Kauniissa epäkoheranssissa
Teksti Harald Olausen
Ennen kuin jatkamme tanssiprofessori Kai Lehikoisen kirjan ajatusten ruodintaa siitä, miten hän näkee tanssista kirjoittamisen ongelmana ja haasteena yliopistollisesta näkökulmasta, tutustumme lyhyesti Niko Hallikaisen ja Liisa Pentin yhdessä toimittamaan kirjaan "Postmoderni tanssi Suomessa? (Kinesis 2018) osin siksi, että Lehikoiselle omien sanojensa mukaan "tanssista kirjoittaminen on pohdintaa, joka piirtyy symbolisina merkkeinä paperiin tai tietokoneen ruudulle. Se on tanssin hahmottamista ja ymmärrettäväksi tekemistä kielen keinoin. Samalla se on osallistumista vuoropuheluun itseni ja toisten kanssa"; osin taas siksi, että lukija huomaa sen suuren eron, mikä helsinkiläisellä 1980-luvun postmoderniksi tanssiksi nimetyllä virtauksella on edelleenkin turkulaiseen periferiseen käsitykseen tanssista ja sen mahdollisuuksista Lehikoisen melko heppoisissa kirjoituksissa vastaan "Postmoderni tanssi Suomessa?"-kirjan syvälliset ja filosofiset ihmiskuvapohdinnat ja niiden merkitykset sekä tanssissa erikseen että yleisesti esteettisen maailman etiikkaa tutkittaessa ja sovellettaessa omaan elämään ja töihin.
Lehikoisen lähtökohta "ymmärrettäväksi tekemistä kielen keinoin" kuulostaa äidinkielenopettajan kesäkiiman kuvauksena äidinkielenopettajien liiton kesäkirjoituskilpailun kunniapalkinnon sarjassa "hieman rohkeampi asiaproosa" palkintoraadin luokituksella naivistisutopistinen kieliseikkailu, mitä se tarkemmin tutkittuna onkin, ja on siksi lajissaan epärehellinen, mutta myös epätieteellinen eikä innosta mielikuvituksettomuudellaan siihen sen paremmin tutustumaan, sillä se ei muiden Lehikoisen tekstien tapaan, sieltä täältä irrallisina mietteinä tunnettujen ajattelijoiden ajatuksia lainaavana, ole omaperäinen tai johda mihinkään älylliseen synteesiin niistä ongelmista, joita odottaisi sentään yliopistossa työskentelevän ja ammatikseen päivittäin tiedettä (kai Kai?) professorin osaavan hahmottaa ja tarjota aivoituksiaan niiden ratkaisuksi siitä huolimatta, että Aristoteles sanoi Runousopissaan jäljittelyn olevan ihmiselle luontaista ja ihmisen vielä nauttivan siitä suuresti.
"Postmoderni tanssi Suomessa? -kirja on hyvin toimitettu ja kirjoitettu ja sitä on ilo lukea. On ihan eri asia, kun todelliset taiteilijat, jotka ovat sitä mitä sanovat ja tekevät, kirjoittavat itsestään ja taiteestaan, kuin taiteen ulkopuoliset juoksupojat, järjestäjät ja hallinnoitsijat, joihin Lehikoinenkin hienosta tittelistään huolimatta kuuluu. Mutta mikä parasta, kirjasta puuttuu kokonaan se yleinen ja mauton nuoleminen, mihin turkulainen sukkahousumies-Lehikoinen jo kirjansa alussa lähtökohtaisesti nojaa koko kirjansa ja ilmeisesti myös "tanssillisen ajattelunsa", mikä ei sitä ole lainkaan, vaan tanssin alistamista jonkun tanssille vieraan ja ulkopuolisen päämäärän instrumentiksi. Lehikoisen tapauksessa se on kulttuurisektorin ulkopuolella erilaisille asiakasryhmille, rahoittajille ja medioille tarkoitettua huomion ja rahan kalastelua ja siitä saatavana hyötynä rahaa, titteleitä, kokouksia ja muita huomionosoituksia sekä lisää surkeita o-tutkimuksia Surreyn yliopistossa täysillä apurahoilla samaan aikaan, kun oikeat taiteilijat ja varsinkin nuoret tanssijat ovat nälkäkuoleman partaalla, ei muuta. Kerrataanpa tähän väliin Lehikoisen hyvin tuntemat kokoomuksen 20.3.2019 puoluehallituksessa hyväksymän kulttuuripoliittisen ohjelman tavoitteet:
