Kennedyn puheopissa
Teksti:
Harald Olausen
Norjalaissukuisen Ted (Theodore C.) Sörensenin legendaarinen ura Kennedyn puheenkirjoittajana alkoi irlantilaisille katolilaisille lähes Amerikan itsenäisyyspäivän, 4.heinäkuuta, veroisesta juhlasta, Pyhän Patrikin päivän puheesta vuonna 1954 kestäen aina Kennedyn salamurhaan saakka yhdeksän vuotta myöhemmin. Sörensen jaksoi aina muistuttaa puheidenpitäjiä siitä, ettei tekstin kelpoisuuden takana ollut suinkaan se, miltä se näytti silmissä, vaan miltä se tuntui korvissa.
Ted Sörensen kirjoittaa Kirjassaan "Kennedy" (Tammi 1965) etteivät hän ja Kennedy olleet kohdatessaan puheenkirjoittamisen- tai pitämisen ammattilaisia vaan hyvin kaukana molemmat siitä. Terveellä maalaisjärjellä ja hyvillä hoksottimilla varustettuina he olivat avoimin mielin valmiita oppimaan kokeiltuaan ensin tehdä yhdessä satoja enemmän tai vähemmän epäonnistuneita ja kaavamaisen tylsiä ja mitäänsanomattomia puheita, matkiessaan muiden politiikkojen ja puheoppaiden ja sitaattikirjojen vihjeitä sisällyttää puheisiin aina jotain ylevää, vaikeaa ja omaa erinomaista sivistystaustaansa alleviivaavaa muuta yleistä kauniisiin kääreisiin käärittyä mitään sanomatonta roskaa.
Sörensenin kirjoituksista ja kokemuksista paistaa läpi Roomassa mainetta puheopistaan saaneen espanjalaissyntyisen Quintilianuksen vaikutus, joka uskoi toisin kuin Cicero, jonka mielestä hyvä puhuja syntyy älystä ja kyvystä. Quintilianus, jonka pääteos 12-osainen "Institutio Oratorio (löytyy myös kaukolainalla englanniksi)" tekee hänen tunnetuimman lauseensa käskyksi kaikille hyväksi puhujiksi aikoville: "Sydän tekee hyvän puhujan". Quintilianus uskoi näet että hyväksi puhujaksi kasvetaan. "Hyvä puhuja on henkilö, jolla on edellytyksiä ajatella ja kyky muotoilla nuo ajatukset." Hyvä puhuja on siis Quintilianuksen mielestä parhaiden ajatusten ajattelija, joka löytää näitä sanoja lausuessaan sopivan tavan lausua ne kauniista ja vaikuttavasti. Quintlianus poikkeaa myös siinä Cicerosta, että hänen mielestään puhujan ei kannata paljastaa rakennettaan ja kertoa etukäteen, mitä tuleman pitää, jolloin kuulijalla ei olisi enää mitään jännitettävää.
Hyväksi puhujaksi hänen mielestään opitaan kolmen tason kautta; puheen mallien, huolellisen lukemisen ja harjoittamalla ex tempore-puheita. Quintilinaukselle hyvän puheen lopun piti olla mieleen jäävä ja riittävän selkeä, että siitä olisi jäänyt tahdottu jälkimaku myllertämään kuulijan päässä kuin mainos tehden hänestä lopulta puhujan toiveiden mukaisesti orjamaisen alttiin puhujan hänelle esittämille toiveille. Niin oli alussa Kennedynkin laita. Hänen uransa ensimmäiset puheet olivat asiallisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu, mutta niistä puuttui se jokin tunneälynväläys, mikä avasi sydämet ja minkä vasta Ted Sörensen toi mukanaan lahjaksi ja myöhemmäksi Kennedyn menestysreseptiksi vuonna 1953 Pyhän Patrikin päiväksi Kennedylle kirjoittamassaan puheessa - tai sitä samaa mitä Quintilianus tarkoitti sillä kun hän väitti lyhyiden ex tempore-puheiden kykenevän parhaiten heijastamaan puhujansa minuutta.
