”Kaikki oli niin kaukaista, kesän päässä”...

Teksti:

Harald Olausen

Onko mitään syytä uskoa kaiken tapahtuvan, niin kuin itse haluaa ja muistaa itselle tapahtuneen joskus. Ei tietenkään, silloinhan kaikki olisi yhtä ikuista kuin kaukaistakin, kesän päässä. Näin pohditaan Truman Capoten kirjassa "Kesän taittuessa"(Tammi 2007). Tässä tarinassa sillä ei ole väliä. On Broadway, "se Broadway", juuri sellaisena millaisena me modernit ihmiset sen mielissämme olemme määritelleet juttujen ja Time-lehden hienojen kuvien kuorruttamana satuna; sykkivänä tunnelmana mielissämme Audrey Hebrunin kaltaiset ujosti hymyilevät kellohameiset ja kapeauumaiset kaunottaret minkkistoolissaan kauloillaan roikkumassa kirkkaina timantteina kokonaisia kerrostaloa arvoltaan - tosin Brooklynin slummien rapistuneita ludehelvettejä täyteen sullottuna sekalainen sekoitus luvallista laittomuutta ja luvatonta yhtä salaperäisenä kuin mainosvalojen Broadway, kun valot sammuvat ja on aika hienojen ravintoloiden shampanja-osteri-illallisten - missä monet näitä onnekkaita naisia mustista vuokra-autoista kohteliaasti, kuten tapaan kuuluu, ulosauttavat silinterihattuiset ja valkeahuiviset rikkaat pohatat keräävät pieninä puroina omaisuutensa tietäen hyvin, että jos raha haisisi, he olisivat pahassa kusessa.

Capote on selvästikin lukenut Hegeliä, joka muistutti, että ihmisen pitäisi ylpeillä enemmän vasaran ja naulan keksimisestä kuin mestarillisten jäljitelmien luomisesta, sillä Capoten uniikki tyyli on kuin capotisemeja täynnä olevaa sanaleikkiä merkityksillä, joka kurkottaa hiljaisuudesta ohi ja ylitse niiden entisten (turhien ja väärien?) käyttötarkoitusten - kirjaimellisesti siis tärkeää ja merkityksellistä (maailman)kirjallisuutta, joka on merkityksillä ladattua kieltä; hänen sanansa eivät turhaan vuoda merkityksistä tai ole täytteinä turhia. Tässä hän on hyvinkin rehellinen kuvaamiensa ihmisten tunteille, aikeille ja aivoituksille heittäen surutta ensimmäisenä romukoppaan uskollisuuden aikakautensa tyylille. Hän on kuin Virginia Woolfin androgyyni Orlando kulkemassa tukka hulmuten läpi vuosisatojen tavoitteena elää ja kasvaa täyteen mittaansa. Capote on kapinallinen ja uudistaja, joka rikkoo sen ajan kirjallisen konsensuksen ja viiltää sanoillaan edellisten vuosikymmenten kirjalliset suuntaukset auki. Samalla tavalla hän haroo pisteliäällä tyylillään vastaan, kuin mitä Ezra Pound muistutti Walt Whitmanin kirjoituksista, ettei niiden vika ollut se, että hän rikkoi niin monia "sääntöjä", vaan siinä, että "kouristuksenomaisesti" mukautui niin moniin: laahustelee silloin tällöin "säännöllisen" mitan mukaan, käyttelee hieman kirjallista kieltä ja sijoittelee adjektiiveja sellaisiin paikkoihin, joihin ne eivät puhekielessä kuulu; Whitmanin varsinaiset kyvyt ilmenivät silloin, kun hän pääsi eroon irti tästä piikkilangasta.

Capote välttää teksteissään tämän ansan. Capote on onnekseen eri maata jo syntyessään. Jo se tekee hänet mestariksi ensimmäisistä kirjoituksista lähtien ja erottaa valovuoden päähän toisista oman ikäisistä aikalaisistaan. Hän on erinomainen ja loistava. Ja hän tietää sen joskus itsekin kiusallisen hyvin. Hän ei sorru helppoihin ansoihin eikä kuvaa mitään asiaa, ihmistä tai tapahtumaa tylsällä kirveellä eikä hänessä tule lihaksi yleensä nuorille kirjailijoille varoituksen sanana kuiskattava kokemus, jonka mukanaan tuoman kärsivällisyyden pitäisi opettaa heidät, sitten joskus myöhemmin, näkemään kirjailijan rehellisten (sana, jota paljon tutkimme ja käytämme Capotea tutkiessamme ja huomamme sen saavan oman, Capoten vaaleanpunaisen värisävynsä) virheiden läpi ja sivuuttamaan hienostumattoman kömpelyyden, vierasperäisyyden tai vanhahtavuuden, jos teos on ytimeltään täyspainoinen. Capote on kuin suuri runoilija. Hänen etevyytensä on näkymättömänä läsnä kaikkialla hänen teksteissään kuin voimakas jännitys kielen rikkautena ja sanottavansa täsmällisyytenä: "riehakkuus, joka puki häntä niin hyvin, pyyhkäisi mennessään hänen pahantekijän ilmeensä, Gradya kirpaisi omituinen menetyksen tunne, hän tajusi, että Peter-parka tunsi hänet vielä huonommin kuin Apple, äkkiä nousseiden pilvien varjo levisi tuhkana kannelle, mitä paikkaa me tänään juhlistamme läsnäolomme, kylki kyljessä häkeltyneesti tuijottavina...