"Tuetaan luovien alojen osaajien ja tuotteiden kasvua ja kansainvälistymistä muun muassa yhteistyöverkostoja lisäämällä ja tuki- ja rahoitusjärjestelmiä uudistamalla. Hyödynnetään luovien alojen liiketoimintamalleja ja osaamista myös muilla aloilla. Jatketaan audiovisuaalisen alan tuotantokannustimia. AV-kannustin on ollut menestystarina, jonka avulla Suomeen on saatu ulkomaisia elokuvaproduktioita. Tämän menestystarinan pitää antaa jatkua ja kasvaa. Puretaan kulttuuritapahtumien järjestämiseen liittyvää byrokratiaa ja huolehditaan vapaaehtoistoiminnan edellytyksistä. Ratkaistaan Internetin sisältömarkkinoihin ja alustapalveluihin liittyvä arvokuiluhaaste. Huolehditaan yksityisen kopioinnin hyvitysmaksun tarkoituksenmukaisesta tasosta."
On taiteen alistamiselle osaksi jotain ulkopuolista, vaikkapa matkailuelinkeinon tarpeita, palvelemaan toinenkin nimi: jo ylhäällä siteerattu kokoomuslainen kulttuuripolitiikka, jossa asiantuntemusta ei ole, koska sitä ei tarvita, koska siihen ei ole kokoomuslaisten Risto Ruohosen ja Hantta Krausen (uusi nimi joku Wilma S. vai oliko se William) tapaan kykyä, sillä taiteen tehtävä on heille vain kyky tuottaa rahaa, ei kuluttaa, ja kaikista taidetta, missä lie kukakin, missä kolossa, harrastavasta ja kesäkipponäyttelyä saunanvintille puuhastelleesta, voi tulla taiteilija uuden sukupuolettoman maan tapaan, vain siitä ilmoittamalla netitse verotoimistoon.
"Postmoderni tanssi Suomessa?"-kirjan toimittajat ja kirjoittavat edustavat tanssin tätimafian vastaista radikaalia ja melkein jo Suomessa unohdettu tanssin vallankumouksellista irtiottoa sen typeristä ja lässyttävistä tätimafioiden valheista, kliseistä ja ennen kaikkea kahleista. Tällaista tanssi ei voisi esittää Turussa - Tiina Lindfors ja Raija Lehmussaari, tuo kohta viisikymmentä vuotta toisilleen vihoitellut turkulaisen tanssin tätimafian mätä oksa karisisi omaan mahdottomuuteensa - missä tätimafian lässytyslinnakkeen käsissä tanssi on nautinta- ja seurustelutapa eikä kuten postmodernin tanssin aikaan Helsingissä, tapa taistella orjuuttavaa ja viihteellistynyttä keskinkertaissuutta vastaan mielikuvituksellisen taiteen keinoin paljastamalla samalla yhteiskunnalliset sortokoneistot ympärillämme ja ihmisten monimutkaiset keskinäiset suhteet.
"Postmoderni tanssi Suomessa?"-kirjassa kirjoittaa tanssista painavia ja merkityksellisiä lauseita, joilla on todellisuudenpohjaa myös arkitodellisuudessa tekoina 14 tunnettua tanssijaa ja arvostettua tanssin asiantuntijaa; mm. Sanna Kekäläinen, Soile Lahdenperä, Kirsi Monni, Riitta Pasanen-Willberg, Liisa Pentti, Paula Tuovinen, Jaana Turunen sekä Annika Tudeer. Kirjoittajat ovat töillään ja hallitsevan tylsyyslatteuskratian vastaan hangoittelijan asenteillaan lunastaneet jo paikkansa tanssin undegroundin viileissä kellareissa poissa kunnian kenttien polttavista auringonpaisteista. Kirjan takakannessa mainostetaan tekstien olevan "ikkuna tärkeään ajanjaksoon suomalaisen taidetanssin nuoressa historiassa". Postmodernismin ajatukset ovat vaikuttaneet syvällisesti moneen kirjan kirjoittajan ajatteluun. Frederic Jamesonin mukaan postmodernismia ei pitäisi ymmärtää tyylinä vaan pikemminkin vallitsevana ominaisuutena, mielteenä, joka sallii hyvin erilaisten, mutta kuitenkin sille alisteisten piirteiden rinnakkaiselon (Jameson 1991, 4).
