Kenen on vastuu ja mistä?
Teksti Harald Olausen
Tänään pohdittiin vastuuta kahdessa eri tapauksessa Ylen A-studiossa vastuukysymyksiä, jotka ovat sekä moraalisia että juridisia ja niistä on kautta maailman sivu tehty taidetta, mitä luistelemiseen niistä tulee. Suomessa. Ensin pohdittiin julkista tiedottamista koronan tiimoilta ja sitten tuoretta Spotify-skandaalia. Kummassakin keskustelussa tuli selväksi, että luottamus on sivutuote, joka tulee tekojen, ei sanojen kautta, kuten ohjelman ensimmäisessä osassa pohti Vilma Luoma-Aho Jyväskylän yliopiston julkisen tiedottamisen professori.
Ohjelma oli kiinnostava mutta ei syvällinen, sillä kiinnostavaa olisi se, miten argumentaatiota ja väitelauseita voidaan arjen käytännössä tutkia ilman häiritsevää median luomaa lumomaailmaa ongelmien ympärillä. Tätä televisio-ohjelmaa kannattaa pohtia Erasmus Rotterdamilaisen 1490-luvulla kirjoittaman kirjan Antibarbaria edustamaa kritiikkiä vastaan. Barbaria-sanan alkuperä tarkoittaa änkyttämistä. Antibarbaria taas sanavalmiutta. Rotterdamilainen tuli kuuluisaksi osuvista irvailuistaan. Viisaita miehiä hän kehui mitä hienoimmalla tavalla, todeten heidät heti sen jälkeen hauskoilla esimerkeillä suuriksi hölmöiksi.
Professori Timo Airaksinen tekee saman humanistisen perinteen taitavalla kynällä terävästi viiltäen kirjoituksessaan otsikolla Iloiset alistujat - ymmärtäminen ja tietämisen taito https://www.digivallila.com/l/iloiset-alistujat-luetun-ymmartaminen-ja-tietamisen-taito/ optimisti: ihminen kyllä näkee mainonnan läpi, jos haluaa, ja samalla tavalla hän näkee kaiken viestinnän sumuverhon läpi, kunhan hankkii siihen tarvittavat tiedot ja taidot ja vaivautuu yrittämään. Tieto, tiede, oppiminen ja valistus ovat aivan turhia ilman lukutaitoa ja luetun tulkinnan kykyä. Ilman niitä olemme matkalla helvettiin iloisina alistujina.
Maailmaa vaivaa "yhden totuuden puhuminen", kuten ohjelman juontaja Marja Sannikka totesi. Juuri siksi olikin ällistyttävä katsoa toimittaja Ivan Poupolon esiintymistä ja kuunnella hänen määritelmiään ruotsalaisen Spotify-skandaalin tiimoilta. Tammikuun alussa terveydenhuollon ammattilaiset kirjoittivat kirjeen, jossa vaativat alustaa reagoimaan valheellisen tiedon levittämiseen alustallaan viitaten erääseen kuuluisaan artistiin. Spotify ei vastannut ja siihen reagoi Niel Young ensin ja heti perää Jon Mitchell tukien tervettä järkeä vastaan tyhmää uhkarohkeutta. Ivan Puopolo oli asiasta vahvasti eri meiltä väittämällä Youngin ajattelun olevan 1500-luvulta: "Pitäisi tietää ensin totuus, että voisimme tietää mikä on valhe. Sekoittaa keskenään mielipiteen ja tosiasiat. Miksi ei saisi olla rokotevastainen. Miksei kysymystä saisi haastaa?"
Puopolon sanat ihmetyttivät. Mitä hän oikein tarkoitti haastamisella? Ei siitä ole kysymys, vaan selvästi noihin sanoihin piiloutuneesta petollisuudesta viedä harhaan ja huijata hyväuskoisia ihmisiä. Maailma on sanojen vankina ja siksi se, joka osaa niitä taitavasti käyttää väärin, hallitsee myös valhetta, joka maailmaa todellisuudessa pyörittää. Professori Airaksinen muistuttaa, että olisi opeteltava medialukutaitoa ja kasvettava kriittiseksi tiedonymmärtäjäksi, on yleinen vastaus. Hänestä se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: "Vastaus, pelkkä fraasi, ei auta eteenpäin. Vastaamiseen vaaditaan näkemys nykymaailman menon ja sitä hallitsevan politiikan luonteesta. Avainsana on silloin tietämisen taito eli tiedon hallinta ja siihen liittyvä osaaminen. Faktoja ei enää ole, on siis osattava orientoitua ilman niitä. Taito on kaikki kaikessa, myös tiedon alalla, alati muuttuvassa ja yhä moniselitteisemmäksi käyvässä maailmassa. Ken katsoo, se näkee - kun näkeminen on opittu taitoa. Osta tietokirjoja; älä kuvittele, että netti ja TV auttavat tiedon tarpeeseen."
