Kenen joukoissa seisovat hyödyllisimmät idiootit?

Teksti:

Harald Olausen

"Valta, johon liityimme, tiesi, mihin meitä tarvitaan, ja antoi meille tehtävän. Kiihkeästi ja nuoruuden voimalla otimme tehtävän vastaan - puhdistaa Suomi kaikesta antikommunismista ja neuvostovastaisuudesta, kuljettaa Suomi suuren sodan ja "historiallisen voittajan" vanavedessä, siihen tukeutuen ja sen johtamana kohti uutta maailmanjärjestystä." Näin kirjoittaa tänään vappuaatonaattona 29.4 julkaistavassa tietokirja "Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö" Lauri Hokkanen, yksi taistolaissukupolven aikalaistodistaja. Kyseessä on taistolaisten puolueorganisaation ja nuorisoliikkeen poliittisessa johdossa toimineen omakohtainen ja laajasti taustoittava esitys taistolaissukupolven kylmän sodan aikaisesta poliittisesta perusvalinnasta - harha-askelesta Neuvostoliiton politiikan myötäilijöiksi ja edistäjiksi. Hokkanen on tehnyt valtavan työn haastatellessaan asioista jotain tietäviä ja kahlatessaan kirjoitettuja lähteitä läpi. ja lopputuloksen on sekä kiinnostavaa luettavaa että myös uusia näkökulmia vaiettuihin ongelmiin.

Max Jakobsonin nimesi taistolaisuuden osuvasti "poliittiseksi Porkkalaksi", jonka tehtävänä oli valmistella Suomen henkistä miehitystä. He olivat "tulenjohtajia", jotka osoittivat muille maalin, johon ampua. Miksi kommunistit olivat kahden herran palvelijoita niin Suomessa kuin ulkomailla ja siksi epäilyttäviä muiden silmissä? Sitä kuvaa hyvin Hokkasen alussa lainaama SKP:n perustamisjulistus vuodelta 1918. Siinä kerrotaan, miten Venäjän köyhälistön sosialistinen neuvostotasavalta on vallankumouksellisen köyhälistön ainoa oikea isänmaa, jota kaikkien maiden kommunistien on puolustettava imperialismin rosvoilta, sillä neuvostotasavalta on koko maailman köyhälistön yhteinen taisteluase kaikkien maiden porvareita ja niiden hirmuhallituksia vastaan. Tämä oli se perusristiriita, joka aiheutti skitsofrenisen poliittisen tilanteen jokaiselle älykkäälle kommunistille, erityisesti sen ärhäkkäimmälle suomalaissovellukselle, taistolaisille. Korhonen tekee muistelmillaan poliittisen vasemmiston psyyken ruuminavauksen. Kirja on samalla oivaltava ajankuva että myös katsaus siihen, millaisista aineksista vallankumouksellinen nuori ihmistaimi on tehty, ja mitä ajassa ja vanhempien päissä pitää kirjaimellisesti liikkua tai olla liikkumatta, että se sytyttää nuorissa raivokkaana vastatoimenpiteenä hätähuudon yrittää ottaa ohjakset omiin käsiinsä, joskus turvautuen jopa äärimmäisyyksistä toisiin, vielä kamalampiin äärimmäisyyksiin, lähes itsetuhoisesti älyllisen itsemurhan tehneenä.

Jälkikäteen häkellyttävintä oli Korhosen mukaan puoluepoliittisen valinnan helppous, itsestäänselvyys, luontevuus. He eivät kokeneet liittoutuvansa imperialistisen suurvallan kanssa. Neuvostoliiton valtioideologia oli heille se viisas oppi, jonka mukaan rakennettu yhteiskuntajärjestelmä pyrki noudattamaan humanistisia ihanteita, mikä tuntuu nyt käsittämättömältä ja lähes sokealta sanan humanismi väärinymmärtämiseltä ja käytöltä. Mutta tässä kirjan oivaltava idea onkin. Se kertoo syyn, miksi Moskovan julistama proletariaatin kansainvälisyys oli taistolaisnuorille luonteva jatko puolustaa työläisten asemaa kansainvälistyvässä maailmassa: "Pidimme itseämme sukupolvemme parhaimpina ja erosimme muista poliittisista ryhmistä siinä, että opiskelimme ja sovelsimme tieteellistä maailmankatsomusta, ainutta ja oikeaa. Marxin oppi on kaikkivoipa, sillä se on oikea, sanoi Lenin. Pidimme valintaamme nerokkaana. Siitä luulosta kumpusi intomme opiskella Neuvostoliiton valtioideologiaa marxismi-leninismiä, vahvistaa valintamme ideologista perustaa. Totalitaristisen maailmanselityksen vaikuttavuuden takana oli sodan voittajan mahti, siitä sai tehonsa suurvallan ideologinen painostus ja propaganda. On turha kieltää sitä, että olimme imperialistisen suurvallan uskollisia matkijoita ja seuraajia. Moni taistolainen on perustellut jälkikäteen ideologis-poliittista valintaansa vetoamalla nuoreen ikäänsä. Sillä ei silti voi selittää taistolaishurmoksen pitkittynyttä kestoa saati sitä, että moni käännynnäinen oli ehtinyt jo hankkia paljon elämänkokemusta. Moni mukaan tempautunut 60-lukulainen oli kymmenenkin vuotta vanhempi kuin vuoden 1968 ylioppilaat, nuortaistolaisuuden liikevoima. Tässä ilmapiirissä kulutimme hukkaan nuoruutemme parhaat vuodet."

Kirja alkaa näin ja jatkuu pohdinnalla O.W.Kuusisesta, joka viittaa myös itse kirjoittajaan, mutta on samalla hyvä analyysi sekä motiiveista tehdä jotain sellaista, mitä Kuusinen teki, että myös olosuhteista historian suurella näyttämöllä, johon tempaudutaan mukaan pienestä pakosta eikä siinä ole sijaa niskuroida silloin, kun kyseessä on pienen sivuosanesittäjän vähäpätöinen rooli: "Kuusisen matka vallan palatseihin alkoi, kun hän nuorena tunsi palavaa intohimoa Suomen ja ihmiskunnan parasta kohtaan: isänmaallinen opiskelija muuttui romanttiseksi marxilaiseksi. Vuosi 1918 muutti Kuusisen elämän perin pohjin. Venäjän bolševikkien kehotusta aseellisesta vallanotosta noudattaneet suomalaiset sosialidemokraatit, "siltasaarelaiset", uskoivat vetoomuksessaan Suomen työläisille ja kansalaisille työväen voittavan vihollisensa - olisipa edessä mitä vaikeuksia tahansa. Ei tiennyt Kuusinen tovereineen, minkälaisten koettelemusten eteen he joutuisivat paettuaan Venäjälle hävityn sisällissodan jälkeen."