Postmodernismin syvimpänä ideana on, että inhimillisen kielen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Tämä johtuu siitä, että pelkkää paljasta "maailmaa sinänsä" ei ole olemassa. On vain ihmisten kielellään ja kulttuurillaan luomia tulkintoja asioista eli erilaisia "diskursseja". Kaikki totuusväittämät ovat loppujen lopuksi jonkin ihmisryhmän pyrkimystä hallitsevaan asemaan, minkä vuoksi se enemmän tai vähemmän tietoisesti sortaa jotain muuta ihmisryhmä ja sen diskurssia. Itse postmodernista onneksi kirjassa ei paljoa puhuta vaan siitä, mitä se merkinnyt heille ja miten he ovat tekemisensä ja olemisensa silloin vielä marginaalissa olleina taiteilijoina ymmärtäneet. Sanana postmodernismi oli Suomessa vähän käytetty eikä siitä puhuttu. Postmodernismista ei ole kukaan muukaan puhunut enää vuosiin. Kun Derrida & Co väitti, että kielen ulkopuolella "ei ole mitään", se ei ollut ontologinen väite vaan retorinen kärjistys: ei mitään minkä voisi ymmärtää vain yhdellä tavalla, koska ilman kieltä ja monitulkintaisia käsitteitä emme näkisi maailmassa kuin kaaosta tai "epämaailman" - emme yhteyksiä ja järjestystä, josta järki kostuisi.
Matemaatikko voisi vastaavasti sanoa, että yhtälöiden ulkopuolella ei ole matemaattisia olioita, koska ne tulevat kiinnostaviksi ja ongelmiksi ja ongelmina ratkaistaviksi vain matemaattisen logiikan ja yhtälöiden avulla. Ero on vain siinä, että kun matemaattinen ongelma on ratkaistu, kollegat tunnustavat, että ongelma on ratkaistuja päättelystä ei löydetä virheitä. Mutta millaista se oli tanssijoille pohtia syntyjä syviä ilman valmiita vastauksia ja epävarmuudessa? Tanssintukija Aino Kukkonenkin pisti lusikkansa tähän keskusteluun 29.8.2018 postmodernista tanssista Suomessa otsikolla "Lusikoita postmodernin sopassa" tanssinliikekieli.com-sivustolla: "Miksi sitten 1980-luvulla kulta-aikansa kokenut termi puhuttelee suomalaisia tanssitaiteilijoita juuri nyt, hän kysyi?" Kukkosen mielestä ehkä yksinapaisten (ja yksinkertaistavien), totalisoivien diskurssien voimistuessa yhteiskunnassa postmodernin pluralismi tuntuu taas tärkeältä. Fragmentaarisuus on lisääntynyt entisestään. Taiteessa nähdään Kukkosen mielestä arvoa monimuotoisuudessa ja vahvan keskustan sijaan marginaaleissa sekä reunamilla:
"Ajattomat, postmodernismillekin ominaiset keinot, kuten lainailu, ironia ja parodia sekä itserefleksiivisyys ovat edelleen läsnä ja paljon hyödynnettyjä: Kuten Pentin ja Hallikaisen esipuheessakin todetaan, kysymysmerkki kirjan nimessä osoittaa, että lopullisia, ehdottomia vastauksia ei ole, eivätkä kaikki kirjassa mukana olevat taiteilijat välttämättä edes koe käsitettä omakseen. Postmodernia tai oikeastaan postmodernin yhteiskunnan rakenteita ja sen taiteen kentän toimintaa, on myös syytä tarkastella kriittisesti, kuten Lindforsin artikkeli sekä hänen toimittamansa julkaisu osoittavat. Tähän liittyy omalla tavallaan myös Anna Torkkelin teksti, jossa kuvaillaan yhteiskunnassa vallitsevaa nopeuden ja tuloksellisuuden vaatimusta. Hän kirjoittaa kuinka sen myötä myös tanssitaiteelta odotetaan "ratkaisuja" ja sen kustannukset hyväksytään helpommin silloin, kun se on tuottamassa hyvinvointia."
