marxilais-leninistiseen AKP-puolueesen ja ryhtyi proletaariksi.

Knausgaard ei ole mitään muuta kuin tekopyhyyden ja sovinnaisuuden maailmoja ikuisesti irvaileva ja ilkikurinen Robin Hood käyttäen polttoaineenaan hierarkkisen valtasysteemin huolto- ja terapiatoimia Francois Villonin esimerkkiä noudattaen zenbuddhalaisen homorunoilijamunkki Ikkykuun manttelinperijänä hieman Che Guevaralla lisättynä; ikuinen kapinallinen, köyhien ja osattomien puolella taisteleva humanistiälykkö, joka osaa nähdä kaikenlaisen sorron humanismin vastaisena epäoikeudenmukaisuutena sekä ihmisarvoa alentavana ja siksi jyrkästi tuomittavana. Knausgaardilla on omaatuntoa ja omanarvontuntoa, joka kuuluu hänen mielestään kaikille muillekin ihmisolennoille jakamattomana arvona tässä taistelussa ihmisyyden puolesta epäinhimillisyyttä vastaan.

Mutta se ei vielä selitä hänen valtavaa suosiotaan pohjoismaisessa kulttuuri-ilmapiirissä. Mikä sitten? Monet hänestä innostuneet lukijat ovat Claes Anderssonin tapaan joko itse Anderssonin kaltaisia sukupuuttoon kuolevia vasemmistointellektuelleja, tai 60-lukulaisen radikaslismin nostalgisia muistelijoita suomenruotsalaisen kirjailija Monica Fagerholmin tapaan.

Tuleeko Knausgaardista Suomessa uusi Volter Kilpi? Tunnettu tosiasiahan on, että meihin vaikuttavat usein kirjailijat, joita emme ole koskaan lukeneet tai tule lukemaan. Harva on lukenut Kilven Alastaron salissa mutta kaikki jotka haluavat olla "kulttuuripiirien yläkerroksissa" jotain, puhuvat lakkaamatta siitä kuin henkisen aatelisarvonsa sinettinä alempiarvoisilleen taviksille.

Samoin Knausgaardista, joka ei muuten ole vaikea vaan hyvä kirjailija, ei siksi että olisi kulttuuriperse, vaan nimenoman siksi ettei sitä ole vaan tavallinen, omasta halustaan työläispoika, joka on hieman viitsinyt Aku Ankkaa enemmän lukea eikä vain ryypätä ja nussia, asiat, mitkä sinänsä ovat arvokkaita ja tärkeitä, varsinkin kun on vielä nuori ja viriili, ja jaksaa kulkea sekä tehdä oman päänsä eikä muiden antamien ohjeiden mukaan elämäntarkoituksia kuin Douglas Adamsin kirjassaan "Käsikirja linnunradanliftarelle" esittämä elämäntarkoitus: 42, mikä sinänsä ei ole yhtään sen hassumpi tai totuudenvastaisempi kuin mitä on Monthy Pythonin Brianin humoristinen elämä mahdollisesta historiallisesta Jeesuksesta sattumanvaraisen oikullisuuden tuloksena.

Esimerkkinä Knausgaardista tähän sopii jo vähän liian ylistäväksi yltynyt voivottelu sinänsä hyvän kirjailijan, Monica Fagerholmin taitavasta kynästä. Hänen mielestään Knausgaardin omaelämänkerrallinen romaanisarja tulee muuttamaan maailmaa. Mutta mihin suuntaan? Sitä hän ei onneksi kerro. Ehkä hän muisti elävästi vieläkin muutaman vuoden takaisen Helsinki Lit-keskustelun mielikuvituksen mestari, tanskalaiskirjailija Peter Hoegin kanssa. Hoeg kertoi improvisoiden ihmeellisten sattumien täyttämää juttua, joka oli kuin satua ja mitä Fagerholm ihasteli, kunnes selvisi että se olikin satua ja Fagerholm, jolle totuus on suomalaisittain tuttu, turvallinen ja ehkä suomenruotsalaisena korkeintaan "topeliaanisen uskalias" ulottuen tavanomaisuudessaan.

Fagerholm häpesi hiljaa sitä, että oli antanut Hoegin villin mielin hedelmänä syntyneen harhakuvan vietellä häntä, sillä Hoegille totuus oli jotenkin huvittava ja häilyvä käsite, ja mieluummin "ehkä" tai ehdottomasti "aina vähän muuta kuin mitä sen oletetaan olevan ja millaiseksi sen toivotaan tulevan", se yhdisti häntä ja Paavo Väyrystä, joka yhden yön aikana unissaan kahlasi omien sanojen mukaan läpi koko vaativan Dostojevskin tuotannon, vaikkei herätessään muistanut siitä juuri muuta kuin edellisellä viikolla päähän pänttäämänsä ja avustajiensa etsimät arvostelut selkokielellä yksitavuisina ohjeina, kuin puhekortit mistä papattaa kun tarve tulee. Ja minkä hetkien? Tai millaisten hetkien minkä? Juuri kaikkien sellaisten odottamattomien ja saavuttamattomien hetkien, minkä välimaastossa leijuvan yllätyksellisyydestä Hoeg kirjoittaa "Norsunhoitajien lapset" (Tammi 2011)-kirjassaan:

"Sitten ovi avautuu ja sisään astuu Rickardt Kolme Leijonaa arkkiluuttuineen, ja hän tepastelee huoneen halki ja istahtaa isomummun syliin. Tätä emme ole osanneet odottaa, ei edes Tilte. Ja myönnän rehellisesti, että menee hetki ennen kuin toivumme ja saamme takaisin luontaisen kohteliaisuutemme ja pystymme nielemään sellaisessa tilanteessa luonnollisesti kielenkärjellä pyörivät kysymykset, joista ensimmäinen ja tärkein on, tuleeko isomummosta nyt aatelinen. Koko maailman ikään kuin häilyessä kahden vaiheilla minä katson Tilteen ja näen, että hänellä on jonkin verran työstettävää tässä uudessa tilanteessa, sillä paikka isomummon sylissä on aina ollut varattu hänelle, niin kauan kuin muisti kantaa."

Sebaldille lähetti joku vanhan mustavalkopiirroksen portista ja häntä pyydettiin ystävällisesti, että hän kirjoittaisi siitä jotain, mutta kuva jäikin viikkokaupalla lojumaan hänen kirjoituspöydälleen, ja mitä pidempänä se siinä oli ja mitä useammin hän sitä katseli, sitä sulkeutuneemmalta ja salaperäisemmältä se hänestä vaikutti. Ja yhtäkkiä Sebaldille aiemmin tuskin mainitsemisen arvoinen tehtävä alkoi tuntua aivan ylivoimaiselta. Miksi? Mitä hän näki siinä mitä hän ei nähnyt kuin juuri sen mitä siinä ei ollut . Se oli hänestä enemmän kuin pelottavaa. Hän näki läpi harmaan ja suttuisen kuvan mitäänsanomattoman tyhjyyden, joka häntä vaivasi. Kuva palasi hänelle yllättäen, ja kirjeenkirjoittaja kertoi sen esittäneen Porto Vecchion vanhan koulun pihaa, ja sitä koulua mitä hän oli itse käynyt kolmikymmenluvulla:

"Porto Vecchio oli, kuten Mme Aquaviva kirjeessään kertoi, ollut noihin aikoihin malarian piinaama, puolikuollut kaupunki, jota ympäröivät suolaniityt, suot ja läpitunkemattomat pensaikot. Korkeintaan kerran kuussa saapui Livornosta ruosteinen rahtilaiva, johon laskettiin tammilankkuja. Muutoin ei tapahtunut yhtään mitään, kaikki vain rapistui..."

Hetkinen. Mistä Sebald oikeastaan kertoo "kun kaikki vain ränsistyi niin kuin ennenkin, jo vuosisatojen ajan ja kujilla vallitsee outo hiljaisuus"? Pelkäsi hän kuvaa siksi, että koki sen kokemuksena jonka oli jo kokenut, joko hän tai joku muu ennen häntä? Vai siksi, että piirros oli kuin omakuva, jonka joku muu oli hänen tyhjyydestään tehnyt häntä varten ikään kuin muistutukseksi kuinka turhaa kaikki oli sittenkin - ja kuinka väkinäistä onkaan yrittää kuvata sitä juuri niin kuin se meille näyttäytyy, koska se ei ole sitä miltä se näyttää?

Sebaldin kirjeenkirjoittaja ei tiennyt paremmasta. He vain olivat ja elivät tietämättä miksi eivätkä he siksi tajunnet kaikkea. Knausgaard antaa ymmärtää ajattelevansa samoin ja painaa siksi pisteen keskustelulle muistoista, muistista, kuka niin saa tehdä, ja tekee minkä nimissä sekä antaa samalla tärkeän tavallisten ihmisten ajattelulle synonyyminä merkityksen kirjailijan muistelmille. Se on historismin vastainen ja elävän ihmisen vilkkaan mielikuvituksen puolesta vahvasti kantaaottava kanonista dogmaattisuutta - kaikkea jyrkkää ja kylmää ihmiskielteisyyttä- vastaan tähdätty muistelmien muotoon puettu irtioton oivalluksen manifesti, sillä mitä muuta me olemme kuin Sebaldin sanoin, käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen, liikaa:

"On päästävä eroon tuhasta painolastista, kaikesta mitä voisi muistella, on tyystin unohdettava nuoruus, lapsuus, syntyperä, esi-isät ja sukulaiset."

Olen täysin samaa mieltä, vaikken voikaan unohtaa Norjaa. Minulla ei ole näet enää norjalaisuudesta jäljellä mitään muuta kuin mielikuvitus Knausgaardin "Taisteluni - kolmas kirja"(LIKE 2013) lopun tavoin:

"Kun muuttokuorma oli lähtenyt ja äiti, isä ja minä menimme autoon ja ajoimme mäkeä alas ja sillan yli, ajattelin suunnattoman helpottuneena että en enää koskaan tulisi takaisin ja että näin kaiken tämän viimeistä kertaa. Että talot ja paikat, jotka katosivat taakseni, katosivat myös elämästäni, lopullisesti. Enhän voinut aavistaa että jokainen tämän maiseman yksityiskohta, jokainen siinä asunut ihminen, oli lopullisesti painunut mieleeni, täsmällisesti ja tarkkaan, kuin jonkinlaisen muistin absoluuttisen sävelkorvan avulla."