Tuntuu karmivalta lukea tätä kohtaa, sillä ihan saman kohtalon jakoivat taistolaiset puoli vuosisataa myöhemmin. Kirjan parasta antia on uudenlaisen ja raikkaan näkökulman avaaminen ikuisuuskysymyksiin Neuvostoliiton hyökkäyksestä ja O.W.Kuusisesta sekä kommunistien mahdottomasta yhtälöstä toimia puun ja kuoren välissä isä-Stalinin nukkena. Vai onko näin? Historioitsijat ovat ehtineet jo löytää syyt, totuuden ja paljastaa salattuja asioita. Mutta että sen tekee entinen tiukan linjan moskovamielinen kommunisti, tuo kirjan autenttisuuteen ja tunnustuksellisuuteen mukavan lisämaun. Esimerkiksi Hokkanen kirjoittaa siitä, miten Neuvostoliiton hyökkäys 30.11.1939 yllätti suomalaiset, osin jopa ylintä valtiojohtoa myöten. Väinö Tanner kirjoitti heinäkuussa 1939 Paasikivelle: "Minä en usko sotaan, niin järjettömäksi ei maailma voi tulla." Paasikivi vastasi kysymällä: "Missä olet nähnyt järjen vallitsevan?" Kuusisen oma tytär Herttakin yllättyi: "En olisi uskonut Neuvostoliiton tekevän sitä tyhmyyttä", hän kommentoi hyökkäystä tuoreeltaan miesystävälleen Yrjö Leinolle. Hän toisti arvionsa myöhemmin. Osmo Jussila on pohtinut, miksi ihmeessä sotaan ryhdyttiin talvea vasten. Vastaus on yllättävä: "Siksi, että sotaan ei ryhdytty." Paradoksin selitys on siinä, että Moskovassa kuviteltiin edettävän riemumarssia Helsinkiin, missä saatettaisiin päätökseen Cajanderin hallituksen kanssa katkenneet neuvottelut Stalinin sanelemin ehdoin, Molotovin-Ribbentropin etupiirijaon hengessä. Joulukuun neljäntenä päivänä vuonna 1939 Kuusisen nimellä julkaistu kirjoitus Pravdassa on kaikua tästä ajattelusta: "Vain Neuvostoliitto, joka periaatteessa torjuu alueiden väkivaltaisen valloittamisen ja kansojen orjuuttamisen, saattoi suostua lainaamaan sotilasmahtiaan, ei hyökkäykseen Suomea vastaan ja sen kansan orjuuttamiseksi, vaan varmentaakseen Suomen riippumattomuuden - - ja ylläpitääkseen ystävälliset suhteet Suomeen."

Samaan aikaan kannattaa lukea Antero Uiton ja Ossi Kamppisen ja kirjaa "Stalinin lavastukset - näytösoikeudenkäynnit 1936-1938" (Dosendo 2020). Sillä vaikka olemme lukeneet taistolaisten kovasti inhoaman Arvo Poika Tuomisen kirjat, kokonaisesitystä Moskovan näytösoikeudenkäyntien dokumenteista ei ole aikaisemmin julkaistu. Hokkasen historiallinen kuvaus Leninin keksinnöstä perustaa proletariaatin diktatuuri lähestulkoon ilman proletariaattia, ja miten Stalin ulotti tämän bolševistisen näyttämötaiteen koskemaan myös Suomea, on kiinnostava. Samoin kuin kuvaus SOL:n legendaarisesta liittokokouksesta ja Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokisen luokkakantaisesta puheesta Leninin ja bolševikkien ajattelusta, missä maailma jakaantui kahteen vastakkaiseen, imperialistiseen ja neuvostotasavaltojen leiriin, eikä itsenäisyys ollut mahdollista pienille valtioille imperialistisessa leirissä, ei edes puolueettomuus, kuvaa hyvin sitä samaa tilannetta, minkä esimerkiksi kansainvälisen luokkataistelun aikana, joka bolševismin opin mukaan vääjäämättä johtaisi sosialismin voittoon, kansakunnat olivat ikään kuin liikkeessä itsenäisyyteen irtaantumalla imperialismista ja lähenemällä ja lopulta sulautumalla neuvostotasavaltojen leiriin. Venäläisiä pidettiin länsimaissa vaarallisina kumouksellisina, jotka tukivat länsimaiden hallituksia sisältä harjoittavia voimia. Maailmanvalloituksessa kaikki oli sallittua porvaristoa vastaan. Esimerkiksi Norjassa noudatettiin aluksi Kominternin ohjeita. Kominternilaisessa retoriikassa sosiaalidemokratia ja fasismi eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan ikään kuin siamilaiset kaksoset, jotka piti molemmat tuhota, jotta ikuinen onnela nimeltään proletariaatin diktatuuri onnistuisi. Sosialistisen Opiskelijaliiton juhla 1971 Kuusisen kunniaksi oli Hokkasen mukaan merkittävä askel taistolaisuuden vihkiytymisessä SKP:n stalinistisen siiven tueksi: "Kolme vuotta aikaisemmin osa paikalla olevista liiton aktivisteista oli ollut mukana valtaamassa ylioppilastaloaan. Silloin "Vanhan" ulko-oven yläpuolelle kiinnitetty banderolli julisti: "Vallankumous Yliopistolla on alkanut." Vuonna 1968 elettiin Ranskan vallankumouskevään ja Che Guevaran hengessä, ja vitsailukin oli vielä sallittua. Juhlasalia hallitsi kumouksellisten uhrivalmiutta vannova iso seinäjuliste "Vallankumous HYY:ssä tai kuolema!"

Taistolaisista on kirjoitettu paljon enemmän kuin olisi ehkä ollut tarpeellista. Mutta tämä kirja näyttää olevan tarpeellinen ensimmäisen kunnollisen ja kiihkottoman analyysin riittävän pitkän aikamatkan päästä tarjoavana. Katsotaan, mitä Iltalehti on kirjoittanut samasta aiheesta. On hyvä verrata Iltalehden kepeää otetta Hokkasen analyyttiseen ja erittelevään kirjoitukseen: "Suomen poliittisen lähihistorian mielenkiintoisin "kummajainen" oli 1970-luvulla vaikuttanut taistolainen liike. Taistolaiset saivat kutsumanimensä Suomen kommunistisen puolueen vasemmistosiipeä johtaneen Taisto Sinisalon mukaan. Häntä pidettiin porvarillisessa julkisuudessa suoraviivaisena "sarvikuonona", vaikka hän todellisuudessa oli leppoisa ja huumorintajuinen neuvostoystävä". Näin kirjoitti Iltalehden tuottaja Juha Jaakkonen vuonna 2013 ilmestyneessä Iltalehden taistolaisteemanumerossa. Iltalehti teki vuonna 2013 historiallinen erikoisteemanumeron taistolaisista. Erikoislehti kuvasi taistolaisuudelle nimensä antanutta kotkalaista, Moskovan puoluekoulun sotien jälkeen käynyttä vähemmistöjohtajaa Taisto Sinisaloa. Persoonaa eivät määritäkään - kuten odottaisi - hänen vanhat vastustajansa, vaan vanha vävypoika Esa Lassi. Iltalehden taistolais-teemanumerossa saivat puheenvuoron myös toisen laidan kulkijat, kuten Ben Zyskowicz ja Seikko Eskola, jotka olivat tunnetusti huolestuneita vähemmistökommunistien toiminnasta: "Mukana oli myös ajankuvaa ja taustaa kansainvälisestä näkökulmasta: millaista oli aktiivisen nuorison liikehdintä muissa länsimaissa, ja millaiseksi terrorismiksi se kanavoitui erityisesti Saksassa. Otteemme koko lehdessä oli journalistisen ulkopuolinen, jossain määrin ihmettelevä", teemalehden kokoaja Juha Jaakkonen luonnehti tekelettään.