Truman Capote on tiheätunnelmaisten pienoisromaanien kruunaamaton mestari. Kesän taittuessa pienoisromaani vetää lukijansa mukaan tarinan imuun jo ensimmäisistä lauseista. Capoten ilmaisu on raikkaan ilkeää, ihan kuten hänkin vitsikkäänä seurapiirien myrkkykielenä, kunnes sysättiin syrjään ja unohdettiin. Kesän taittuessa-pienoisromaanin maisemissa Grady on tehnyt kolmestoistavuotiaasta lähtien salaisia tutkimusretkiä tähän tunnelmaan, vaikka niiden takia olisi joutunut, ja usein joutuikin, pinnaamaan koulusta; ensi alkuun häntä olivat houkutelleet sinne Paramountissa ja Strandissa esiintyvät yhtyeet ja merkilliset elokuvat, joita ei esitetty teattereissa Fifth Avenuen itäpuolella, Stramfordissa tai Green Villagessa. Kuka on tämä elämänsä kesään ujosti heräävä 17-vuotias tyttö? Grady McNail, rikkaan perheen huoleton tyttö, joka jää yksin viettämään kesää isoon kaupunkiin pää täynnä rohkeita ajatuksia ja kokeilumieltä. Eihän hän ole tynnyrissä kasvanut tai viaton tyttökulta. Hänellä on jo kokemuksia, ja hän seikkailee autollaan ympäri New Yorkia vapaudesta nauttien ja kokemuksia ahmien. Mutta miten tähän tarinaan liittyvät edellä kuvatut Brooklyn ja Broadway, jonka läheisyydestä Grady ei ollut tosiasiallisesti uskaltautunut juuri mihinkään muualle? Ne ovat kuin Grady ja hänen Brooklynissä asuva työväenluokkainen rakastettunsa Clyde Manzarin, yhtä eriparisia ja toistensa vastakohtia, asioita ja sanoja, joita ei ole tarkoitettukaan yhteen, saati sitten toistensa lähelle siitä huolimatta, että Grady poti suurta kaipuuta Clydeä kohtaan - hänellä oli yhtä ikävä Clydeä minuutin kuin viikonkin jälkeen.

Vuonna 2004 kuuluisan amerikkalaisen kirjailijan, Truman Capoten perinnöstä huolta pitävä kirjallisuussäätiö sai kuulla, että Sothebyn huutokauppaan oli tarjottu myyntiin Capotelle kuuluneita papereita, joiden joukossa oli neljä ruutuvihkoa, jotka sisälsivät ennen julkaisemattoman esikoisromaanikäsikirjoituksen, Kesän taittuessa. Pienoisromaani on yhtä valloittava ja jännittävä kuin Truman Capote, alun perin Truman Steckfus Person itsekin oli. Viehtymys poikkeusihmisiin- ja tilanteiden kuvaamiseen oli Capotelle sisäsyntyistä ja ehkäpä jopa pakkomielle tai peräti jopa ainoa olomuoto, jossa hän tunsi olevansa, se kuka oli - ei mikään jalat maasta tukevasti irti juuristaan repäistynä - ja hengittävänsä vapaata ilmaa ilman tunkkaista tekopyhää perhekeskeistä amerikkalaista pahan ja valheen kyllästämää keskivertoamerikkalaista unelmaa, jonka kääntöpuolelle Trumankin oli syntynyt isän istuessa petoksesta vankilassa.

Truman aloitti uransa värikkäästi Other Voices, Other Rooms-romaanilla vuonna 1948. Tarina oli kauhuromanttinen tarina, joka hänen omien sanojensa mukaan oli "yritys vapautua demoneista (Kesän taittuessa-kirjan suomennoksen esipuhe Capotesta s.5)". Seuraava romaani Ruohojen harppu vuodelta 1951 kertoi Alabaman maisemiin sijoittuvasta fantasiasta ja teki hänet tunnetuksi koko Amerikan lukevan väestönosan parissa. Novellikokoelma A Tree of Night vuodelta 1949 ja vuodelta 1958 oleva Aamiainen Tiffanyllä nosti hänet sukupolvensa tärkeimmäksi kirjailijaksi, kuten toinen sukupolvensa tärkein kirjailija, Norman Mailer sanoi Capotesta ehkä hieman ilkikurinen välke silmissään. Truman Capoten pienoisromaani "Kesän taittuessa"(Tammi 2009) on turhaan jäänyt kirjailijan muun tuotannon varjoon ehkä siksi, että kirja ei ehditty julkaista ennen Capoten kuolemaa. Se on ikävää, sillä kuuluisuudesta elänyt kuuluisuus olisi tarvinnut vielä tämän pienen helmen himmentynyttä kruunuaan kirkastamaan ennen kuin oli valmis poitsumaan näyttämöltä yhtä lopullisesti ja yhtäkkiä kuin me kaikki sitten kun sen aika tulee.

