Keitä olivat viktoriaanit?

08.06.2021

Teksti:

Eero K.V.Suorsa

Matthew Sweet: Inventing the Victorians. Faber & Faber, 264 sivua. 2001

Englannin kuningattaren ja Intian keisarinna Viktorian (1819-1901, vallassa vuosina 1837-1901) mukaan nimetty aikakausi miellettiin usein ahdasmielisen kaksinaismoralismin ajaksi, mutta myös teknisen kehityksen ajaksi. Ajalta muistamme niin rautatiet, pääministerien Disraelin ja Gladstonen kamppailut vallasta, Oscar Wilden, Irlannin tuhoisan suuren nälänhädän, masturbaation tekemisen (tarpeettomaksi) ongelmaksi, naisten seksuaalisuuden kontrollin (vaikka tuona keksittiin myös ensimmäinen vibraattori) ja Itä-Lontoon Whitechapelissa kauhua herättäneen sekä kuolemaa niittäneen Viiltäjä-Jackin. Erityisesti englantilainen yläluokka niitti mainetta puritaanisuudellaan. Näitä kuvauksia on myöhemmin ikuistettu lukuisiin kulttuurin tuotteisiin ja kuviin.

Muun muassa Downton Abbey-sarjassa olemme nähneet näitä kuvauksia jälkiviktoriaanisesta ahdasmielisyydestä, ja ehkä kaikkein ikonisin omalla kohdallani on Hughesin veljesten Viiltäjä-Jackista ohjaama From Hell (2001), joka perustuu Alan Mooren ja Eddie Campbellin nerokkaaseen sarjakuvaromaaniin Helvetistä joka ilmestyi vuona 1994-1997 Liken julkaisemana. Tuo elokuva sekä sarjakuvaromaani nostivat esiin viktoriaanisen yhteiskunnan ahdasmielisyyden ja antisemitismin sekä jyrkän epätasa-arvon yläluokan ja työväenluokan välillä. Vaikka romaanissa ja elokuvissa on merkittäviä eroja, niin viktoriaanisen yhteiskunnan määrätty synkkyys suorastaan pursuivat molemmista teoksista voimallisina.

Joskus olen kuullut sanottavan, että kulttuurin tuotteista pursuaa jokin "afrodisiakki" joka vetää näiden tuotteiden kuluttamisen puoleen. Näistä kahdesta sen sijaan ei pursunut mitään afrodisiakkia, vaan pikemminkin jotain aivan muuta, suorastaan brutaalia, mikä veti niiden pariin ja teki niistä vaikuttavia. Hienoja teoksia molemmat, yhtä kaikki. Ja kuvauksia viktoriaanisesta ajasta, ja rehellisiä sellaisia.

Sanalla viktoriaani on paha kaiku, ja kun kutsumme jotakuta viktoriaaniksi, emme suinkaan tarkoita tätä kohteliaisuudeksi, vaan puhumme silloin ahdasmielisestä konservatiivista.

Näkökulmaa viktoriaaniseen aikaan laajentaa toimittaja Matthew Sweetin Inventing the Victorians. Teoksella on ikää jo 20 vuotta, mutta teos on silti hersyvän hauska, ja silti kiinni faktoissa. Viktoriaaninen aika ei ollut pelkästään ankeaa moralismia, vaan moralismin kaapujen alla elivät vilkkaat ja erilaiset alakulttuurit. Tällaisiin hauskoihin teoksiin törmääminen on omalla tavallaan erittäin viehättävää; synkän historian kronikointi voi olla myös hauskaa ja myös näiden kronikoiden lukeminen. Erityisen mielenkiintoisia ovat Sweetin kasaan kokoamat aikalaisten omat muistelmat viktoriaanisesta ajasta, kuten Stephen Coleridgen toteamus ettei viktoriaaninen aika ollut niin pahaa ja että "nykyisyys vääristää näkökulmamme tuosta ajasta". Myös arkkitehti Ralph Neville painotti jo vuonna 1930 ilmestyneissä muistelmissaan The Gay Victorians että viktoriaaninen Lontoo oli monilla tavoin sykkivämpi, ja eläväisempi kuin 1930-luvun Lontoo, jonka hän koki ahdistavan puritaanisena.

