Kauneuden kirous

Teksti:

Eero K.V.Suorsa

Kauneus on katsojan silmässä, sanoo sanonta. Erään näkemyksen mukaan sananlaskut ovat varsin ärsyttäviä, yleisesti ottaen vain helppoja, mutta tehokkaita argumentatiivisia ja diskursiivisia aseita, joilla kuitata toisen keskustelukumppanin pitkä ja huolellisesti perusteltu argumentti. Sananlaskujen käyttäjät ovat monasti hyvä esimerkki Dunning-Kruger efektistä - asiaa kommentoivat ne, jotka eivät asiasta mitään tiedä.

Yllä kuvailtu turhauttava tilanne on varmasti sinulle tuttu, mikäli olet tehnyt filosofiaa työksesi. Esität perustellun ja mielestäsi hyvän argumentin, mutta toinen kuittaa sen toteamalla "lehmätkin voivat lentää" tai jotain vähintään yhtä hienostunutta. Käytän seuraavaksi musiikista nousevaa metaforaa; keskustelu etenee kuin Schubertin Tyttö ja kuolema, yhtä kiivaasti, ja yhä kiihtyen, mutta lopulta uuvuttaen argumentin esittäjän. Filosofille turhautuminen on tuttu, mutta kalvava tunne.

Karl Marx oli kuollessaan luultavasti eräs maailmanhistorian turhautuneimmista filosofeista - hän koki menettäneensä kaikki unelmansa ensimmäisen internationaalin romahtaessa ja riideltyään lähes jokaisen mahdollisen tahon kanssa Mihail Bakuninista alkaen. Teoksillaan hän ei kokenut saavuttaneensa yhtään mitään. Kuten tiedämme, historia osoitti toisin. Mutta, jatketaan turhautumisesta - jumalankieltäjänä tunnettu Epikuros (jonka luonnonfilosofiaa Marxin väitöskirja käsitteli) turhautui varmasti joutuessaan välttelemään uskonnollisia fanaatikkoja - eikä hän ollut ainoa. Mutta Epikuros tunnettiin myös seesteisyydestään, johon menemme seuraavaksi.

Turhautumisen jälkeen seuraa omituinen seesteisyys, jota kuvailen jälleen musiikin kautta nousevalla metaforalla. Elokuvan Pelikaanimuistio (1993) James Hornerin säveltämän soundtrackin ensimmäinen kappale avaa seesteisesti tuon jännärin, ja kuullessamme ksylofonin kaltaisen soittimen kykenemme samaistumaan ruudulla näkyvän Louisianan suomaiseman, jossa pelikaanit lentävät. Seesteisyys kuuluu tästä musiikista, ja myös arvoituksellisuus. Seesteisyyden keskellä voimme pohtia, miksi argumenttimme ei vakuuttanut toista, vaan hän kuittasi sen sananlaskulla tai sutkauksella. Seesteisyys auttaa meitä valmistautumaan seuraavaan vastaavaan väittelyyn.

Tai kenties purkamaan kyseisen sananlaskun, jonka alussa esitin. Kauneus on katsojan silmässä. Ei ikävä kyllä kaikkien mielestä. Ulkonäkö ja kauneus ovat poliittisia, moraaliin ja valtaan liittyviä kysymyksiä. Hyvyys ja kauneus on pyritty yhdistämään toisiinsa, vaikka tällä ei ole mitään pohjaa. Idea siitä, että kasvot paljastavat ihmisen moraalisen luonteen laadun, on ollut läsnä viimeistään 5. vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua (Wegenstein 2012, 4). Kreikkalaiset käyttivät käsitettä kalókagatheia, tai kaloi kagathoi joka muodostuu sanoista kalós (kaunis) ja agathos (hyvyys/hyvä). Platon kirjoitti aiheesta lukemattomia kertoja dialogeissaan, ja noina aikoina käsite viittasi yläluokkaisiin, jaloihin miehiin.