Ainoa asia, mikä Capotea voi vielä haudankin takaa vaivata, on kysymys rehellisyydestä. Emmekö voi olla vain rehellisiä? Tämän visaisen kysymyksen esitti huhtikuun alussa Ylen Areenaan tulleessa Truman Capotesta kertovassa elokuvassa (Capote USA, 2005) nuori viaton tyttö juhlissa elokuvan päähahmolle Truman Capotelle, tuon ajan suurelle ja suunnattoman kuuluisalle amerikkalaiselle kirjailijalle. Mutta mitä vastasi Capote, joka oli jo tuolloin luonut kirjoillaan juoruilevan tyylin yhdistämällä sanomalehtimaailmaa ja kirjallisuutta vetävällä tavalla toisiinsa päässen keijumaisesta homoudestaan huolimatta suuren yleisön suursuosikiksi, jota uskottiin ja luettiin ympäri maailmaa? Capote kiertää vastausta tietoisena uneksivan katseen lepopisteen häipymisestä samalla, kun Aristoteleen muistutus tulee ajankohtaiseksi siitä, että on helppoa ampua ohi vasemmalta tai oikealta ja vaikea osu keskelle. Kyse on kohtuullisuuden välttelemisestä. Ei meillä olisi Shakespearen kaltaisia neroja, jos he olisivat pysyneet tutussa tavanomaisessa ja siistineet tekstejään tai suitsineet mielikuvitustaan ja sulkeneet silmänsä kaikelta siltä järkyttävältä, joka maailmoja hallitsee. Tämä on yhtä paljon hyvien tarinoiden ja kirjailijoiden tunnusmerkki, kuin rehellisyyskin, mikä on asia, joka tuntuu vaivaavan kaikkia kaiken aikaa kaikkialla, koska sitä joko on tai ei ole. Alan Mooren kuuluisassa "V niin kuin Verikosto" sarjakuvaromaanissa todetaan: "...Mutta minusta oli tärkeämpää olla rehellinen itselleni. Oliko se itsekästä? Rehellisyys myydään pilkkahintaan, mutta muutakaan meillä ei täällä ole. Se on syvin sentti sisintämme. Sen sentin puitteissa olemme vapaita."

Tämä on myös Capoten omin tavaramerkki samoin kuin satiirin ja ironian taju, jotka yksiniittisessä Suomessa ovat olleet aina heikkoa tasoa puhumattakaan nietzscheläisesti suuresta uteliaisuudesta. Tai oikeammin kyse on tanssista; taiteilijan tunnistaa tavasta, jolla hänen ajatuksensa tanssivat. Capote hallitsi tämän vaikean lajin ja kumosi kirjoituksissaan Immanuel Kantin oletuksen ruman tuottamasta inhosta. Kaikki kaunis on jotenkin vaarallista ja ruma on kiihottavaa eiväthän kaikki äänetkään ympärillämme eivät ole kauniita, varsinkaan ne, jotka ovat aitoja. Niitä hän tutkii pikkulapsen uuden edessä ihmettelevällä tavalla ja puhuu asioista kirjaimellisestikin pikkupojan äänellä ja tavalla, jota harva uskaltaa ja osaa, koska on rohkea ja rehellinen. Tai on tavallaan kaikkea näitä ja ei ole, sillä hän ei sittenkään halua paljastaa itseään ja jäädä kiinni johonkin mitättömään pikkuasiaan tai vielä mitättömämpään pikku mitättömyyteen, jota ei voisi kimakalla naurulla ohittaa. Ei! Hän ei puhunut suoraan, ollut avoin tai vilpitön juuri siksi. Miksi olisi ollutkaan.

Hän toki tuntee aikansa, mutta sielunsa ja sisäisen ajantajunsa hän haluaa pitää vain omana tietonaan. Capotesta tulee tällä yksinkertaisella reseptillä hetkessä omalaatuinen tähti amerikkalaisen kirjallisuuden taivaalle, sillä hän ei pelaa varman päälle ja näytä näkyväistä, vaan piilottaa sen itseensä arvoitukseksi, jonka avaamiseksi tarvitaan hänen jatkuvaa läsnäoloaan hänen itse tekemässään ja jatkuvasti vahvistamassaan tähteydessään, joka säteilee kaikkialle ympäristöönsä. Kuuman New Yorkin villin vip-porukan adoptoima vaalea homokääpiökeiju on sanasukkela ja yhtä ärsyttävän pistävä myrkyllinen käärmeenkieli, kuin etäinen esikuvansa Oscar Wilde. Juuri siksi hän on suosiossa eikä sekään edessä orastavaa suosiota haittaa, että Capoten kieli on älyllisen riemastuttavaa, kaunista ja runollisen kuvailevaa. Capote on omassa lajissaan ihan omaa luokkaansa, vaikka tietääkin hyväksi kirjoittajaksi oppivan vain pitkän harjoittelun jälkeen.

Siltä hänellä on monien uransa alussa hyvin menestyneiden kirjailijoiden tavoin valkoisen paperin pelko. Hän pelkää kirjoittamista kuin merimies merta, sillä ne molemmat ovat myrskyissään kuolemaksi. Nerokkaaksi kirjailijaksi ei tulla opettelemalla eikä harjoittelemalla. Sellaiseksi synnytään juuri sellaisista aineksista kuin Capote. Joka ilman neroutta ja ilman katkeraa harjoittelua kuvittelee osaavansa kirjoittaa, on Helsingin yliopiston entisen estetiikan professori Aarne Kinnusen mukaan pöllö tai hullu tai Narkissos, ja näitä hänen mielestään on paljon, heitä on myriadeja - suunnattoman suuri, laskematonta määrä. Heillä täyttäisi Kinnusen mukaan valtameren. Kinnunen olisi väärä ihminen arvioimaan Capotea, sillä kaunainen ja pikkusieluinen Kinnunen ei olisi voinut sietää Capoten paradoksaaliseen taikaan kuulunutta ylemmyyttä, joka tietyssä mielessä omassa epäkypsyydessään edellytti sellaista ojissa kiehnäävää alemmuutta, jota vain puhtailta sieluilta saattoi odottaa.