Iltalehden juttukokonaisuus ei ihmettele tai kritisoi kohteitaan, vaan antaa viimeisille taistolaisille museaalisen sädekehän. Kirjoitukset ovat tyypillistä Iltalehden harjoittamaa päiväjournalismia. Se on viihdyttävä ja toteava, ei siis mitään uutta Länsirintamalta. Silti kokonaisuus on yllättävän laaja katsaus taistolaisuuteen, miten se syntyi, uhosi ja lopulta tuhosi itsensä. Jaakkosen mukaan juuri taistolaisuus oli hyvin mielenkiintoinen ilmiö Suomen lähihistoriassa. Hän kertoo, että nyt oli aiheellista koota monipuolinen ja kansantajuinen lehti, vielä kun keskeisiä vaikuttajia ja aikalaisia on kertomassa niistä ajoista: "Tavoitimme kaikki haluamamme ihmiset niin politiikan kuin kulttuurinkin puolelta, joten lehdestä tuli varsin kattava. Ääneen pääsee esimerkiksi Marko Auer, joka avautuu vuosistaan taistolaisten nuorisotähtenä ajatuksella "ammattina vallankumous". Anssi Sinnemäki kertoo että, taistolaisliikkeessä luotiin kasvualustaa terrorismille." Teiniliiton yhden todellisen taistolaisjyrä, Marko Auer, kiipesi nopeassa tahdissa oman sukupolvensa yhdeksi legendaarisimmaksi sinipaidaksi, joka antoi kasvot taistolaisuudelle 70-luvun kuohuvina koululaispolitiikan vuosina Teiniliitossa. Marko Auer olisi toisissa olosuhteissa, ja taistolaisuuden nousun jatkuessa, todennäköisesti jossain vaiheessa huudettu koululaisten valuessa joukoittain SKP:n jäseniksi Taisto Sinisalon seuraajaksi. Sen verran pelottavan kiihkeä, osaava ja tehokas hän Teiniliittovuosinaan oli. Ote toimittaja Jukka Halosen tekemästä jutusta: "Marko Auerista olisi joskus voinut tulla Taisto Sinisalon seuraaja. Neuvostoliiton kaatuminen romutti kuitenkin aatteen perustan ja veti liikkeen hänen altaan. Jäljelle jäi vähän hyviä ystäviä ja vielä vähemmän hyviä muistoja. Auer oli nuortaistolaisten lapsitähti, joka ehti nähdä ja kokea liikkeen nousun, uhon ja tuhon. Hän oli viimeinen taistolaiskenraali. Neljännesvuosisata myöhemmin hän pohtii ensimmäisen kerran julkisesti taistolaisuuttaan. "Äidille minun poliittinen osallistumiseni oli todella tiukka paikka. Kun hänen kommunistipoikansa näkyi televisiossa tai päivän Hesarissa, äiti joutui jopa ottamaan sairaslomaa sen takia. Pyysin puheenvuoron ja puhuin konseptien ulkopuolelta vapaasti. Puhe meni älyttömän hyvin. Ihan kuin urheilusuorituksissa minulle syntyi silloin voimakas onnistumisen tunne, että tämä on minun juttuni. Silloin uskoin oikeasti, että nyt kun me tehdään näin, niin puolen vuoden päästä asiat ovat jo toisin - koulussa, Teiniliitossa, Helsingissä, Suomessa, koko maailmassa. Se ei ollut meille mikään vitsi, vaan totisinta totta. Vallankumousta tehtiin 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä, ja luokkataistelu oli aitoa. Kaikki muu alistui sille. Porukalla oli aivan mieletön panostus tekemiseen. Meillä oli valtava yhteenkuuluvaisuuden tunne."

Sinnemäen kirjat, persoona ja ajatukset on hyvä muistaa, sillä hän on myös "Kenen joukoissa seisoin?"-kirjan kustannustoimittaja ja kulttuurimarxilainen erotukseksi taistolaisten pahimmista poliittisista riitapukareista ja järjestöjyristä. Taistolaisiin mahtui monenlaista väkeä, mutta Sinnemäen sanoin näkyvin porukka olivat kulttuuri-ihmiset, juuri ne, jotka usein ovat tehneet Kristiina Halkolaa lukuun ottamatta pesäeron kipeään menneisyyteensä. Iltalehden taistolaisteemanumero on edelleenkin hyvä tietolähde ja pähkinänkuoressa siitä, millaista taistolaisuus oli: "Omat juttunsa ovat saaneet myös taistolainen laululiike ja Teiniliitto", Jaakkonen kertoi Iltalehden taistolaisnumerosta. Eikä pidä unohtaa Tiedonantajaakaan, jolla on annettu oma hieno tilansa. Siinä kuvataan niitä loiston päiviä, kun lehti todella vaikutti laajojen massojen arkipäivään. Päätoimittaja Urho Jokisen ja poliittisen toimittajan Jaakko Laakson terävät kynät sivalsivat porvareiden päitä mennen ja tullen vallankumouksen alkamisen merkiksi, niin että porvari todellakin nukkui yönsä huonosti: "Mutta toivottua ja pelättyä vallankumousta ei sittenkään tullut, ihan kuten ei tullut 1948 "Vaaran Vuosina", kun silloista kommunistista sisäministeri Yrjö Leinoa ei saatu lämpenemään moskovalinjaisten kaappaussuunnitelmien taakse. Siinä koko taistolaisen liikkeen syvin tragedia piilikin. Toverit turhautuivat ajan myötä, kun aika meni menojaan, mitään ei tapahtunut, väki vanheni ja väheni ja punaviini väljentyi laseissa."

Kulttuurin puolelta Iltalehden teemanumerossa esillä olivat hieman yllätyksettömästi niin Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen kuin Sinikka Sokkakin. Teemanumerossa kerrotaan myös, ettei aate ole mihinkään kuollut. Se elää ja hengittää yhä voimakkaana keskuudessamme, ja on usealle liikkeessä olevalle vieläkin ainoa elämäntapa ja henkinen ilmareikä, muuten niin ahdistavassa porvarillisessa Suomessa. Säveltäjä Kaj Chydenius vihjaakin, että hän on edelleenkin avoin vallankumouksen mahdollisuudelle. SKP:n vuoden 1969 enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin jakaneen riitaisan puoluekokouksen jälkeistä järjestöllistä ja poliittista umpikujaa avataan, mutta tässähän on näkökulmia yhtä paljon kuin kertojia. Kekkosen ja vähemmistöläisten suhdekin saa sijansa, tiukasti historiaan pohjautuen." Mutta ei taistolaisilla ollut hegemoniaa 1970-luvun kulttuurikentässä, mutta oli suurta näkyvyyttä varsinkin teatterissa", Anssi Sinnemäki toteaa toimittaja Veli-Pekka Leppäsen Helsingin Sanomissa 18.9.2017 otsikolla "Sokaistuttiin, ja sitä en mitenkään hyväksy" - 70-vuotias Anssi Sinnemäki kritisoi taistolaisuutta ja omaa osuuttaan siinä. Hokkanen kertoo kirjassaan, miten Sosialistisen Opiskelijaliiton juhla Kuusisen kunniaksi oli merkittävä askel taistolaisuuden vihkiytymisessä SKP:n stalinistisen siiven tueksi. Kolme vuotta aikaisemmin osa paikalla olevista liiton aktivisteista oli ollut mukana valtaamassa ylioppilastaloaan:" Silloin "Vanhan" ulko-oven yläpuolelle kiinnitetty banderolli julisti: "Vallankumous Yliopistolla on alkanut." Vuonna 1968 elettiin Ranskan vallankumouskevään ja Che Guevaran hengessä, ja vitsailukin oli vielä sallittua. Juhlasalia hallitsi kumouksellisten uhrivalmiutta vannova iso seinäjuliste "Vallankumous HYY:ssä tai kuolema!" Kolme vuotta myöhemmin banderollissa luki: "Eläköön marxismileninismi!" Vanhan juhlasali täyttyi vakavailmeisistä ihmisistä, joita kaikkia yhdisti luottamus suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon. Reijo Lehtonen, joka Vanhan valtauksessa heilutti mustaa lippua, oli muuttunut niin ulkoiselta habitukseltaan kuin nimeltään. Pitkä tukka oli parturoitu lyhyeksi, ja virttynyt villapusero vaihtunut pukuun, kaulus[1]paitaan ja kravattiin. Lehtosesta oli tullut Kalmakurki. Nimenmuutos ei viitannut politiikkaan, vaan uusi sukunimi oli suvun perimää. Lehtonen oli vuonna 1968 Nalle Puh -undergroundryhmän jäsen. Nalle Puh -kerho (NPK) oli Lehtosen mukaan "maamme ainoa pieniaivoisten yhteenliittymä", joka taisteli tosikkomaisuutta ja reviisorimaisuutta eli kalkkeutuneisuutta vastaan. Nyt Kalmakurki johti Sosialistista Opiskelijaliittoa ja istui Vanhan juhlasalin etupenkissä vierellään SKP:n stalinistisen kauden keskeiset vaikuttajat Aimo Aaltonen ja Kauko Heikkilä, hekin tummissa puvuissaan. Molemmat olivat olleet vangittuina valtiopetoksen valmistelusta talvisodan alkaessa. He olivat hyväksyneet Neuvostoliiton sotatoimet Suomea vastaan. Reijo Lehtonen oli poistunut pieniaivoisten joukosta, ja Reijo Kalmakurki siirtynyt suuriaivoisten joukkoon, missä ei tarvinnut itse ajatella - siellä ajattelusta huolehti puolue, "luokan aivot, luokan asia". Se joka Aaltosen ja Heikkilän mielestä ajatteli ja syvästi, oli Neuvostoliiton kommunistinen puolue, NKP. Kalmakurki oli vaihtanut aatteensa piruilevasta NPK-anarkismista NKP-kommunismiksi. Vallaton anarkismi vaihtui uskollisuuteen suurelle auktoriteetille, venäläiselle bolševismille."