Orjat, ja muut kreikkalaisen yhteiskunnan vähempiarvoiset suljettiin kalóikagathoin ulkopuolelle jo käsitteellisesti, mutta tämä asema oli silti mahdollista saavuttaa koulutuksen tai paedain kautta. Esimerkiksi Xenophon asetti kalókagathoin sokraattisen koulutuksen keskeisimmäksi tavoitteeksi, ja hänen mukaansa ihmisen moraalinen toiminta oli ennustettavissa hänen ulkonäöstään ja kasvoistaan (Wegenstein 2012, 5). Ennen kuin palaamme tähän käsitteeseen, katsotaan miten kauneus ja moraali kulkivat kristittyjen käsittelyssä.

Kalvinistisen perinteen isälle Jean Calvinille (1509-1564) kuva, ja asioiden esittäminen kuvan kautta kytkeytyi jumalanpilkan kautta pahuuteen, ja Alain Besancon laskee Calvinin osaksi Bysantista lähtenyttä ikonoklastista perinnettä modernilla ajalla. Calvin ei tosin ollut kristillisessä perinteessä ensimmäinen: jo kirkkoisä Klemens Aleksandrialainen julisti, että peruukkia käyttävät naiset eivät voineet vastaan ottaa jumalan armoa, koska siunaus jäisi kiinni peruukkiin (Etcoff 2000, 102).

Calvinille jumalan kuvaaminen minkä tahansa muodon, kuten kuvan, kautta oli yksinkertaisesti valehtelua (Besancon 2000, 187). Calvinille kauneus merkitsi käytännössä samaa asiaa kuin turhamaisuus, ja hän laski tämän samaan kastiin kuin "egyptiläisten vitsaukset", kuten myös taiteen ja filosofian (Besancon 2000, 185). Taide ei kuitenkaan ole Calvinille itsessään täysin paha asia; sitä täytyy vain käyttää siten että sen katselemisesta ei voi nauttia. Pyhiä asioita ei kuitenkaan saanut missään olosuhteissa kuvata (Besancon 2000, 189).

Voidaan tietysti kysyä, miten Calvinin näkemys kytkeytyy nykyaikaiseen keskusteluun kauneudesta. Kyynikko tietysti toteaisi, että taistelu kuvia vastaan on hyödytöntä, koska enemmistö mediassa esiintyvistä valokuvista on jo käsitelty kuvankäsittelyohjelmilla (Chambers 2008, 6). Mutta mikäli tarkastelemme turhamaisuutta esimerkiksi suomalaisten sananlaskujen kuten "rumat ne vaatteilla koreilee", valossa, niin huomataan että ulkonäön yhdistymisestä turhamaisuuteen voidaan ilmiselvästi jäljittää kalvinismiin ja Calvinilta lähtöisin olevaan perintöön. Calvin piti kaikkea maallista, kuten kauneutta, lähtökohtaisesti alaluokkaisena, ja reformoitua kristinuskoa eräänlaisena keskinäisenä elitistisenä yläluokan identifioitumisen välineenä, ja tähän kuului oikeaoppinen jumalan ylistäminen (Besancon 2000, 202).

Kauneus siis ahdistaa, ja kalókagathoin käsite on kulkenut pitkän matkan. Elettyään ja kuljettuaan vuosisatojen halki käsite päätyi lopulta tarkoittamaan "kaunista sielua", ja valistuksen aikana Schiller, Diderot ja Hörderlin ottivat käsitteen tarkkaan pohdintaan. Suhtautuminen siihen ja koko kauneuteen oli kuitenkin ristiriitaista, mihin vaikutti luultavasti kristillinen painolasti. Seuraavaksi hieman Diderot'sta. Diderot'n tuotannossa kaunis nainen koettiin joko tyhmänä, tai uhkana, sukupuolten ero. Francette Pacteau referoi Diderot'n käsityksiä:

Kaunis nainen, tuo virtaava kuva, joka on napattu silmänräpäyksessä, kuin kameralla, antautuu miehen halulle hävittää verta vuotava ero kahden sukupuolen välillä. Tämä on kuva, josta on poismanattu sen mykistävä voima ja typistetty ´puhtaan visuaaliseksi´. Se on vailla merkitystä ollen samaan aikaan myös ruutu, joka suojelee torjutulta, kauhistuttavalta sukupuolierolta. Diderot'lle naisen kauneus on sisällötöntä ja onttoa, hänen sanoin 'nuo nuoren naisen kasvot... viattomat, naiivit, silti tyhjänä vailla ilmeitä.' Se on merkityksetön pinta, johon ihastunut mies kaivertaa ajan kanssa matemaattisella tarkkuudella vastaukset juuri niihin kysymyksiin, joihin hän haluaa kuulla vastaukset. (Pacteau 1994, 111, suom. E.S).

Seuraavaksi siirrymme Immanuel Kantiin. Myös Kant erottaa kauniin hyvästä, ja tarkasti. Myöhemmin Kant kuitenkin päätyy määrittelemään kauneuden moraalisen hyvän symboliksi, kuten myös David Hume teki. Kauneus on kohde tyydytykselle, kokemukselle tästä (Besancon 2000, 200). Kant kuitenkin varoitti naisia astumasta työelämään ja keräämään omia saavutuksiaan. Tämä itsenäisyys Kantin mukaan tuhoaisi naisen "feminiiniset ominaisuudet" kuten kauneuden (Etcoff 2000, 81). Valistuksen aikana käsityksiimme kauneuden ja moraalin yhteydestä vaikutti kuitenkin keskeisesti sveitsiläinen pastori Johann Kaspar Lavater, jonka teos: Physiognomical Fragments for the Promotion of the Knowledge and Love of Man saavutti välittömästi keskeisen aseman. Kirjan keskeisin sanoma oli:

Kauneus ja rumuus omaavat suoran yhteyden ihmisen moraalin perustaan. Mitä komeampi hän on, sitä moraalisempi hän, mitä rumempi hän on, sitä pahempi hän on moraalisesti (sit. Wegenstein 2012, 8), suom E.S.

Modernista näkökulmastamme tämä kuulostaa kylmäävältä, vaikka tiedämme maailman olevan epäreilu paikka, ja silti haluamme uskoa, että ihmiset eivät tuomitsisi toisiaan ulkonäön perusteella. Mutta, alue, jossa sitkeä uskomus ulkonäön parantavaan voimaan on esteettinen kirurgia, eli kauneusleikkaukset. Yhdysvaltalainen kirurgi Steven Marquardt on kehittänyt software -ohjelmiston, joka analysoi kasvot uusklassisten kauneusihanteiden pohjalta. Ohjelmiston perusteella on Marquardtin mukaan mahdollista määrittää juuri oikeat ja kauniit kasvot kullekin potilaalle.

Ohjelmistoa käytetään leikkausten suunnittelussa. Marquardtia voidaan pitää nykypäivän Lavaterina, ja vertaus on nähdäkseni oikea (Wegenstein 2012, 101). Marquardt on esiintynyt useissa tosi-tv-ohjelmissa, joissa kauneusleikkausten avulla pyritään muuttamaan ihmisten menestystä työelämässä, parisuhteissa, ja näiden muuttamista ylipäätään paremmiksi ihmisiksi. Marquardtin mukaan leikkausten avulla meistä on mahdollista tehdä "todella kauniita", pelkän "kauniin" tai "neutraalin" sijaan. Esteettinen kirurgia vetoaa tässä kontekstissa näin syvimpiin arvottomuuden tunteisiin, ja tarjoaa tilalle "uutta itseä".

Ilmiö kietoutuu kuitenkin myös muihin ilmiöihin. Tosi-tv on vaikuttanut esteettisen kirurgian suosion nousuun maailmalla. Bernadette Wegenstein toteutti tutkimuksen sosiologian kandi- maisterivaiheen opiskelijoiden parissa Buffalossa, New Yorkissa ja Los Angelesissa. 662 opiskelijaa täyttivät kyselylomakkeen, joka koski heidän ruumiinkuvaansa ja kauneuskirurgiaa käsitteleviä tosi-tv-ohjelmia. Kyselylomake tarkastettiin eettisen lautakunnan puolesta, ja osanottajien pariin ei hyväksytty opiskelijoita, joilla oli todettu ruumiinkuvahäiriö (engl. body dysmorphic disorder, Wegenstein 2012, 127).