Puopolon 1500-lukumääriltelmä pisti miettimään, ymmärrämmekö 1500-luvun samalla tavalla? Eikö hän tarkoittanut 1600-lukua? Italian 1500-luvun aatehistoriasta kirjoittanut Eugenia Battista, oli havainnut Trenton kirkolliskokouksen vanhoillisuudessa, jotain mikä hän kutsui myös "antirinascimentoksi" eli vastarenessanssiksi. Tästä voikin alkaa laskeneeksi katolisen liigan agendan renessanssi ja sen perillisiä vastaan 1600-luvulla voimiestuen. Mutta ennen tätä syntyi sadan vuoden ajaksi humanistien johdolla eurooppalainen protestiliike, jonka tärkein tehtävä oli saada ihminen vapautettua kirkon ja ruhtinaiden, luostareiden ja hovien holhouksesta.
1600-luvulla paavinistuin torjui kaikki protestanttisten uudistajien yritykset muuttaa kirkollisia instituutioita ja toimintaa sisältäpäin, valiten suoran hyökkäyksen julistamalla protestantit skismaatikoiksi. "Linja tuli voimaan 1500-luvun lopussa Trenton kirkolliskokouksen jälkeen, mutta se huipentui vuodesta 1618 kolmikymmenvuotisen sodan verenvuodatukseen. Sen jälkeen lipsujia ei armahdettu. Teologinen sitoutuminen tuli entistä tiukemmaksi ja vaativammaksi kuin ennen," kirjoitti asiaa tutkinut Stephen Toulmin. Näin Toulmin löytää näin heti alkuun merkittävän vedenjakajan eurooppalaisen turhamaisen pikkumaisuuden ja nirppanokkaisen uskonnollisen tiukkapipoisuuden nimissä tarpeesta sulkea rivit ja puolustaa katolista uskoa protestanttisia harhaoppeja vastaan kohottamalla tärkeimmät opinkappaleet jopa kaikkein suopeimpien ja vankimpien uskovaisten uudelleenarvioinnin ulottumattomiin.
Jännittävää on huomata myös, miten suvaitsemattomuus ja varmuuden etsiminen liittyvät toisiinsa ja saavat Trenton kirkolliskokouksessa tuekseen sen jälkeen kristillisinä tabuina katolisessa maailmassa pidetyt dogmit samoin kuin rationaalisten ajattelu- ja toimintatapojen omaksumisesta näytti tulevan veteen piirretty viiva keskiajan ja uuden ajan välille. Toulmin ei tyydy vähempään filosofian pelastamiseksi kuin kaivamaan esille ne Descartesin syrjään sysäämät "premodernit" aiheet, tutkimalla filosofisesti retoriikan keinoin Kantin ja Wittgensteinin antamin avaimin ajattelun syvämerkityksiä epäilyn merkityksestä maailmanhistoriasta, mistä Hayden White väitti erottelun perustuneen 1800-luvun väärinkäsitykseen positivististen tiedemiesten ja romantiikan taiteilijoiden välillä.
1500-luku on humanistien, kuten toteavat Jakob Burkhardt ja Johan Huizinga (leikin filosofi), jotka ovat tutkineet varhais- ja täysrenessanssin aatehistoriaa. Yksi piirre näissä "iloisiksi kutsutuissa veikoissa ja uudesti syntyneissä epikurolaisissa (Petraca, Bocaccio, Lorenzo di Medici, Luigi Pulci, Castiglione, Enea Silvio, Johannes Reuchlin, Ulrich von Hutten, Thomas More ja Eras Rotterdamilainen)" oli selvä, he kaikki toimivat väkivaltaa, riitaa ja petollisuutta vastaan hymy huulilla, luottaen älyyn ja totuudeksi todistelujen jälkeen osoittautunutta tietoa levittäen. Professori Timo Airaksinen mukaan Suomi menesty, ei toivu kriisistä eikä pysty rakentamaan tulevaisuuttaan, elleivät asukkaat opi medialukutaitoa. Se mitä nyt osataan, on päivitettävä uuden järjestelmän mukaiseksi. Faktat on hänen mielestään toki helppo löytää ja teoriatkin ovat opittavissa, mutta miten on lukutaidon laita.