Hokkasen kirja on myös hyvää poliittista historiaa, kun hän kertoo millaisia operaatioita - suuriksi virheiksi myöhemmin itse asialleen osoittautuneita - tunaroivat kommunistit tekivät voitonhuumassaan ja NKP:n tukeen luottaen. Hokkasen mukaan SKP:n johtajina Aaltonen ja Heikkilä olivat vappuna 1946 ärsyttäneet suomalaisia määräämällä Helsingin vappukulkueen kärkipäässä kannettavaksi Otto Wille Kuusisen suurikokoista kuvaa - ei muistutuksena lähimenneisyydestä vaan tulevan Suomen johtajana:"Kesäkuussa 1946 oli kaikkialta Suomesta koottu kymmeniä tuhansia ihmisiä eduskuntatalon eteen vaatimaan "fasistien" puhdistamista valtion, valtionyhtiöiden ja kuntien hallinnosta. Suomi oli ohjattava kansandemokratiaan johtavalle uralle ja siksi valtion, kuntien ja valtionyhtiöiden johdosta oli puhdistettava tämän hankkeen vastustajat. Offensiivia oli suunniteltu Moskovassa ja keskustelua oli käyty myös Kuusisen mahdollisesta paluusta Suomeen. Otto Wille Kuusinen oli jo kirjoittanut tervehdyksen SAK:n edustajakokoukseen, jossa kommunisteilla olisi enemmistö. Jotakin meni pieleen, sitä historioitsijat edelleenkin pyrkivät selvittämään. Suurmielenosoituksen jälkeen joukkoliike päästettiin seisomaan yhtä äkillisesti kuin se oli polkaistu käyntiin. SAK:n edustajakokous siirrettiin sosialidemokraattien esityksestä, eivätkä puhdistusmielen[1]osoitukset jatkuneet. Kuusisen puheen piti hänen tyttärensä, mutta vasta seuraavana vuonna, sisällöltään muutettuna ja sellaisessa SAK:n kokouksessa, jossa sosialidemokraateilla oli edustajien enemmistö. Kuusisen paluu Suomeen jäi haaveeksi. Hänen viimeiseksi Suomen-vierailukseen jäi vuosien 1919-1920 Leninin määräämä salainen retki tutkailemaan mielialoja, olisiko uudelle aseelliselle vallankumoukselle kehittymässä otollista maaperää. Vuonna 1919 Kuusisen puolue oli osallistunut Suomen eduskuntavaaleihin jakamalla lentolehtistä, joka äänioikeuden käyttämisen sijaan kehotti työläisiä tempaamaan käsiinsä "koston säilän". Lentolehtinen valoi uskoa luokkataistelun lopulliseen voittoon ja kehotti "vallankumouksen sotureita, känsäkourain armeijaa hyökkäämään, käymään päälle."

Siihen mikä meni pieleen voi lukea samalta kustantajalta, Dosendolta, toukokuussa ilmestyvästä historiantukija Risto Reunan "Puskalan putiikki"-kirjasta. Ja vaikka Puskalan putiikki kertookin myöhempien vuosien 1958-1979 salaisesta kommunistitiedustelusta, antaa se pohjaa myös sille, mitä aiemmin oli tehty erityisesti demareiden toimesta Vaaran vuosina kommunistivaaran torjumiseksi. Se oli sitä samaa CIA:n rahoilla ja länsimaisten tukemana tehtyä järjestelmällistä SKP:n hajotusta, minkä päätepisteenä oli taistolaisten häviäminen valtamedioiden imagotaistelussa viimeistään vuonna 1975. Pitää muistaa se harvoin julkisuudessa esitetty näkökulma, että taistolaiset - äärivasemmiston nyrkki - olivat tuon ajan punaista populismia vihapuheissaan levittänyt pieni ja äänekäs iskujoukko, jonka tekemisisä ei otettu ihan tosissaan vallan korkeimmissa kammareissa. Hokkasen kertomus ottaa todesta. Vaarantuntu oli hänestä ilmeinen, kun hän kertoo SOL:ista ja esimerkiksi Reijo Kalmakurjesta. Huomiot ovat uudenlaista, hauskaakin, aikalaistodistusta sekä mukaansatempaavasti kirjoitettua. Sen verran Vaaran Vuosien trauma ja maailmanpoliittinen jännitys oli tehnyt tehtävänsä, että taistolaisvaaraa liioiteltiin tahallisesti julkisuudessa. Näitä oman aikansa huonosti käyttäytyviä persuja leimasi sama ongelma kuin miksi kommunistit eivät kyenneet Moskovan toiveista huolimatta Suomessa vallankaappaukseen Tsekkoslovakian kommunistein tavoin, kuten Terijoen hallituksen pääministeri O.W.Kuusisen Hertta-tytär kehotti kuuluisassa Messuhallinpuheessaan pelästyttäen maan porvarien lisäksi myös demarit, jotka aloittivat yhdessä välittömästi kommunistivaaran purkamisen kansalaisyhteiskunnassa, erityisesti SAK:ssa. Toisaalta kommunistit eivät olleet uhonsa keskellä siihenkään aikaan kovinkaan osaavaa porukkaa ja onnekasta. Kun SDP:n vähemmistöhallituksen sisäministeri Sapeli Simoselta kysyttiin, miten hän sai heitettyä ulos punaisen Valpon kommunistit, hän vastasi: ensin heitin ulos ne, jotka eivät osanneet lukea ja sitten ne, jotka eivät osanneet kirjoittaa, eikä jäljelle jäänyt yhtään kommunistia. Vitsihän varioi vanhempaa vitsiä tyhmästä poliisipartiosta, jossa toinen osasi lukea ja toinen kirjoittaa. Vitsistä taistolaisten pahimman uhon ja voiman aikaan ei kuitenkaan ollut kysymys. Esimerkiksi Metallin vaalien lisäksi 1970-luvun alussa demarit tekivät hartiavoimin töitä monissa isoissa teollisuusammattiliitoissa SAK:ssa kommunistivaaran eliminoimiseksi. Eivätkä taistolaiset retoriikaltaan eronneet "Kuolema porvareille ja demareille!"-retoriikastaan tämän päivän vihapuhetta levittävistä persuista edes tyyppeinä. Esimerkiksi Taisto Sinisalon yhtenä seuraajaehdokkaana pidettyä, Sinisalon vävyä ja vahvasti alkoholisoitunut rakennusmies Esa Lassi ilmoitti tyynen rauhallisesti, että tämän artikkelin kirjoittaja piti tappaa, koska olin kritisoinut aikoinaan julkisesti häntä jostain hänen puheistaan.