Capote on toista maata myös muiden kuin omasta mielestään. Hän on luonnonoikku, joka hallitsee ammattimiehen ottein sanonnat, tunnelmat ja ihmisten epätoivon sekä tuskan kuvailemisen niin täydellisesti, etteivät ihmiset enää osaa tai uskalla erottaa Capotea hänen ilkeistä ja paljastavista sanoistaan, sillä hän uskaltaa rehellisesti (no tokkopa nyt sentään, sillä hän on näyttelijä) omien sanojensa mukaan olla mikä on ja kirjoittaa siitäkin rehellisesti. Ja miksi kukaan yrittäisikään erottaa häntä hänen sanoistaan; hän on yhtä kuin tarinansa. Ja ovat täyttä dynamiittia aikana, jolloin ihmiskunta herää ihmisyyden ihmettelyn keskelle kaiken sen pahan jälkeen, mitä 1930, 40- ja vielä amerikkalaisen fasismin läpitunkeva eisenhowerilais-nixonilainen konservatismin 50-lukujen tunkkaisuus jälkeen. Estradi on vapaa ja vapaus olla, sano aja tehdä mitä haluaa kiinnostaa kaupunkien nuorta elämänjanoista väkeä, jota valuu maalta isoihin kaupunkeihin, kuten New Yorkiin. Elämänjano ajaa nuoria kokeilemaan ja yrittämään enemmän kuin edelliset sukupolvet ovat uskaltaneet.

Mutta voimmeko me olla silloin rehellisiä? Emme tosiaan: emme itsellemme emmekä toisillemme. Mutta tarinallamme voimme olla, sillä tarina oikeuttaa väärässä olemisen, valheen ja kaiken muun kuin sen, että se kerrottaisiin huonosti tai tylsästi. Juuri tästä kertoo elokuva Capotesta sen lisäksi, että ymmärtäisimme, ettei sillä ole mitään väliä olemmeko rehellisiä, koska kukaan ei välitä eikä ole itsekään. Kesän taittuessa kirjassa hän antaa ymmärtää, ettei sillä ole niin väliä puhutaako totta, kun ollaan rakastuneita, koska niin tehdään. Kuinka moni puhuu? Hän kysyy. Capote yrittää selittää tätä ongelmaa myös elokuvan juhlissa humalaisille ystävilleen. Capote on juuttunut kirjoittajana itse sekoittamaansa mutaan eikä etene mihinkään. Jokainen vastaantulija kysyy häneltä hänen uudesta kirjastaan, jota hän ei ole kirjoittanut riviäkään. Aiheet ja aika alkavat olla jo ikävästi lopussa, samoin kustantajan kärsivällisyys, onhan mies saanut ennenäkemättömän suuren etukäteismaksun kustantajaltaan, joka odottaa uutuuskirjasta vähintään Aamiainen Tiffanyllä-kirjan veroista maan- ja maailmanlaajuista menestystä Hollywood-elokuvineen.

Capoten lakimiesystävä Alan U. Schwatz sanoo lokakuussa 2005 kirjaan kirjoittamissaan jälkisanoissa, että on paljon mahdollista, ettei Capote halunnut koskaan julkaista tätä kirjaa, olihan se kirjoitettu käsin pienille vihkoille. Hän ja muut kirjan arvioineet yllättyivät iloisesti. Vaikka kesän taittuessa ei ole hiottu romaani, siitä nousee kirjoittajan mielestä kuuluville omaperäinen uusi ääni ja yllättävän taitava prosaisti. Pienoisromaani oli heidän mukaansa kyllin kypsä teos pärjätäkseen omilla ansioillaan, ja romaanissa näkyvät tyylin ja taidon enteet, jotka myöhemmin johtivat Aamiaiseen Tiffanyllä. Kirjoittaja pohtii, mitä Capote olisi ajatellut asiasta itse nyt? Olisiko hänellä ollut kylliksi perspektiiviä ja selväpäisyyttä päättää, mikä olisi parhaaksi käsikirjoitukselle? Hän on tietoinen siitä, että vaikka oikukas kohtalo esti heitä julkaisemasta romaania, jonka Capote uskoi saaneensa valmiiksi (Answered Prayers), se salli heidän julkaista tämän romaanin, jota Capote ei todennäköisesti halunnut julkaista:" Tätä kirjoittaessani näen Trumanin heristämässä minulle sormeaan pahankurinen virne naamallaan "Tuhma avvocato!" hän sanoo. Mutta hän hymyilee."

Voimmeko siis olla kaiken tämän ymmärrettyämme rehellisiä? Onko se edes mahdollista tai tarpeellista? Me haluisimme tietää siihen vastauksen. Ehkä Capotekin, sillä tytön kysymys ei jätä häntä rauhaan. Emme voi olla, Capote vastaa ja puhuu kaikkea muuta kuin siitä, miksi emme voi olla rehellisiä. Mitä rehellisyys merkitsisi maailmassa, joka perustuu valheille? Itsestään voi sanoa mitä vain. Pitää olla rehellinen itselleen, hän vastaa lopulta. Eikä omaa kirjoittamistaan pidä hänen mukaansa turhia psykologisoida, kunhan ei arkaile. Tässä kohdin hän on ylimielinen ja kerskaileva oman suuren neron maineensa harhauttamana samaan aikaan, kun tuntee nivusissaan olevansa eksyksissä ja juoksemassa kohti umpikujaa kirjoittajana. Mutta Capote on kuin onkin rehellinen. Hän avaa heti kunnon patologin tavoin sairaan ruumiin kertomuksissaan eikä jätä mitään huomaamaansa kauneusvirhettä tai likaista yksityiskohtaa kertomatta meille. Ehkä me lukijat siksi olemme kiinnostuneita hänen tarinoistaan. Niissä on sitä harvinaista jotain, mikä monilta muilta kertojilta tuntuu puuttuvan: rehellisyyttä.