Olen tästä samasta ongelmasta jo aiemmin kirjoittanut näissä esseissäni. Mutta se ei tarkoita, ettei postmodernismista olisi jäänyt jotain merkittävää omaan aikaamme. Puhun siitä tarkemmin loppuluvussa "Montaignelais-lunatsarskimainen näkökulma", missä kerrotaan postmodernismin aatehistoriaa ja vaikutuksia skeptiseen humanismiin sekä vapaaseen ajatteluun. Kukkosen huomio on tärkeä, samoin kun koko postmoderni tanssi ja sen tekijät. Siksi postmodernismia ja postmodernia tanssia kannattaa käydä vielä kertaalleen läpi ja etsiä sieltä sen tärkeää sydäntä, vaikka esipuheessaan kirjan toimittaneet Niko Hallikainen ja Liisa Pentti muistuttavat sanan postmoderni olevan lajissaan (jo menetetty?) hyvin 1980-lukulainen termi. Sitä se onkin, samoin esillä olleet teemat. Mutta sanan takana olevat ajatukset ovat edelleenkin ajankohtaisia samoin kuin teemat. Postmodernin tanssin sanoma ei vanhene koskaan. Mitä se sitten oikein on? Postmoderni tanssi -käsitys tulee kaikessa ristiriitaisuudessaan ja laajuudessaan kattavasti kirjassa esille. Professori Timo Airaksiselta löytyy osuva kuvaus siitä, mitä postmodernin käytännöllisesti ymmärretty filosofia on kirjassaan: Todellisuuden kosketus"(Otava 1997):
"On mahdotonta sanoa, onko ihmisellä enää identiteettiä yhteiskunnassa, sillä sama koneisto, joka korjaa epäoikeudenmukaisuuden, korvaa myös identiteetin ja minuuden. Moderni ajatteli, että kunhan epäoikeudenmukaisuudet korjataan, ihminen saa elää ja kukoistaa omana itsenään. Nyt tiedämme, että näin ei käynyt. Postmoderni ihminen ajautuu organisaatioiden ja järjestelmän sisään niin, että kaikki on samalla kertaa oikeudenmukaista ja epäoikeudenmukaista, ja lisäksi koko ajan muuttumassa toiseksi muuksi. Mitään ei voi vastustaa, eikä ketään suosia. On aivan samantekevää, kuka minä olen. Sillä ei ole kuitenkaan mitään vaikutusta asioihin, ja jos nyt on, sama ei päde enää tulevaisuudessa. Siksi ihminen voi valita vapaasti, tai oikeastaan mielivaltaisesti, mihin kuuluu ja kuka hän on."
Professori Airaksisen sanat ovat tänään täyttä totta, kun sukupuolisesta on tulossa pelkkä ilmoitusasia, jos syksyllä 2021 Marinin hallituksen ohjelman mukainen translain uudistus etenee hallituksen esityksenä eduskunnalle, mitä voi epäillä jo nyt kepun vanhoillisen siiven kovan vastuksen takia. Esipuheen "Postmoderni tanssi Suomessa?"-kirjaan kirjoittaneet ymmärtävät myös postmodernin olevan muutakin kuin vain historiaa. Se on problematiikkaa, johon tuntuu heidän mielestään tärkeältä ja välttämättömältä nykytanssitaiteilijana vastata, vakka kieltäytyisi itse liittymästä sen katon alle. Mutta mikä parasta, he lupaavat taiteilijoiden ja tanssintutkimuksen kohtaavan teksteissä "kauniissa epäkoherenssissa".