Kommunistien kuva 1980-luvun jälkeen Suomessa oli typerä. Mutta maailmalla se oli Stalinin käsien tapaan verentahrima. Kerrotaan, että kun Teheranin konferenssissa Churchill olisi sanonut voitonriemuisesti Stalinille jumalan olevan liittoutuneiden puolelle, oli pirullinen Stalin vastannut voitontahtoisena pirun olevan hänen puolellaan, koska piru oli hyvä kommunisti. Stalin rakensi juuri sitä viidettä kolonnaa länsimaiden sisään näistä kommunisteista, jollaiseksi Hokkanen myöhemmin huomasi joutuneensa. ja joita he itse kutsuivat hyödyllisiksi idiooteiksi. Termi oli Leninin itsensä englantilaisia varten keksimä, ja sitä alettiin käyttää kylmän sodan aikaan niistä älymystön jäsenistä, jotka uskossaan hyvään antautuivat kommunismia auttaessaan tietämättään sen propagandan välikappaleiksi. Myöhemmin nämä kansan suussa "punaiset hyödylliset idiootit" saivat uuden nimen "vaaralliset idiootit", kun Cambridgen viisikkona tunnettu ja Neuvostoliiton hyväksi vakoillut vakoojajoukko paljastui valtavan kohun saattelemana. 1900-luvun ehkä merkittävän filosofi, Ludvig Wittgenstein, kiinnostui tästä yhteiskunnallisesta kokeilusta ja matkusti Neuvosto-Venäjälle keskustelemaan sikäläisten filosofien kanssa. Sen jälkeen hän halusi muuttaa kokonaan Neuvosto-Venäjälle, valmisti sitä varten passin ja viisumin kuntoon, mutta Lenin oli jo kuollut, ja Stalin ottanut vallan eikä Wittgensteinia enää kiinnostanut lähteä Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Tieteiskirjailija Herbert Wells ihmetteli "Kremlin pienen haaveilijan" kykyä nähdä tulevaisuuteen: Venäjästä tulisi sosialistinen teollistunut suurvalta, mistä lähetetään ihmisiä avaruuteen. Lukutaidottomuus poistetaan ja koko maa sähköistetään. Mutta fantasiakirjailija Wellsin mielestä tämänkaltaisiin saavutuksiin tarvittaisiin takapajuisella Venäjällä vähintään kuitenkin tuhat vuotta.

Parmenides väitti Herakleitosta vastaan, ettei mikään muutu. Sitä bolsevikit eivät tienneet tai uskoneet. He luulivat olevan mahdollista luoda uusi "leniniläinen ihminen". Mikä se olisi? Juuri se kiinnosti maailman älykköjä. Millainen kokeilu olisikaan demokraattisten työläisten, jossa ihmisen ainakin väitettiin olevan kaiken keskustassa Protagoraan väittämän tavoin? Ihmiset olivat juopuneet vapaudesta ja kyllästyneet sotiviin hallitsijoihinsa. Mutta "uusi" leniniläinen uusi ihminen ei ollut, sillä Lenin ylisti Ranskan vallankumouksen terroria eikä nähnyt ihmisellä juuri muuta kuin välineellistä arvoa; Leninistä bolsevismi oli ainutkertainen "uskonto" ja yhteiskuntajärjestelmä, joka perustui verenvuodatukseen. On jälkiviisasta sanoa, että 1970-luvulla oli olemassa jo riittävästi tietoa, ettei Neuvostoliitossa ollut kaikki ihan kohdallaan. Oli ja ei oli. Se oli ongelma keskellä kahden ison vastakkaisen leirin propagandasotaa. Jälkiviisaissa muisteluissa on sama perusongelma. Emme voi muistaa tarkkaan miksi ja mitä teimme. Sen sijaan muistamme tarkkaan sen kun emme enää tehneet niin ja miksi. Kyseessä on aina myös eräänlainen tulkinta siitä omalta kohdalta, oliko Dionysos ja Haades sama jumala; kyseessä omasta hyvyydestä tai pahuudesta on tyypillisimmillään Freud vastaan Herakleitos-henkien taistelussa, siitä samasta Bertold Brechtin "Setsuanin hyvä ihminen"- näytelmän perusoivalluksesta, että on oltava hieman paha, jotta voi olla myös hyvä tai joskus on pakko tehdä sitä, mikä on vähiten pahaa. Ja kun yksilö tekee tiliä omasta pahuudestaan, esiin nousevat oma keskeneräisyys, tunteettomuus, kompleksisuus, ja kaikkinainen tuhoava kielteisyys, jotka ovat laadultaan ihmistä sisältä nakertavaa syvää ja järkyttävää tyhjyyttä. Kaikkea muuta kuin silmälle miellyttävää katsella. Se on raivoa, huonoa käytöstä, muiden tunteista piittaamattomuutta, öykkäröintiä ja totuuden tahallista vääntämistä valheeksi niin omassa kuin julkisessakin elämässä. Sitä kutsutaan toisella termillä kasvamiseksi aikuisuuteen. Ei se sen kummempaa ole. Niitä voisi kutsua hyvin myös "hulluiksi vuosiksi".

Maailman hullu vuosi 1968 tempasi Lauri Hokkasen hänen omiens sanojensa mukaan miljoonien sotilaiden lasten mukana maailmanlaajuiseen katujen ja kampusten kapinaan. Hän ei oikeastaan valinnut itse, maailmalle oli kylliksi, että oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Suomessa meno kävi Hokkasen mukaan hullummaksi, kun vuoden 1968 ylioppilaat ja heidän vanavedessään Hokkasen tavoin tuhannet sotasukupolven jälkeläiset tekivät puoluevalinnan, ja valitsivat Neuvostoliiton ja sen valtionideologian ja saaden suomalaiseksi kumppaniksi kommunistipuolueen stalinistit. Kenen joukoissa seisoin-kirja on siis samalla myös henkilökohtainen tilitys. Lauri Hokkanen kirjoittaa toistuvasti ja kuin riivattuna kysyneen itseltään ja tovereiltaan: mitä heidän nuoruutensa kommunismi oikein oli? Olivatko he viides kolonna (kyllä tietämättään kauko-ohjattuja troijanhevosia), maanpettureita (kyllä maailmanvallankumouksen nimissä), täysiverisiä stalinisteja vai Moskovan iltojen ja Uralin pihlajien tunnelmien pauloissa tanssivia naiiveja idealisteja? Vai vain kylmän sodan uhreja? Lauri Hokkanen seisoi partiopoikana sankarihautojen kunniavartiossa. Sitten hän vaihtoi puolta. Hänen kulkunsa kävi Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä Leninin mausoleumin muumion ääreen. Hänestä tuli murhaajavaltion apulainen ja reservi toimien sen puolesta, jota vastaan vanhempien sukupolvi oli taistellut. Näin kävi tuhansille muillekin suurten ikäluokkien "sotilaiden lapsille". Miten ja miksi näin tapahtui?: "Vuonna 1968 olin vielä epävarma - puna-armeijan panssarivaunut Prahan kaduilla julistivat sodan voimaa, väkivallan aatetta - kunnes sisäistin historian suuren ja sankarillisen kertomuksen: panssarit puolustivat Euroopan rauhantahtoista sosialistista maailmanyhteisöä, maailman tulevaisuutta, jonka Neuvostoliiton punainen armeija oli suuressa isänmaallisessa sodassa uhrautuvasti ja voimiaan säästämättä uusille sukupolville huomenlahjana lunastanut."

Hokkanen kertoo kirjassaan, miten puoluevalinnan myötä myös hänen minuutensa muuttui, hänen omilla mielipiteellään ei enää ollut mitään merkitystä. Hän huomasi olevansa liittynyt voimaan, jonka historiallinen tehtävä antoi hänen elämälleen sisällön. Ihan samoin monet muutkin nuoret kautta aikojen ovat kokeneet liittymisensä erilaisiin uudistusliikkeisiin uudistamaan ummehtuneeksi vallaksi kokemaansa isien maailmaa aina köyhyyden iloja manifestoineen ympäri Eurooppaa rikkaiden kirkonmiesten kiusaksi liikkunutta fransiscaaniveljestöä myöten. Aina nuoret vastustavat vanhoja luutuneita käsityksiä ja vallassapitäjiä, kuten aikoinaan Lorenzo de Medicin pulleaa ja ylensyönnistä isokokoista hedonistiagnostikkopoikaa, joka valittiin paaviksi Juliuksen jälkeen vuonna 1513 nimellä Leo X, ja josta Lutherin oli vaikea päättää, oliko Leo antikristus tai vain tämän lähetti, joka kuitenkin kuului ylettömän elämänsä keskellä taiteita ja tieteitä suosineeseen ns. humanistipaavien joukkoon. Uskosta hänellä ei ollut henkilökohtaisia kokemuksia todetessaan tyytyväisenä ensin myytyään valtavilla summilla rikkaille arkkipiispan ja kardinaalin virkoja: Kuinka kannattavaa meidän kannaltamme tämä taikauskoinen satu Jeesuksesta Kristuksesta onkaan ollut.