Los Angelesin miehet tunsivat itsensä vähemmän viehättäväksi, kuin Buffalon miehet, ja tämä liittynee siihen tosiasiaan, että he asuvat Yhdysvaltain kauniiden ja rohkeiden pääkaupungissa. Mutta, buffalolaiset opiskelijat katsoivat tosi-tv:tä enemmän, ja ahdistuivat omasta kehostaan enemmän ja kokivat myös enemmän ulkonäköpaineita kuin tutkimuksen osanottajat Los Angelesissa. Buffalolaiset osanottajat tulivat myös useammin työväenluokkaisista perheistä, ja kauneuskirurgiaa käsittelevien ohjelmien sivutessa Beverly Hillsin kauniita ja rikkaita, he tunsivat omissa kehoissaan myös yhteiskunnallisen epätasa-arvon yhdistäen hyvän ulkonäön aineelliseen menestykseen (Wegenstein 2012, 127). Myös tutkimukseen osallistuneet naiset kokivat ulkonäköpaineiden nousseen ohjelmien katselun myötä. Ja mitä enemmän ahdistus kasvoi, sitä enemmän he katsoivat näitä ohjelmia (Wegenstein 2012, 128).

Kauneus on siis moraalia koskevan kysymyksen lisäksi myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Ennen loppuhuomautuksia on vielä syytä nostaa esiin kauneuden herättämää ristiriitaa nykyajan filosofian parissa. Kauniita naisia arvostanut Sartre suhtautui kovin ambivalentisti naisten kauneuden käsitteeseen. Sartren mukaan jotain kaunista nähdessään katsova subjekti kokee kauneuden kokemuksen nimenomaisesti perääntyessään inhon vallassa, koska ensimmäinen hämmästyksen sävyttämä reaktio on inho, ja vasta tämän jälkeen tulee kauneuden kokemus.

Kauneus nousee eksistentiaalisesta tyhjyydestä (ei niin kaukana Calvinin puhumasta helvetistä), Sartrelle naisen kauneuden kokemus muuttuu hetkellisesti kuvaksi, korvaten aidon läsnä olevan henkilön. "Tiedän varsin hyvin, että edessäni on nainen, joka on verta ja lihaa ja jotain, joka eroaa minusta, mutta tästä huolimatta edessäni on vain tämä 'epätodellinen kuva'. Ja tämä kuva on siinä määrin epätodellinen, että se on Sartren mukaan hävitettävissä takaisin tyhjyyteen. Sartre rinnastaa kauniin naisen kuolemaan. Lopuksi ei ole enää mitään nähtävää, joka häiritsisi katsojaa (Pacteau 1994, 108).

Huomautan, että en yritä väittää olevan olemassa mitään luonnollista kauneutta, saati esittää kliseitä "itsetyytyväisyydestä". Pikemminkin, pyrin huomauttamaan ja kiinnittämään huomion yhteiskunnassamme vallitsevaan syvään arvottomuuden tunteeseen. Kauneus herättää meissä ristiriitoja, mutta siihen liittyvä valta ja arvottaminen ovat keskeisiä kysymyksiä.

Kirjallisuus

Besancon, Alain: The Forbidden Image. An Intellectual History of Iconoclasm. Englannista ranskantanut Jane Marie Todd. University of Chicago Press.

Etcoff, Nancy (2000): Survival of the Prettiest. The Science of Beauty. Anchor Books.

Chambers, Clare (2008): Sex, Culture and Justice. The Limits of Choice. Penn State Press.

Pacteau, Francette (1994): The Symptom of Beauty. Reaktion Books.

Wegenstein, Bernadette (2012): The Cosmetic Gaze. Body Modification and the Construction of Beauty. MIT Press