Trump olisi ollut Quintilianuksen mieleen, sillä hän ihaili Trumpin kaltaisten puhujien puheita, joita ei ole hiottu liian tarkasti, ja joissa inhimillinen karheus sekä sattumanvaraisuus pääsevät riittävän selkeästi näkyviin minän tullessa samalla siinä valossa ulos kuin mitä se todellisuudessa on. Institutio Oratorion punaisena lankana on se tärkeä oivallus, että oppisimme kiinnittämään huomiomme omaan ihmisluontoomme, sen sijaan että miettisimme millaisin eri vippaskonstein yritämme muihin vaikuttaa. Trump oli tämän jostain käsittämättömästä syystä omaksunut ehkä bisnesmaailmasta, ollen myös hyvä ellei peräti erinomainen tässä suorassa vaikuttamisessa aidossa tilanteessa.
Hänen hyväkseen teki töitä sekä aika että kyllästyminen älymystön ja eliitin hännysteleviin selittäjiin; lässyttäjiin, eliitin ahneuteen sekä demokraattipuolueen katteettomaan optimismiin, tässä tylsässä ja harmaassa "mukatodellisuuden hölynpölyn byrokratiassa" jota nykymaailmaksi kutsutaan, jota Carl E. Schorsken sanoin voisi hyvin kuvata imperiumiksi, jossa eliitti vieraantui todellisuudesta, taide rappeutui konstailevaksi prameiluksi ja kieli menetti merkityksensä, ja jossa kulttuurista on tullut typerien ja niljakkaiden maakuntien makutuomareiden hiekkalaatikko, niin että kaikki todella tärkeä, aito, puhdassydäminen, älykäs ja uutta luova hukataan tai haukutaan maan rakoon, ettei vaan sieltä nouse häiritsemään mitättömyyksien markkinoilla pyörivien keskinkertaisuuksien keskinäisen kehun kerhoa.
Sörensen kuvailee yksityiskohtaisen tarkasti kirjassaan miten vakavasti Kennedy otti puheidensa rakentelun ja hyväksi puhujaksi kouluttautumisen. Sörensen ja Kennedy ovat yhdessä kääntäneet kaikki kivet mitä retoriikan maailmassa Aristoteleen klassikkoteoksen "retoriikka" lisäksi löytyy, ja löytäneet yhteisen matkansa aluksi Ciceron mainion nuoruudenteoksen "De inventione (löytyy englanniksi kaukolainalla)", joka on tarkoitettu tällaisten matkojen evääksi löytämään oikeita ajatuksia ja se tie, jota pitkin nöyrän puhujan on kuljettava tullakseen ensin hyväksi ja lopuksi parhaaksi kaikista.
Yksi esimerkki Kennedy-kirjassa on kuitenkin tahallisesti tai tahattomasti joko Sörensenin itsensä tai Kennedyn melkein suoraan poliittisten puheiden mestarien ja mainioiden Sotakronikka I ja II-teosten kirjoittajan, vuonna 1950 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajalta, sir Winston Chuchillilta selvästikin lainattu ja hieman mukailtu poliittiseen propagandaan mukailtu suuren yleisön tarpeisiin jälkipolvia hurmaamaan ns. "tarkoituksenmukainen valemuisto". Sörensen kertoo kirjassaan tunteja kestäneistä puheiden (siinä olisi opeteltavaa nykypoliitikoille) harsimisesta työllä ja vaivalla kokoon, ihan kuin siihenkin olisi tarvittu Churchillin parhaan sloganin mukaisesti: verta, hikeä ja kyyneleitä, niin kuin Sörensenin mukaan joskus tarvittiinkin. Sörensen väittää ettei yksikään puhe ollut koskaan hermostuttanut Kennedyä niin kuin hänen lyhyt esiintymisensä demokraattien humoristisena puhujana Gridiron-klubin päivälisillä vuonna 1958."Hänen tilaisuudessa pitämänsä kymmenen minuutin puhe oli tulos useita tunteja kestäneestä aineiston keruusta ja sitä oli koeteltu moneen "asiantuntijaan".