"Asettuminen nykyajan suurimman ihmisteurastamon puolustajaksi on valinta, josta henkinen irtiotto on moraalisesti ehdottoman välttämätöntä mutta myös tuskallinen itsetutkiskelun paikka. Tämä kirja on minun tapani myöntää - parempi myöhään kuin ei milloinkaan - nuoruuteni harharetki ja käydä läpi sen vaikuttimia", kirjoittaa Hokkanen, joka ei ole ainoa julkinen katuja. Tuntuu kuin taistolaiset joutuisivat jatkuvasti kantamaan syyllisyyttä valinnoistaan saamatta koskaan, edes kuolemassaan julkista anteeksiantoa. Hokkanen korostaa, että valtaosa taistolaisliikkeen aktiiveista on hylännyt nuoruutensa ideologian jo ennen Neuvostoliiton loppua ja pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja -yhteiskuntaa hyvänä ja kannatettavana demokraattisen kansanvallan mallina - niin hänkin. Hokkasen kirja ei ole kertomus siitä, mitä hänestä ja hänen tovereistaan tuli, vaan kertomus siitä, mitä he olivat - kenen joukoissa, kuten kuin yhdestä suusta he sanoivat, taistelivat. Ei ole uutta, että nuoret kapinoivat ja tarttuvat heille tarjottuun kättä pidempään niin hanakasti. Kulttuurihistoria on antiikin ajoista lähtien täynnä kuvauksia säädyttömistä ja hurjista nuorista, jotka aikuistuttuaan muuttuvat kelpo kansalaisiksi ajan myötä. Taistolaissukupolvi on tänään jo hävinnyt historian unohduksiin. Toista oli vielä viisikymmentä vuotta sitten. Hokkanen kirjoittaa, miten Kylmän sodan kiihkeässä ilmapiirissä hän välttyi omien ratkaisujen aiheuttamalta epävarmuudelta. Venäjän bolševistisen aikakauden sosiaalis-poliittisen järjestelmän edistyksellisyyttä, rauhantahtoisuutta, maailmanhistoriallista esimerkkiä ja ihmisen uutta tulevaisuutta manifestoiva sosialistinen liike oli ideologinen kupla vertaansa vailla: "Marxiin vedoten mutta Leniniin tukeutuen luotiin maanpäällinen harha, mahtaviin kulisseihin sijoitettu historiallinen näytelmä - kansalaisia ja kansoja alistava, demokratiaa halveksuva ja ihmisiä vainoava imperiaalinen, hampaisiin asti aseistettu massamurhavaltio oli ihmiskunnan humaanimman tulevaisuuden, kommunismin airut."

Hokkanen vakuuttaa, ettei kirja ei ole syntynyt tarpeesta rypeä katumuksen syövereissä, vaan halusta arvioida kiihkottomasti ja rehellisesti hänen kylmän sodanaikaista valintaansa, koko sukupolvensa valintaa. Tässä kohden huomio kiinnittyy sanoihin "Kylmän sodan valintaan". Hokkanen yrittää antaa rivien välistä itselleen synninpäästön vetoamalla kollektiiviseen historiantajuun aikakauden vaihtoehdottomuudesta valita ruton ja koleran välillä, toisella puolella, kun oli uutisfilmien välittämä hirviömäinen USA pommittamassa napalmilla vietnamilaislapsia: "Teos ei ole luonteeltaan muistelma vaan ideologis-poliittinen jälkikirjoitus. En kirjoita taistolaisuuden historiaa vaan arvioin sen ydintä, suhdetta Venäjään. En kirjoita siitäkään, missä määrin taistolaisen tehtävän sisäistäneillä ihmisillä oli vilpittömiä, humanistisia ja pyyteettömiä aikomuksia parantaa työtätekevien elinolosuhteita. Näitä pyrkimyksiä oli minulla ja muillakin, mutta ne eivät johdata vastaamaan kysymykseen: Miksi taistolaisuus? Haen vastausta tärkeimpään valintaamme, siihen, mikä erotti "meidän tiemme" muiden työväenliikkeen suuntien ja kaikkien suomettuneiden ryhmien valinnoista. Dokumenttielokuvassa Lenin-setä asuu Venäjällä (1988) kuvasin poliittisen toimintani kokemuksen. Taistolaisuus oli ulkoa ohjattu suomalaisen politiikan Moskovan ääni." Hokkanen on tässä kohdin osittain oikeassa. Kanerva Cederströmin ja Riikka Tannerin dokumenttielokuvasta Lenin-setä asuu Venäjällä, yhtenä kymmenestä ex-taistolaisesta Hokkanen tilittää kokemuksiaan taistolaisuudesta. Lenin setä asuu Venäjällä-elokuva ei ollut yhtä mautonta koummismin ylistystä kuin mitä Lasse Naukkarisen vuoden 1971 elokuvajuhlien päättäjäisissä esittämä ylimääräinen minuuttielokuva "Laulu Leninille" oli aikoinaan ollut, jopa niin, että Aamulehti tuomitse elokuvajuhlat oikein pääkirjoituksessaan ja Filmihullu ei suostunut kirjoittamaan kahdeksaan vuoteen elokuvajuhlista riviäkään. Mutta tässäkin elokuvassa on sama ongelma kuin Hokkasen kirjassa: liika selittäminen vie tehoa itse sanomaan ja uskottavuutta siihen, että se olisi aitoa ja totta eikä vain ajan haalistuneiden muistojen kaunistelua.