Capote on se pöyhkeä ja ilkeä riikinkukko sen ajan seurapiirien timanttitunkiolla, joka jaksaa muistuttaa heitä heidän suunnattomasta typeryydestään. Maa hänen jalkojensa alla muiden tapaan ei haise, koska hänen jalkansa ovat tukevasti ilmassa, tarkemmin sanottuna siinä kuuluisien ja kauniiksi kutsuttujen huolettomien yläluokkaisten juhlijoiden joukossa, johon hän on silkkaa ilkikurista hauskuuttaan päässyt viihdyttämään kuin jokapäiväisenä huumeena tylsyydestä ja pitkästymisestä kärsivälle yleisölleen. Kirjoissaan on aina yksi palanen hänen omaa suruaan omasta erilaisuudestaan, kuten "Kesän taittuessa"-pienoisromaanissakin, kun hän kuvaa Clyde Manzeria:

"Omalla tavalla viehättävä ääni saattoi myös johtaa harhaan: se sai monet pitämään häntä typeryksenä, mikä todisti silkasta tarkkaamattomuudesta: Clyde Manzer oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hänen nokkeluutensa oli itse asiassa varsin suoraviivaista." Esikuvanaan Capotella on ollut nokkeluudessa hän itse. Käytännöllinen nokkeluus on taas uteliaan kirjailijan silmäparin tulkintaa. Hän ihailee selvästikin Mazerin tapaisia oman yksinkertaisen elämänsä selviytyjiä, joilla on pääomanaan vain "ärräpääoppineisuus ja sen mukanaan tuoma oppineisuus". Ja miten tarkan viiltävästi hän avaakaan lukijalle (inhoamiaan miesarkkityyppi) hahmoja, kuten Minkiä, jota Grady kykeni katsomaan vain ohimennen, ei kunnolla. Mies oli kuin pulska, tytisevä vauva, joka oli kasvanut luonnottoman nopeasti härän kokoiseksi: silmät pullottivat päässä ja huulet roikkuivat. Kirjoituksista voi rivien välistä aistia Capoten ongelmalliseksi osoittautunut oma fyysinen pienuutensa ja rumuutensa - ehkä se perimmäinen ongelma väärinpäin kuin Minkillä; hän jää pieneksi kummalliseksi keijukaiseksi, joka paisuu sitä mukaan kun saa lisää julkisuutta ja muuttuu itsekin tähdeksi kuuluisuuksien kartalle viinasta ja muuttuu mulkosilmäiseksi satyyriksi häveten itseään, ääntään, kaikkea, mitä on, ja erityisesti sitä mitä ei ole, kuten Clyde; Capote on passiivinen antava osapuoli kuin 50-lukulainen nyrkin ja hellan väliin juntattu nainen, ja hänen katseen kohteena on juuri Gradyn silmin Clyde, sillä hän samaistuu nokkelaan, mutta myös varovaiseen ja älykkääseen päähenkilöönsä Gradyyn, jonka uteliaan leikkisä eroottinen mieli on hänelle eroottisten päiväunien täyttymättömien toiveiden unimaan alter ego.

Palataan vielä hetkeksi elokuvan asetelmaan ja tunnelmaan, joista tulee mieleen KUULUISAT TRIMALKADION PIDOT, missä kaikella ylellisellä mässäilyllä on merkityksensä, koska ne maksavat poikkeuksellisen paljon. Capote ei vain vielä päässään kohina kokemansa yleisen hymistelyn ja ylistyksen jäljiltä tiedä, että kaikki mikä menee ylös, tulee aikanaan yhtä kovaa alas, jos ei ole saanut vakituista kiinnitystä yläpuolellamme valoa pimeään antavaan säikkyvään tähdistöön. Ehkä hän ei turhamaisuuttaan vain välitä. Millään ei ole silloin väliä, kun kuuluisuuden hyvät puolet hyväilevät hänen itsetuntoaan, kuten junassa kirjailija Harper Leen kanssa siinä kohtauksessa, kun laukunkantajana toiminut musta mies kehuu Capoten viimeisen kirjan olleen parempi, jos mahdollista, kuin edellinen kirja, ja olevan suuri kunnia, että Capote matkustaa junassa.

Mutta mitä vielä. Kirjailija Harper Lee tuntee ystävänsä hyvin ja etenkin hänen ylisanojensa lipsahtelun. Capote on maksanut kantajalle kauniista kehuista tietäen hyvin Thomas Mannin Tohtori Faustuksessa Adrian Leverkuhnin js Serenus Zeitblomin käyvän keskustelua rakkaudesta ja mielenkiinnosta, ja siitä kumpi on voimakkaampi. Rakkaus, sanoo Zeitblom. Harper Lee rakastaa ystäväänsä tämän suuresta valheellisuudestaan ja narrinroolistaan huolimatta. Mielenkiinto, sanoo Leverkuhn, jonka takaa kikattaa ilkikurisen poikamaisesti Capoten valheista turpoamaan alkanut kerubikroppa. Elokuva on historiallinen yritys luoda tarkkaa ajankuvaa siitä henkisestä takapajulasta, mikä Yhdysvaltoja vaivaa kroonisesti Kansasista Denveriin umpikujassa, missä amerikkalainen maailma oli ja tuntuu olevan edelleenkin kuin sodan jälkeen yhden silmäyksen päässä mielipuolisuudesta silkkaa tietämättömyyttään. Ihan samalla tavalla kuin suuren laman jälkeisestä ajasta kertova elokuva "Etusivu uusiksi" tai "Maratontanssit"-elokuva.