Winston Churchill sanoi kuitenkin saman asian, joka muuttui retoorikseksi kliseeksi, vuosikymmen aikaisemmin näin. "Pelkäsin että minulta pyydetään muutaman minuutin puhe. Siihen menisi monta tuntia. Onneksi puhe oli tunnin. Sen tekemiseen meni vain muutama minuutti." Tämä retoriseksi vitsiksi jälkipolvien korville ehkä tarkoitettu paljastus kertoo omaa karutonta kieltään kuinka kovaa hommaa oikea puheenkirjoittaminen ja sen harjoittaminen esitettäväksi oikeasti on. Suurin ero Kennedyn ja taistelupari Clintonin ja Trumpin välillä onkin se, ettei Ted Sörensen olisi päästänyt Kennedyä koskaan, edes tämän improvisoidessa, herpaannuttamaan otettaan säällisyydestä ja tyylikkyydestä. Silloin vyönalisia iskuja ei jaettu politiikassa yhtä tiuhaan ja mauttomaan tahtiin kuin mitä saimme nähdä marraskuussa huipentuneessa ja Yhdysvaltojen kenties ehkä koskaan inhottavimmassa ja likaisemmassa presidentinvaalissa. Kennedy ei mennyt puheissaan Trumpin ja Clintonin tavoin koskaan henkilökohtaisuuksiin ja säilytti siksi kansakunnan silmissä arvokkuutensa molemmissa leireissä kuolemaansa saakka. Mutta mikä parasta: hän ei myöskään tuntenut - tai ainakaan näyttänyt tuntevansa vastenmielisyyttä vastustajiaan kohtaan.
Trump tuskin on itse vaivautunut tutkimaan analyyttisesti Yhdysvaltojen aiempien presidenttien vaalipuheita. Eikä hänen olisi tarvinnutkaan, sillä hänen puolestaan toimi lievästi adhd-tyyppinen malttamaton luonnonlapsipersoonallisuus yhdistettynä narsistiseen minään, joka keskeytti törkeästi kaiken kohteliaisuussääntöjen vastaisesti Clintonin haukkumalla häntä miltei rivosti juuri niin kuin machomies vain osaa feministiä Jenkkien pahimmassa takapajulassa, joksi siksi aikaa televisiostudio Clintonin alitajunnassa muuttui laskien hänen päähänsä alistuvan ja nöyryytetyn saaliseläimen antautumismentaliteetin, joka näkyi hänen kireästi säikkyydestään.
Myöhemmin huomaamme miten tärkeällä tavalla Clintonin pitkät jaarittelut alkoivat sotia häntä itseään vastaan ja kun hän fiksuna likkana tämän tajusi, hänestä levisi katsomoihin armoton pelon haju, Trumpin toistaessa melkein kuin media-ammattilainen tuloksellisesti sitä samaa punaista ymmärryksen syötävää amerikkalaista ydinlihaa mitä Sörensen oli huomannut tutkiessaan Kennedyn puheita jälkeenpäin: välihuomautukset olivat aina valmistettuja tekstejä tehokkaampia. Tilannetaju teki vasta puhujasta puhujatilanteessa mestarin.
Ymmärrämme hyvin mitä sellaista Ted Sörensen oivalsi, jota muut sen ajan melko keskinkertaiset ja kaavoihinsa kangistuneet "asiantuntijat" eivät Sörensenin ja Kennedyn suureksi onneksi oivaltaneet - sitä samaa mikä kadunmieheltä suoran ja koruttoman teeskentelemättömän puheensa takia vaikuttavalla Trumpilla oli tarjota valheeseen ja sen eri värisiin kääreisiin lakimiesten kikkailuilla ja poliittisilla silmänkääntötempuilla käärittynä kyllästyneille.
Teeskentelemätöntä ja sisäsyntyistä kommunikointikykyä ympäristönsä kanssa: se miten hän ymmärtää tai ei ymmärrä Nietzschen tavoin verbaaliakrobatian lisäksi kehon kielen, tauot ja ilmeet tärkeäksi osaksi kokonaisviestintää ihmisten välisten ymmärtämyksien ja asioiden merkitysten luomisessa saadakseen itsensä myydyksi ja sanomansa perille televisiossa, mitä tuijotti lähes sata miljoonaa silmäparia television parhaimpaan kasteluaikaan koko maassa, vaikkei se kuitenkaan "asiantuntijoiden" mukaan kuulemma ratkaissut näitä vaaleja, josta olen kyllä täysin eri mieltä, sillä nimenomaan Clintonin vastenmielinen habitus televisiossa oli se viimeinen naula siihen arkkuun, jossa Clinton elätteli presidenttihaaveitaan.