Hokkanen puhuu myös "Homo Sovieticuksesta". Hänen mukaansa bolševikit vapauttivat kansalaiset kantamasta vastuuta omasta elämästään. Se oli suorin tie kieltää yksilön vapaus: "Vapauden edellytys on kyky kantaa vastuuta. Kun tämä vastuu kuoleentuu, kaikki on sallittua, mutta ei yksilölle vaan sen korvaavalle kollektiiville, sen edustajille, sen edustajalle. Sosiologi Juri Levadan mukaan Neuvostoliiton "sosialistinen" valtio oli rakenteeltaan totalitaarinen, koska se ei jättänyt yksilölle lainkaan itsenäistä tilaa - neuvostovaltion luonne ei ollut niinkään instituutioiden muodostama kokonaisuus vaan yhtenäinen yli-instituutio, universaali instituutio, joka ulottui "kaikkiin ihmisen eksistenssin sopukoihin". Hieman toisella tavalla kuvaa samaa vuoden 2015 kirjallisuuden Nobelisti, ukrainalainen Svetlana Aleksijevits kuvaa kirjassaan "Neuvostoihmisen loppu - kun nykyhetkestä tuli second handia" (Tammi 2018). Ja millainen on valmiiseen sanojen todellisuuteen eräässä äärimmilleen viedyssä manipuloidussa todellisuudessa viety koneihminen, jolla ei ole omaa tahtoa eikä edes käsitystä siitä, mitä se voisi olla. Kuvaus muistuttaa erehtymättömästi oikeaoppisen katolilaisuuden näkemystä kuulaisesta kristitystä. Aleksijevitsin mukaan kaikki sosialismissa eläneet ihmiset olivat sekä samalla aikaan erilaisia että samanlaisia kuin muut ihmiset - heillä oli heidän oma sanastonsa, omat käsityksensä hyvästä ja pahasta, sankareista ja marttyyreistä. Heillä oli myös erityinen suhde kuolemaan: "Kommunismilla oli mieletön tavoite muuttaa "vanha ihminen", vanha aatami, kokonaan toiseksi. ja siinä onnistuttiinkin...muussa ei kai sitten onnistuttukaan. Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa marxismi-leninismin laboratoriossa kehitettiin erityinen ihmistyyppi, homo sovieticus. Toisten mielestä se on traaginen hahmo, toiset käyttävät siitä nimeä sovok, neukku. Minusta näyttää, että tunnen sen ihmisen hyvin, hän on hyvä tuttuni, olen elänyt monta vuotta hänen vierellään, kylki kyljessä. Minä olen hän, ja niin ovat myös minun tuttavani, ystävänä ja vanhempani." Svetlana Aleksijevits sai Nobel-palkintonsa perustelujen mukaan "moniäänisistä teoksistaan, kärsimyksen ja rohkeuden monumenteista ajassamme" kuvaa kirjassaan (kirjan alussa on lainaus M. Mamardasvililtä: Me olemme ilmaa, emme maata) "Tsernobylista nousee rukous"(Tammi 2015) sitä, millaista kärsimyksen hyväksyvää ja hampaat irvessä syötävää perinteen ja tapojen pakkopullaa on elmä nöyrästi kohtaloonsa alistuvien orjasieluisten suuressa ja laajassa linnakkeessa Venäjällä, ja ettei kommunismin lopultakaan ole kovinkaan kaukana yhtä ryhmäsieluisesta ortodoksiuskosta: "Kaikki se mitä on kirjoitettu Raamattuun, käy toteen. Siihen on kirjoitettu meidän kolhoosistakin...Ja Gorbatsovista...Että tulee suuri johtaja, jolla on merkki otsassa, ja suuri valtakunta hajoaa. Sitten koittaa viimeinen tuomio...Kaikki, jotka asuvat kaupungeissa, tuhoutuvat, mutta maalla jää yksi ihminen henkiin. Ihminen ilahtuu nähdessään ihmisen jäljen! Ei ihmistä vaan ihmisen jäljen..."

Hokkasen olisi odottanut pääsevän kirjassaan hieman "runollismetafyysisemmälle" tasolle Leevi Lehdon tapaan käsitellessään muistojensa pohjalta "Homo Sovieticusta". Mutta ei. Teksti puuduttaa informaatiollaan. Ihan kaikkea mennyttä ei olisi tarvinnut toistaa. Olisi kaivannut enemmän omakohtaisten kokemusten painottumista tekstissä. Silti Hokkasen kirja on luettava koska se suoraa puhetta. Kirja on lajissaan harvinaisuus ja sellainen, jota on kaivattu jo olemassa olevien tietokirjojen lisäksi. Taistolaisuus tuntuu kiinnostavan koko ajan enemmän ja enemmän aikaamme. Mutta on muistakin tarinoita, jotka kertovat toisenlaista tarinaa taistolaisista. Lenin ja Otto-Ville Kuusinen olivat arvossa taistolaisnuorten opintopiireissä. Stalinia en niissä kukaan opiskellut. Sikäli "stalinisti" leima onkin taistolaisiin osoitettuna jo monimutkaisempi kysymys. Taistolaisuus merkitsi "ensimmäisen laajamittaisen marxilaisen intellektuellipolven syntyä Suomessa". Kyse oli siis tavallisista uuteen maailmaan ja mahdollisuuksiin heränneistä työläisnuorista, joille marxismi-leninismi korvasi kristillis-juutalaisen moraaliopin ja valoi uskoa oman luokan mahdollisuuksiin taistelussa säilyttäviä porvareita ja heidän kanssaan sopuilleita demareita vastaan. Taistolaista sivistyneistöä leimattiin valtamedioissa jo aiemmin mainitulla haukkumasanalla "hyödyllisiksi idiooteiksi". Leninin sanonta hyödyllisistä idiooteista on porvarillisessa kielenkäytössä käännetty päälaelleen. Lenin kuitenkin tarkoitti sillä alun perin ihan toista, kun hän puhui osasta sivistyneistöä hyödyllisinä idiootteina, kun he oman edun tavoittelussa tekevät porvaristolle palveluksia. Leniniä suututtivat muka "tieteellisillä" ja "taiteellisilla" saavutuksilla professuureja ja apurahoja hankkivat, kun tosiasiassa nämä tekivät poliittisia ja ideologisia palveluksia valtaapitäville ja saivat niistä vastapalkintoja. Lenin kutsui heitä myös porvariston intelligenttihännystelijöiksi ja intelligenttirengeiksi.

Ylipäätänsä taistolaiset eivät olleet niin homogeeninen ryhmäkunta kuin tavallisesti luullaan. Yhdistävänä tekijänä oli taistolaisten omasta mielestä ensi sijassa "revarien" eli SKP:n oikeiston vastainen taistelu. Tuo oikeisto vei lopulta puolueen taloudelliseen tuhoon. SKP joutui konkurssiin ja kansandemokraattinen liike menetti "kasinopeleissä" omaisuutensa, Kulttuuritalon, Sirola-opiston...Taistolaisnuorten poliittinen radikalisoituminen kytkeytyi myös vahvasti kansainväliseen näkökulmaan. Erityisesti Vietnamin sodan vastaisella liikkeellä, Chilen tapahtumilla, kolmannen maailman vapautusliikkeillä ja lännen opiskelijaliikkeillä oli suuri merkitys 1960-luvun lopun ja 1970-luvun nuorisolle. Koulu eikä koti antanut tarpeeksi aineksia käsitellä näitä kysymyksiä. Pitää muistaa, että Suomea hallitsivat talvisodan hengessä valtaa pitävät vanhoilliset piirit maan ollessa samalla suomettunut. Kansainvälisen solidaarisuuden kautta Neuvostoliiton maailmanpoliittinen rooli tuli ymmärrettävämmäksi. Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli taistolaisille "sopiva" liittolainen. Tämä asetelma antoi myös Kekkosen Suomessa taistolaisille valttikortteja takataskuun. Taistolaiset olivat ärhäköitä ja arvostelivat voimakkaasti Suomen porvariston politiikan tekoa ja talouden hoitoa. Taistolaisten puolustukseksi voi sanoa, että kritiikki oli voimakasta, mutta ei siltikään tavoittanut koko todellisuutta, esimerkiksi joukkotyöttömyyden laajuutta. Suomen pankkikriisin kokonaistappio oli 8,4 miljardia euroa eli 110.000 työvuotta. Stora Enson Amerikan seikkailu vei 5,6 miljardia euroa (80.000 suomalaista olisi voinut olla töissä vuoden), Soneran uhkapeli Saksan ja Italian ilmatiloissa maksoi 4,3 miljardia euroa eli 70.000 työvuotta, Postipankki hassasi New Yorkin konttorissaan 80 miljoonaa euroa. Suomen kansantalous oli romahtamisen partaalla. Luetteloa voisi jatkaa. Taistolaisten kritiikki ja varoitukset olivat liian lempeitä myöhempien tosiasioiden valossa. Siinä mielessä taistolaisilla oli paikkansa. He olivat osittain oikeassa mutta he olivat vääriä oikeassa olevia, ja lisäksi heidän lääkkeensä ongelmiin olivat selvästikin vääriä. Taistolaiset varoittivat suomalaista yhteiskuntaa taloudellisesta kytkeytymisestä länteen ja "oikeistovaarasta" sekä yhteiskunnassa että SKP:ssa. Panokset olivat kovia kommunistien sisäisessä retoriikkasodassa. Taistolaisten mielestä SKP:tä tiukasti kuristusotteessaan pitäneet saarislais-aaltolaiset enemmistöläiset myivät ensin eurokommunismin ja sitten SAK:n ryhmärahojen edessä aatteensa, ja tekivät sen jälkeen sekä henkisen että järjestöllisen konkurssin yrittäessään muuttua epätoivoisesti feministiseksi punavihreäksi liikkeeksi Norjan esikuvan mukaan punaporvari Suvi-Anne Siimeksen johdolla.