Keskityn tässä ruotimaan kahden tunnetun, mutta julkkisuudessa vähemmälle huomiolle jääneen, tanssija-koreografin tekstejä. Toinen heistä on yli kolmekymmentä vuotta sitten Amsterdamin teatterikoulusta modernin tanssin osastolta valmistunut Liisa Pentti ja toinen Blondi-tanssiteoksen tekijän, taideyliopiston vararehtorina vuosina 2013-2018 ja rehtorina 2006-2013 työskennellyt Paula Tuovinen, joka toimii tällä hetkellä taiken (entinen nimi taiteen keskustoimikunta) eli nykyisen taideneuvoston pääsihteerinä.
Liisa Pentti tulkitsee postmoderni tanssi-käsitettä ja käsittelee kirjoituksessaan lyhyesti kolmea teostaan, joista kaikki ansaitsivat oman lukunsa: Klaustro-shh! -teosta (1987); teossarjaa Stage Animals (2008-2010), joka johdatti hänet uudenlaiseen maastoon, jossa postmoderniin tanssiin sisältyvät tyylilliset ja nimeämättömät strategiat eivät enää päteneet, vaan vapauttivat hänet uuteen; sekä ryhmäkoreografiaan The Sinking of The Titanic (2015):
"Taiteelliset prosessini ovat perustuneet uteliaisuuteen ja intuitioon, ja olen aina kulkenut omien taiteellisten sisältöjeni polkua nimeämättä itseäni tai tuntematta sukulaisuutta mihinkään erityiseen koulukuntaan. Jos haluan löytää ajallisia, taidehistoriallisia käsitteitä, joiden sisään työni asettuu, polkuni LIISA PENTTI: MINÄ, JAG, MOI, ETC. UND POSTMODERNI TANSSI näyttäytyy nykyään varsin selkeänä post-judsonilaisen ja avantgardistisen perinteen kuljettajana. Työni sisältää suomalaisuudestani ja romantiikkaan taipuvaisesta luonteenpiirteestäni johtuen kuitenkin elementtejä, jotka eivät sisälly amerikkalaiseen postmoderniin traditioon. Kun palasin Suomeen vuonna 1987 viiden Amsterdamissa vietetyn vuoden jälkeen, koin että työni konteksti asettui täällä käsitteellisen tai analyyttisen ajattelun ja kirjoittamisen saavuttamattomiin. Kysymys postmodernista jäi kuitenkin ilmaan ja ehkä hyvä niin. Tanssiryhmäni Liisa Pentti +Co:n vuonna 2016 järjestämän tapahtuman, Postmoderni tanssi Suomessa?"
Otsikko olisi yhtä hyvin hänen mielestään voinut olla pelkkä Postmoderni tanssi? Termi tuntuu Pentistä pakenevan postmoderniin taiteeseen yleisesti liitettyjä, moninaisia määrittelyjä vaikkapa muiden taideteosten kommentoinnista, kopioinnista, alkuperäisyydestä, tekijän (auteur) puuttumisesta tai simulakrasta, Baudrillardin käsitteestä "kopio vailla originaalia" (Burt 2011, 7). Mutta onko sillä väliä? Kyseessähän on enemmän sateenvarjokäsitys kuin ohjelmajulistus. On aika, joka huutaa jotain ja sille pitää vastata. Tätä Pentti ei tunnu tai halua käsittää. Ei tässä nyt kannata hiuksia halkoa. Tee hyvin intuitiosi ja kutsumuksesi mukaan se, minkä osaat ja haluat palavasti tehdä. Se riittää. Ei tässä tarvitse alkaa tästä sotia. tanssikaa mieluummin Pina Baushin sanoin, kun muuta ette voi.
Pentti on kuitenkin oikeilla jäljillä ja osaava tanssintekijä. Hänen mukaansa yleinen epäluottamus aatteisiin sekä vaikeasti määriteltävä suhde siihen, mihin taide perustuu, voidaan määritellä postmodernin taiteen kriteereiksi. Unohtamatta ironiaa, huumoria ja leikkisyyttä (Art Encyclopedia). Postmodernilla on ollut Airaksisen määritelmän lisäksi Suomessa myös silmät avaava määritelmä, josta filosofi Georg Henrik von Wright puhui jo humanismi -luennoillaan 1950-luvulla ruotsinkielisille tekniikan ylioppilaille pitämässään esitelmässä, ettei pidä olla niin sokea, että antaa itsensä mennä lankaan ja palvella aikansa eläneitä aatteita sokeasti.