Ennen tätä tragediaa Capote on vielä se viaton oma itsensä, jonka hän on toki huolella luonut New Yorkin homohauskuuttajana upporikkaiden kansoittamissa suihkuseurapiireissä. Capote-elokuvassa kerrotaan näyttelijöiden voimin Kylmäverisesti-kirjan valmistumisen eri vaiheista ja Capoten suggestiivisesta kyvystä uida kuin hai liiveihin ventovieraiden ihmisten pinnan alle. Capotella oli kyky saada heistä taianomaisen kuristusotteen, mikä kestää vain tasan siihen pisteeseen, kun kirjan tapahtumat alkavat olla hänen päässään valmiina ja on aika irrottaa ote, pakata matkalaukku ja palata drinksulasi kädessä kuuluisuuteen amerikkalaisesta hevonperseen nurjimmaisesta takapajulasta. Samaan aikaan Ylen Areenasta tuli Kylmäverisesti-niminen dokumentti Capoten elämästä. Dokumentissa kerrotaan, miten Capote alkaa ohjailla itse kirjansa loppua toivomalla murhamiesten hirttämistä mahdollisimman nopeasti, jotta hän saisi kirjalleen suurta ja verenhimoista yleisö kiinnostavan lopun. Mutta missä on nyt rehellisyys? Capotelta alkaa lipsua ote todellisuuteen samalla kun hän menettää arjen tunnun ja tosiasioiden hallinnan. Elokuvan ote itse tapahtumiin on kirjaa lempeämpi ja antaa tärkeän sijan Capoten seksuaaliselle ihastumiselle toiseen murhaajaan, Capoten näyttäessä samalta mammapojalta, kuin mitä Fellini kuvaa yläluokkaista hinttiä ihastuneena hymyilevässä matruusille Laiva-elokuvassaan.

Tai se sama, mistä Jean Cocteau kertoo kirjassaan "Kauhukakarat" ollessaan pikkupoikana äärimmäisen ihastunut erääseen talonsa mailla työskennelleeseen työläiseen ja tajunneensa tuolloin olevansa miehistä kiinnostunut naismainen homo, joka tuntuu huutavan joka solullaan elämää, ja äidinkielensä olevan kadotettujen kuiskausten ja täyttämättömien toiveiden hiljaiset valitukset yöllä, jolloin muut nukkuvat, jolloin he verhoavat toistensa kaipuun nautinnollisiin ähkäisyihin ala Walt Whitman. Capote valehtelee kaikkien muiden samanlaisten tavoin ympäristölleen, koska ei voi olla rehellinen. Miksi olisikaan? Kuka tietää mitä hän oikeasti kaipaa, peittää ja haluaa syvällä sisimmissään? Dokumentissa yksi kohta viittaa hänen railakkaaseen homominäänsä, kun hän kommentoi kahden homohuorapojan turkkeja ihan kuin olisi ollut homo-ohjaaja Gus van Santin legendaarisen homopummielokuva "Matkalla Idahoon" esikuvana, niin kuin on tainnut ollakin jossain mielessä jo ennen Stonewallia kokonaiselle amerikkalaiselle boheemiradikaalijoukkiolle kreikkalaisen Konstantin Kavafisin runot korvissaan soiden, kuten esimerkiksi kuuluisassa Hopeaseppä-runossaan, jossa "seppä on valmistanut maljan, jonka keskellä on alastoman kauniin nuorukaisen hahmo. Seppä on halunnut sillä kuvata unelmiensa nuorukaisen kauniissa kukoistuksessaan, vaikka vaikeaa se on hänelle ollut. Siitä oli jo viisitoista vuotta, kun nuorukainen kaatui taistelussa sotilaana. Kuin vainajien kauniit ruumiit, jotka ikääntymättöminä he sulkivat loistavaan hautaan koristaen ruusuin pään ja jasmiinein jalat - niin olivat Kavafiksen mukaan ne samankaltaiset halut, jotka kulkivat lävitsemme täyttymättöminä; tavoittamatta koskaan suloista nautinnon yötä tai aamun hohtoa".

Capoten traagista homokeijuhahmoa pitää tarkastella ajankuvana siitä, mitä tapahtuu aina lopulta väistämättä: kerubimaisesta puhtaudesta ja raikkaasta pikkukaupungin viattomuudesta kasvaa ajan myötä irstailujensa jäljiltä turmeltunut ja väärään ahdistunut sekä tuhoisa satyyri, itsensä irvikuva ja muistutus rehellisyyden lopullisesta katoamisesta, kun hän dokumentissa sammuu julkkisten suositun huumedisko "Studio 54" sohvalle turpeana mätkähtäen. Jatkuva narrina oleminen väsyttää ja tokkopa hän oli sitä, mitä esitti. Capote on pohjimmiltaan utelias pikkupoika, joka havainnoi tarkkaan niin ihmisiä kuin sekä pinnanalaisia että näkyviä ilmiöitä kiehtovalla tavalla. Mutta rehellisyydestä puhuen on parasta tutkia rehellisyyden nimissä sitä, millainen on Capoten kieli ja juoni, tapa juoksuttaa ja ilmaista asioita hänen, ei niin tunnetussa, kirjassaan "Kesän taittuessa", jos haluaa tietää oikeaa vastausta siihen voimmeko olla rehellisiä ja onko se edes oikea kysymys?