Hokkanen kertoo tarinaansa toisella tavalla. Poissa on aikaa ja ihmisiä kuvannut syyttelevyys ja kiihko. Tilalle ovat tulleet nöyryys tosiasioiden edessä ja katuminen: "Olin ihan tavallisen suomalaisen pikkukaupunkilaiskodin kuopus, luonnossa retkeilevä ja viihtyvä partiopoika, jonka vanhemmat tarjosivat aineellisesti niukan mutta henkisesti turvallisen lapsuuden, kannustivat opiskelemaan ja hankkimaan elämälle heitä paremmat aineelliset ja sivistykselliset olot. Se, että juuri minusta tuli massamurhavaltion tarmokas asiamies, on kertomus siitä, että kenestä tahansa saattoi tulla taistolainen. Juuri tämä valinnan sattumanvaraisuus on tehnyt tutkimustyöstäni monivuotisen projektin yrittäessäni hakea vastausta monien kaltaisteni hakemaan kysymykseen - miksi ihmeessä? Sattumallakin on syynsä, lähteensä ja motiivinsa. Harhaa ja erehdystä ei voi panna harhan ja erehdyksen syyksi, on kuljettava syvemmälle." Neuvostoliiton kutsuminen jälkikäteen "Massamurhavaltioksi" vaikuttaa tekopyhältä ja lukijaa kosiskelevalta. Se oli toki sitä, mutta niin olivat muutkin sen ajan valtiot mukaan lukien myös Yhdysvallat. Taistolaisleirin sisältä nähtynä Hokkasen kirja on lajissaan ensimmäinen laaja esitys tekijöistä, jotka johtivat tähän historialliseen poikkeusilmiöön. Kirja kertoo muun muassa kuinka Stalinin vainoissa isänsä menettänyt Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen onnistui hurmaamaan satoja älymystön jäseniä ja houkuttelemaan tuhansia nuoria ihmisiä stalinistien riveihin? Jokiselta omaksuttiin Hokkasen mukaan ideologia, jota kuulutettiin vappumarssin banderollin alla: Eläköön Neuvostoliiton kommunistinen puolue! Eteenpäin Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä! Hokkasta vaivaa oma syyllisyys ja ettei kukaan uskalla tai halua puhua asioista vieläkään niiden oikeilla nimillä. Hänen mukaansa heidän alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan neuvostoimperiumin taantumukselle ja militarismille on jälkiarvioissa muisteltu vasemmistoradikalismina ja edistyksellisyytenä. Wittgensteinin sanoin: "Se, joka taistelee hyttysiä vastaan, pitää tärkeänä, että on ajanut ainakin joitakin niistä tiehensä." Nostalgiassa taistolaisuus on muutettu rauhan, laulun ja solidaarisuuden liikkeeksi. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa: "Nuorena valintani oli ainut ja oikea. Nyt en enää näe nuoren Laren valintaa rationaalisena tietämisen ja tiedostamisen tuloksena vaan vahvasti tunnepohjaisena ratkaisuna, liittymisenä suomalaisen Venäjä-suhteen satojen vuosien mittaiseen tunneälyn virtaan. Minun nuoruuteni historiallinen paikka on tämän siteen sellaisessa taitekohdassa, jossa pelko vaikutti vahvana suomalaiseen elämään ja ratkaisuihin."

Ja vaikka kirja on hyvä ja tarpeellinen, ongelma kirjassa on sen selittelevä tyyli ja jälkiviisastelu, ja sen unohtaminen, että samalla, kun hyödylliset ajatukset muuttuvat rikkaammaksi ja lujemmiksi, ne muuttuvat myös vaativimmiksi ja rasittavimmiksi. Näin kirjoitti Michel de Montaige "Esseidensä III"- osan luvun Vergeliuksen säkeistä alussa: "Pahe, kuolema, köyhyys ja sairaudet ovat raskaita asioita, jotka painostavat meitä. Mielemme on opittava tuntemaan keinot, jodien avulla se kestää onnettomuudet ja taistelee niitä vastaan, sen on opittava elämään oikein ja uskomaan oikein, ja se on alati herätettävä harjoittamaan tätä jaloa tutkimusta. Mutta kun kyseessä on tavallinen mieli, tässä on edettävä kohtuudella ja taukoja pitäen; suistumme raiteiltamme, jos joudumme jatkuvasti ponnistelemaan." Kun maailmanhistoriaa katsoo taaksepäin, joutuu kysymään: Mitä kaikkea joudummekaan kärsimään? Mitä järkeä tässä kaikessa järjettömyydessä oikein on? Nyt kun tiedämme ettei jumalaa ole olemassa, emmekä pelkää sitä eikä se kosta ja vaani jokaista liikettämme, voimme aiheellisesti kysyä: miksi meidät heitetään maailmaan, missä ei ole mitään mieltä elämään sattumanvaraisten oikullisuuksien keskelle turhaa elämää? Suurin osa kärsimyksistä on nykytietämyksen valossa turhaa ja siltä olisi ehkä vältytty, jos joku olisi osannut jonkun homman paremmin, tiedonkulku olisi pelannut tai vallasta taistelevat osapuolet eivät olisi käyttäneet syntynyttä onnettomuutta hyväkseen katkerassa taistelussa toisiaan vastaan viattomien sivullisten maksaessa hengellään koko lystin. Miksi meitä sitten kidutetaan, kiusataan ja kusetetaan vauvasta vaariin? Siinäpä se. Yhden onnettomuus on toisen onni ja onnettomuudet ovat maailman parasta bisnestä. Ehkä siksi, sillä bisnes se maailmaa pyörittää. Kommunismin vaara oli todellinen Suomessa. Suurin ongelma kommunisteille olivat itse kommunistit ja Neuvostoliitto. taistolaiskausi oli lyhyt eikä heillä ollut todellista valtaa koskaan eivätkä he edes päässeet. Kirjan lopussa puhutaan vielä ohimennen Teiniliitosta, jonka järjestöllisestä romahduksesta alkoi myös SOL:n ja muiden taistolaisjärjestöjen loputon konkurssiaalto. Siinä olivat mukana yhteistuumin järjestelmällisesti niin demarit kuin kepulaisetkin ja siitä kertovaa kirjaa (mahdollisesti?) odotetaan seuraavaksi.

Huomaa, ettei Aristoteles kuulunut bolsevikkien luettaviin kirjalistoihin (joka oli hyvin ohut ja koostui lähinnä dialektisen materialismin oppikirjoista sekä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista). Aristoteles sanoi "Politiikka"-kirjansa VII-luvussa, pohtiessaan kansalaisten määrää ja ihmisen onnellisuutta, joka ei ole vain yhden ihmisen vaan samalla myös koko yhteiskunnan onnellisuutta- Hänestä valtion tehtäviin kuuluivat olennaisesti kansalaisten kasvattaminen hyvään elämään ja hyvän elämän ulkoisten edellytysten tuottamiseen ja jakamiseen osallistuminen. Aristoteles asetti tälle tärkeän ehdon; hyveestä poikkeava ei voi jälkikäteen korjata niin paljoa virheitään: "Eriarvoisuus tasa-arvoista kohtaan ja erilaisuus samanlaista kohtaan on luonnonvastaista, eikä mikään luonnonvastainen ole hyvä. Siksi vain silloin kun joku on ylivoimainen hyveessä ja kyvyssä tehdä parhaita tekoja, on hyvä seurata tätä henkilöä ja oikein totellakin häntä. Hyve ei kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös kykyä toteuttaa se käytännössä." Lopuksi voisi kysyä, kenen joukoissa seisoivat hyödyllisimmät idootit? Siitähän tämän maailman pyörittämisessä tuntuu olevan aina kysymys: ketä voi kusettaa parhaiten ja maksattaa omat unelmansa hyväuskoisilla mutta hölmöillä sotureilla?