Mikä sitten teki viktoriaanisesta kulttuurista, tai sen alakulttuureista tuon sykkivän ja eläväisen paikan, jota monet intellektuellit kaipasivat? Ei ehkä niinkään synkkyys ja puritanismi, vaan yllä mainitut erilaiset alakulttuurit. Esimerkiksi sirkus ja sirkustaiteilijat jotka olivat elävä viihteen ja alakulttuurin muoto. Ja tämä otettiin vakavasti myös yhteiskunnan muilla portailla; vuonna 1861 Lontoon polytekninen instituutti järjesti luentosarjan, jossa vakavasti pohdittiin ja analysoitiin mm. trapetsitaiteilijan työtä ja ammattia, eli mitä kaikkea trapetsitaiteilijan ammatti käsitti, ja mitä tuon viihteen tuottaminen merkitsi.

Trapetsitaiteilijat olivat viktoriaanisen ajan supertähtiä, joskin alakulttuurin piireissä, mutta silti houkutellen myös kaksinaismoralistista yläluokkaa esityksiinsä. Näihin liittyi myös vaarallinen viehätys; tuon ajan turvallisuusjärjestelyt olivat käytännössä varsin puutteellisia, eikä sirkuksissa tänä päivänä tuttua turvaverkkoa tunnettu. Moni heistä kuolivat onnettomuuksissa, eikä taloudellinen toimeentulo ollut turvattu aikana, jolloin vakuutuksia ei ollut kuten nykyisin.

On mainittava myös elokuva, sillä tuona viktoriaanisena aikana Lontoossa alkoi syntyä ensimmäinen kulttuurinen kiinnostus "liikkuvan kuvan" spektaakkelin ympärille. Osa näistä filmeistä saattoi olla komedioita, joiden avulla oli mahdollista ironisesti kommentoida yhteiskunnan jäykkää moraalia. Nämä olivat suurta kansan viihdettä, ja vaikka nämä filmit herättivät pahennusta (niin kuin jokainen uusi kulttuurin tuotteen muoto ilmestyessään ensimmäistä kertaa markkinoille), niin näytökset vetivät ihmisiä kuin hehkulamppu kärpäsiä puoleensa. Liikkuvaa kuvaa ei kynsin hampain haluttu aluksi hyväksyä taiteeksi 1890-luvulla. Silti tuo taidemuoto silti vakiinnutti paikkansa osana viktoriaanista yhteiskuntaa.

Myös viktoriaanista maskuliinisuutta valotetaan teoksessa, ja osoitetaan että tuo käsite oli ristiriitoja täynnä. Vaikka korostettiin hillitöntä anglikaanista itsekuria, niin samaan aikaan miesten elämät olivat täynnä homoseksuaalisia kokeiluja, vierailuja bordelleissa ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä seksuaalisuus nyt voikaan sisältää ja tarjota kokemuksena. Viktoriaanisen ajan miehiä päätyi myös mielisairaaloihin hyperseksuaalisuuden tähden. Viktoriaaninen aika käsitti myös eläväisen homopornon alakulttuurin, vaikka myöhemmät historioitsijat ovat pyrkineet kiistämään tämän.

Sweetin kirja on hauskasti kirjoitettu johdatus siihen miten viktoriaaninen aika ei ollut pelkästään synkkää puritanismia, vaan myös sykkiviä alakulttuureja. Sweet pyrkii myös näyttämään, että kenties nykyaikaiset länsimaiset yhteiskunnat eivät ole kovin erilaisia kuin viktoriaaninen yhteiskunta. Kaksinaismoralismi, ja sen huipulla heiluva puritanismi (vaikka toki erilaisessa muodossa) elävät edelleen vahvoina, ja käytöstämme säätelevä normittaminen ovat edelleen hengissä vahvoina. Sweetin kirja palvelee näin myös eräänlaisena matkaoppaana omaan kulttuuriimme; historiasta emme löydä vierasta, vaan myös itsemme.