Kesän taittuessa-kirja alkaa äidin ja tyttären keskustelulla: "Sinä olet sitten käsittämätön, tyttökulta", äiti sanoi ja Grandy, joka katsoi pöydän yli ruusuista ja saniaisista kootun kukka-asetelman lävitse, hymyili omahyväisesti: niin, minä olen käsittämätön, ja hänestä oli mukava ajatella niin. Capote menee heti asiaan eikä aikaile kuvata tunnelmat, luonteet ja miljööt. Kaikki samaan proosajournalistiseen tapaansa, joka oli hänelle ominaista ja josta hänet tultiin tuntemaan ensin pienissä kirjallisissa piireissä ja sitten koko maassa ja lopuksi vielä maailmassakin. Grady, nuori rikas tyttö haluaa jäädä vanhempien lähtiessä Eurooppaan yksin New Yorkiin ja kahdeksan vuotta vanhempi isosisko Apple ihmettelee miksi? Eikä hän tajua pikkusiskon salaa hautovan päässään vaarallisten vapauksien ottamista, mitä tulee hänen kokeilunhaluunsa maistaa oikeaa elämää. Sehän on aina ihan toista katunäkökulmasta, kuin hienostokortteleista kirjoista siitä lukemalla saatu kalpea aavistus ilman tuskaa, kipua ja välittömiä menetyksiä, joskus jopa ihmishenkien, oman itsensäkin, menettämisenpelkoa. Se klassinen nuoren mielen ansa; elämä on vaarallista ja siksi kiihottavaa. Kaikki kielletty tuntuu houkuttelevalta. Kieli on herkullista ilottelua epäilyn ja vastojen maailmasta. Capote maalaa isolla pensselillä kuvattavien kohteidensa elämää, ajatuksia, pettymyksiä ja toiveita.

Grady on tarkkanäköinen tyttö. Neljätoistavuotiaana hän oli kokenut ikäisekseen epätyypillisen heräämisen, jota hän kutsui kammottavan, viiltävän selvänäköisyyden hetkeksi; äiti, sen hän oli oivaltanut, rakasti häntä pitämättä hänestä erityisesti, ja ensin hän oli ajatellut sen johtuvan siitä, että hän oli äidin mielestä rumempi, itsenäisempi ja vähemmän leikkisä kuin Apple, mutta myöhemmin, kun heistä näki jo Applen kannalta tuskallisen selvästi että Grady heistä kahdesta oli kauniimpi, hän lakkasi järkeilemästä äitinsä näkökulmaa, sillä hän itsekin tajusi, ettei edes pikkutyttönä ollut pitänyt omasta äidistään. Keskustelu käydään yhdessä New Yorkin hienoimmassa hotellissa, Plazassa, jossa he ovat aamiaisella. Gradyn äidin suku New Yorkista on järjestänyt siellä aiemmin äidin debytanttijuhlat samassa hotellissa. Näköala on New Yorkin hienostuneeseen sydämeen, Keskuspuistoon, jonka varrella sijaitsevat huoneistojen hinnat ovat pilvissä oli sitten lama tai nousukausi. Keskustelijat kuuluvat rikkaaseen eliittiin. Heillä on eväitä enemmän kuin muilla. Myös aikaa hullutella ja hyvät itsetunnot. Kiintymys oli perheessä käytännöllistä puolin ja toisin ja varmasti siksi oikeamielistä, ei liian räiskyvää tai yliampuvan teatraalista, mutta ei myöskään liian viileää tai väheksyvää haitaksi asti. Kesän taittuessa on vasta alussa ja silti se on tehnyt tehtävänsä: vanginnut katsojansa. Kieli on herkullista. Tasaisen vaikuttavaa ja suoraa, juuri sitä rehellistä, mistä alussa puhuimme, ei sen puuttumista vaan rehellisen rehellistä, jos ymmärrätte?

Alkuasetelma kertoo kaiken sekä kirjasta että kirjailijanlaadusta. Kerronta on monipolvista ja kuin tässä hetkessä tapahtuvaa. Gradu katselee ulos ikkunasta. Ale acta est! Arpa on heitetty naurun ryöpsähtäessä, tulviessa hänen huulilleen: mikä säkenöivä, aurinkoa tuhlaileva päivä Grady McNeilille ja ruusuille, jotka puhuvat! Totta! Ruusut ovat viisauden sydämiä. Näin Capote näyttää jo heti alussa Gradyn vaihtoehdot ja elämisen mahdollisuudet; joko tyytyä osaansa, mihin hän ei tietenkään tyydy, arvaamme jo, tai luoda omalle olemiselleen uudet ehdot, hänen itsensä suunnittelemat ja pitkään haaveilemat, minkä arvaammekin hänen tekevän. Alun tylsän vaihtoehdottomuuden esittely on kuin lupaus rajummasta tulevasta. Kunnollisesta irtiotosta. Grady on vanhempiensa niskan päällä. Isä on karski ja välinpitämätön. Grady saa omaksi hämmennyksekseen luvan jäädä yksin kesäiseen New Yorkiin ja hänen sisällään kuplii hallitsematon nauru, iloinen kiihtymys, joka saa romaanin alussa valkoisen kesän levittäytymään hänen eteensä kuin pakasta purkautuva kangas.