"Kyseessä on luetun ja kuullun ymmärtäminen, joka ei onnistu ilman tulkinta-avainta ja kriittisen horisontin tajua. Tehtävä on vaativa, koska se on samalla tuskallinen: tässä ja vain tässä mielessä tiedon lisääminen on tuskan lisäämistä. Tai Raamatun sanoin, vain jumalaa koskeva tieto on tietämisen arvoista; kaikki muu heitetään tuleen turhana ja haitallisena. Jäljelle jää vain kriittinen ymmärrys, jonka varassa meidän on elettävä. Kehenkään ei voi luottaa, hämäävät ja bluffaavat, kaikki tiedoksi väitetty on jonkin eturyhmän intressin värittämää, kaikille väitteille löytyy vastakohtaväite, minkään viestin merkitys ei ole selvä, kaikki tiedoksi luultu on kuin mainontaa, yhtä värikästä ja valheellista. Mutta olen optimisti: ihminen kyllä näkee mainonnan läpi, jos haluaa, ja samalla tavalla hän näkee kaiken viestinnän sumuverhon läpi, kunhan hankkii siihen tarvittavat tiedot ja taidot ja vaivautuu yrittämään. Tieto, tiede, oppiminen ja valistus ovat aivan turhia ilman lukutaitoa ja luetun tulkinnan kykyä. Ilman niitä olemme matkalla helvettiin iloisina alistujina.
1500-luvun renessanssihumanistit olivat toista maata. Ne, joita pidämme edelleenkin suuressa arvossa siksi, että he palauttivat maailman älyllisen leikin ja auktoriteettien vastaisen ajattelun, ne tärkeät rakennuspalikat, millä nykyistä uhattuna olevaa länsimaista liberaaliyhteiskuntia on tähän päivään mennessä rakennettu. Esimerkiksi yksi suurimmista heistä, Erasmus Rotterdamilainen, ei ollut yhdessäkään kirjoituksessa karkea tai rahvaanomainen hänestä kirjoitetun kirjan Erasmus Rotterdamilainen - tyhmyyden ylistys (Karisto 1990) toimittaneen ja esipuheen kirjaan kirjoittaneen Kauko Kareen mukaan. Erasmus ei ollut vain henkevä Kareen mielestä, vaan myös realisti, jolla oli terävästi havaitseva silmä: "Humanistien harrastama tekstikritiikki, filologinen uurastus oli hänelle intohimoista sanatyötä sekin: mutta vain käsi- tai ammattityötä."
Toulminin mukaan renessanssiajan oppineet olivat enemmän kiinnostuneita käytännöllisistä, olosuhteista riippuvista lääketieteen, juridiikan tai moraalin kysymyksistä, kuin teoreettisen filosofian ajattomista, universaaleista asioista. Toulminin toinen tärkeä huomio on Trenton kirkolliskokouksen päätös viitoittaa tietä konservatiivisuudelleen erottamalla doktriinit ja dogmit: vastauskonpuhdistusta käyvästä katolisesta kirkosta tuli näin Toulminin mukaan dogmaattinen tavalla, jota uskonpuhdistusta edeltänyt kristinusko, vaikkapa Tuomas Akvinolaisen oppi, ei olisi koskaan voinut olla. Pitää muistaa, että uskonpuhdistus ei ollut vain vastalause katolisen kirkon opettamia oppeja vastaan, vaan myös sen nimissä harjoitettuja moraalisia väärinkäytöksiä vastaan. Toulminin suuri arvo älyllisille pohdinnoille on siinä, että hän pistää meidät harkitsemaan uudestaan historian vääriä oletuksia tuoden samalla historian unohdetuilta lehdiltä takaisin päivänvaloon ne puuttuvat ja sieltä tahallisesti revityt palaset, joiden avulla ymmärrämme paremmin, miksi ne olivat sinne aikoinaan ja mitä tarkoitusta varten piilotettu.
Jäykät dogmaatitkot käyttivät renessanssihumanisteista pilkkanimeä sekulaarihumanistit. Toulmin tiesi miksi, koska heidän avaria ajattelutapojaan eivät kahlinneet seurakunnankaitsijan tai kirkonvirkojen vaatimukset, vaan he tarkastelivat ihmisen asioita avoimin silmin ja tuomitsematta ensi kertaa sitten antiikin; esimerkiksi ennen niin mahtava ja kaikkivoipa jumala oli useimmille heille enemmän idea ja ulkopuolinen näkymätön voima kuin persoonallinen, tahtova ja käskevä ihmistä kiduttava ja ohjaileva voima. Monet heistä olivat myös varovaisia aikana, jolloin katsottiin totuutta vain yksien silmälasien lävitse. Juuri se teki heistä vapaita ja avarasieluisia ja johti aitoon käytännön epäilyyn siitä, mikä on "teorian" merkitys ihmisen kokemukselle, oli sitten kyse teologiasta, luonnonfilosofiasta tai etiikasta. Mutta kenen on vastuu-kysymyksessä he olivat kaikki yksimielisiä: typeryyden. Erasmus erotti kahdenlaista typeryyttä: negatiivista eli yhteiskunnallis-kirkollista ja positiivista eli sydämen yksinkertaisuutta. Erasmus piti tärkeänä kaiken epäpuhtaan halveksimista: "Minun käyttämäni kieli ei milloinkaan ylitä rajojaan ja pysyttelee mieluummin rannalla, kun antautuu meren ulapalle."