Blondin tekijä, tanssija ja koreografia Paula Tuovinen muistaa keskustelun postmodernista saapuneen Suomen tieteen ja taiteen kentille oman kokemuksensa mukaan 1980-luvun lopulla. Tuovinen olettaa, että postmoderni liikehdintä liittyi 1900-luvun lopun globalisaation, kulutuskulttuurin ja sosio-ekonomisen muutoksen esteettisiksi ilmentymiksi: "Samoihin aikoihin elimme digitalisaation murrosvaihetta, joka on yksi osa tuota isoa muutosta. Muistan, että 1990-luvun alussa kuraattori Virve Sutinen kysyi minulta Teatterikorkeakoulussa, jossa olin opettamassa, että onko sulla Macci vai PC. Vastasin, että on siinä ainakin hiiri. Eli siitä lähdettiin. Taiteilijat alkoivat kiinnostua uusista välineistä, videosta, populaarikulttuurista ja maailman kulttuureista. Tarinoiden merkitys väheni, sillä moniäänisyys, monikulttuurisuus, monivärisyys, visuaalisuus ja alakulttuurit alkoivat olla kiinnostavampia."
Tuovinen kertoo postmodernien vaikutteiden tulleen omaan tanssitaiteilijan kehitykseensä pääasiassa kahden kanavan kautta. Toisaalta näkemieni ja itsekin tanssimieni taideteosten myötä ja toisaalta kehollisena, tanssiteknisenä oppimisena: "Olen tanssijana niin kutsuttu itseoppinut eli sitä sukupolvea, joka haki oppinsa pitkälti yksityiskouluista, kavereilta ja kursseilta - pääasiassa Euroopasta; tarkemmin Ranskasta, Saksasta, Hollannista ja Ruotsista. Modernin ja postmodernin tanssin virtaukset ovat tavallaan piirtyneet suurelta osin tiedostamatta omaan kehooni käytännön kokemuksen kautta. Monet oman polveni tanssintekijät kuten Kirsi Monni, Sanna Kekäläinen, Soile Lahdenperä, Liisa Pentti ja Ari Tenhula lukivat paljonkin alan lehtiä ja kirjoja ja sivistivät itseään monin tavoin."
Tanssintekijät eivät kuitenkaan Tuovisen mielestä suoranaisesti muodostaneet mitään koulukuntaa, sillä kaikilla oli omat erityiset koulutustaustansa ja kiinnostuksen kohteensa. Hän itse opiskeli kirjallisuutta, joten lhän tunsi myös dekonstruktion teoriaa, Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat. Sianhoito-opasta ja muita kotimaisia trendikkäitä kirjoituksia. Tuovisen kavereiden kirjahyllyistä löytyi Lyotardia, Derridaa ja niin edelleen: "Numeroa tekemättä kävimme tanssitaitelijoiden kesken keskustelua siitä, mikä tanssissa oli arvostettavaa ja mikä ei. Nykyvalossa keskustelujamme ei ehkä kutsuttaisi kuitenkaan varsinaisesti teoreettiseksi keskusteluksi, sillä oma kehollinen kokemus ja tanssijan arkipäivä olivat useimmilla meistä keskiössä."
Lehikoinen liitelee matalalentoa edellä mainittuihin postmodernisteihin verrattuna, ja vielä kuin eri planeetalla postmodernistien kanssa kirjoituksissaan: "Sananvapauden nimissä jokaisella on oikeus jakaa omat kokemuksensa toisten kanssa puhumalla, kirjoittamalla ja vaikka tanssimalla. Tanssista voi kirjoittaa omaan päiväkirjaansa, joka voi olla luonteeltaan esimerkiksi osaamis- ja oppimisportfolio, työpäiväkirja tai esityspäiväkirja. Mielipiteitä, kommentteja, kritiikkiä, uutisia ja tarinoita voi kirjoittaa esimerkiksi verkkoblogiin tai lehteen. Tutkimustarkoituksessa voimme tehdä tutkimusmuistiinpanoja ja julkaista tuloksia ja johtopäätöksiä tutkimusartikkeleina erilaisissa aikakausjulkaisuissa."