Siinä tyylinäyte Capoten taidokkaasta tavasta käyttää "kuin"-korttia sen ajan kirjallisen maun kerrontana. Maku sanojen jälkeen suussa on yhtä hienoa kuin silkkinen kuristusnauha, johon hirttää itsensä. Mutta ei. Siitä tästä ei ole kysymys. Capote vain jatkaa tarkan psykologisen verkon kiristämistä tilanteiden ympärille ja soppa on valmis. Capote lisää hieman höyryä kirjoittamalla, miten "pöytähopeissa värjyvä valo näytti samanaikaisesti villitsevän hänen kiihtymystään ja väläyttävän varoitusmerkin: varovasti, tyttökulta". Emme ole vielä edes kunnolla päässeet alkua pidemmälle (15/128), kun lukijan nälkä alkaa kasvaa tekstiä kohtaan. Millainen on tuo aika ja millaisia sen ihmiset? Kaikki tuntuvat olevan oman kehänsä ulkopuolella arvaamattomia ja peittävän sielunsa liikkeet visusti muilta ajan henkeen sopivasti ilman näkyviä vammoja sieluissaan. On toki olemassa julkinen, odotettu ja tavallinen elämä ja sitten ei pitkään aikaan mitään muuta kuin ne hetket, joihin pitäisi tarttua silloin kun on mahdollista, muuten jäisi samaan ansaan asemia ja pakkoa elää muiden määrittelemää elämää, kuten Gradyn äiti - rajoittunut nainen, joka muistelee omia debytanttitanssiaisiaan, joista hän ei paljoa muuta muista, kuin että oli valkoista, ja tietenkin Lamont McNeilin, jota pidettiin hyvänä saaliina Wall Street-menestyksensä takia, vaikka hän ei ollutkaan vielä kovinkaan tunnettu seurapiireissä. Capote nautiskelee kuvattavien kohteidensa ällistyttävästä kyvystä piilottaa katseisiinsa, jotka ovat samalla sekä piilotettuja kannanottoja että uhmakkaita voimanmittelöitä, pahat aikeensa, kuten Gradyn, jonka vihreät arvioivat silmät olivat kuin meren kipenet, oli nujertanut typerän ja teeskentelevän äitinsä katseellaan, katsonut hänen lävitseen ja suunnannut valokeilan hänen turhamaisuutensa tahriintuneeseen peiliin.

Gradyn Broadway on kuin iso maailma ja hän siinä miettimässä sitä jokaisen kerran elämässään kokemaa hyppyä tuntemattomaan. Hän on kävellyt viime aikoina tai seisoskellut kadunkulmissa ympärillään liikkuvan väkijoukon seassa. Nimettömyys on osa hänen nautintoaan. Hän ei tiennyt kuka tuli tilalle ja mitä oli se polttoaine, joka ruokki hänen kiihtymyksensä palon kaikkein korkeimpiin lieskoihin. Näin hän tapaa sattumalta tai sattuman pakosta, lukija saa päättää itse, eräässä Nemo pysäköintipaikassa 23-vuotiaan, ei ruman eikä komean, nuorukaisen nimeltään Clyde Manzerin, joka oli voimakasrakenteinen mutta ketterän oloinen, ja hänen tukkansa, musta ja tiukasti kihartuva, istui päähän kuin siisti perisalainen lammaslakki. Hänen nenänsä oli murtunut joskus ja se teki kasvoista, joista ei punakkuudesta huolimatta puuttunut nopean älyn voimaa, liioitellun miehekkäät. Pari oli kuin New Yorkin Romea ja Julia yhteensopimattomuudessaan taustojensa takia. Mutta rakkaudessaan he olivat yhtä täysillä toistensa kimpussa kuin mitä nuoret, aistinsa juuri avanneet untuvikot kaikkialla maailmassa ovat, vai ovatko? Clyde ei ollut Gradyn ensimmäinen rakastettu. Hänellä oli takana jo yksi suhde kaksi vuotta sitten kun hän oli saanut auton. Capoten kuvaama Grady on tunteikas ja himokas nuori nainen, joka osasi odottaa, vaikka tunsikin, miten kesä oli mennyt hänen sitä huomaamatta: "Oli kuin Gradyn tähdenlento olisi viimeinen koittanut eikä tähti maahan osuessaan sammunutkaan mustaksi vaan hehkui entistä sinempänä". Lopussa kirja ottaa lisää kovia kierroksia:

"Clyde oli takapenkillä ja myös Peter Bell oli siellä; keskenään kamppaillessaan he näyttivät yhdeltä kaksipäiseltä ja lonkeroiselta olennolta: kyyryyn painettu Peter, jonka käsi oli väännetty selän taakse ja vertavuotavat kasvot olivat rutussa kuin tinapaperi, järkytti Gradyn niin pahanpäiväisesti että jokin laukesi: hän kirkui, oli kuin häneen olisi pakkautunut huutoa jo monta kuukautta, mutta kukaan ei kuullut häntä, ei kieppuvien katujen kivisessä hiljaisuudessa eikä autossa: Gump, Clyde ja jopa Peter olivat vajonneet yhteiseen, kuuromykkään hurmioon - Clyden nyrkkien typeryttävissä iskuissa oli riemua, ja kun auto kaahasi Third Avenuella ilmaradan pylväitä väistellen. Punaisista valoista piittaamatta, Grady katseli hiljaisena kuin lintu, joka on tyrmännyt itsensä lentämällä päin seiniä ja ikkunoita."