Sörensenin mukaan Kennedyn puhekikat olivat yhtä yksinkertaisia kuin hänen puheensa olivat lyhyitä. Ne olivat joskus niin lyhyitä, ettei niihin mahtunut sen ajan tyypilliseen tapaan liikoja yleistyksiä, kliseistä, monimutkaisia vertauksia tai turhia tunteellisuuksia. Siksi ne toimivat kuin nyrkki silmässä. Kennedy suosi omissa puheissaan keskitietä välttäen ääripäitä. Hänen oma äänensä oli yksitoikkoinen ja sanojen paino oli yllättävän usein väärissä kohdissa.
Jos kuuntelette Youtubesta hänen puheidensa sarjaa, niin huomaatte asian itse omin korvin ja silmin varsin pian. Huomaatte pian myös sen hämmästyttävän seikan, ettei Kennedy tavallisesti käyttänyt puheissaan muiden sen ajan poliitikkojen tapaan täytesanoja, mikä oli yleensä huonojen puhujien helmasynti - ne maakuntapolitiikan jonninjoutavat piirisarjan raasut reppanat, jotka joutuvat ajatuksen katkettua hakemaan tankkaamalla näitä itselleen tyyliin "hauki on kala"- turvaa, etteivät näyttäisi yleisönsä silmissä eksyneiltä koiranpennulta, niin kuin ne raukat usein näyttävät, menettäessään kokemattomuuttaan tai silkkaa typeryyttään oman puheensa suggestiivisen ytimenhallinnan (asioiden ja sanottavansa muistaminen oli klassisessa retoriikassa sama kuin kirkas äly ja sen perinne tuli kaukaa jo antiikin Kreikasta), alkaen sen jälkeen tankata vain konemaisesti vahanuken tavoin puheenkirjoittajan kirjoittamaa puhetta juuri niin kuin sitä ei pitäisi missään nimessä puhua, heittäen näin puheistaan viimeisenkin lämmön harakoille.
Silloin herää kysymys, mitä järkeä on ylipäätään puhua, jos se ei herätä kuulijassa puhujan tavoitteiden näkökulmasta tarkoituksenmukaisia tunnetiloja? Vuosien saatossa Kennedystä ja Sörensistä kasvoi Quintilianuksen tarkoittamalla tavalla harjoittelun tuloksena legendaarisia mestareita puheenkirjoittamisen ja - pitämisen vaikealla saralla muutamaa kultaista sääntöä käyttämällä, joita Sörensenin kirjaa lukiessa voi helposti poimia Kennedyn puheita koskevien kappaleiden lomasta. Ne olivat hieman typistäen quintilianismeja nykypäivään sovellettuina: "A. Lyhyet puheet. B. Lyhyet lauseet. C. Lyhyet sanat. D. selkeä rakenne. E. Eikä mitään turhia ja itse puhetta häiritseviä selityksiä.
"Kennedylle hyvän puheen lauseiden ja kappaleiden tuli olla sellaisia, että ne yksinkertaistivat itse puheen pääsanomaa ja selvittäen korostivat sitä myös sivulauseissa. Kennedy näet inhosi ylitse muiden monisanaisuutta ja mahtipontisuutta, toisin kun presidentinkampanjansa pahin ongelma itse: ylimielinen, liian valmis, liian hyvä ollakseen totta, liian tietävä ja liian tiukka, sekä yleisöä liian kosiskeleva elitistinen, ja siksi selvästikin hämäämismielessä peittääkseen jotain vielä pahempaa ja kauheampaa "ehkä eliitin salaliittolaista Kiero- Hilaryä", jonka kiristyneet suupielet ja pökkelömäinen jähmeys yhdistettynä siihen ettei hän ymmärtänyt alkuunsakaan katujen elävää non -verbaalista viestintää, mitä aristoteliisesti hyvin yksityiskohtaisesti omiin "täsmäpuheisiinsa" keskittynyt Trump haasteellisilla silmän muljautuksillaan hänelle ja hänestä yleisölleen onnistuneesti kykeni pilkallisesti viestittämään, niin että Trump Ciceron tavoin sai yleisönsä keskittymään enemmin itse Hilaryyn puhujana kuin siihen mitä Hilary itse asiassa puhui.
Tätä Kennedyn ja Sörensenin opettamaa esimerkkiä maagisesta ex tempore-tilanteessa syntyvästä sanottavan ja kielen yksikertaisesta teeskentelemättömyydestä, mikä menee tavallisesti yleisöön kuin häkä niin Amerikan pohjoisen vaalit ratkaisseissa tasapaino-osavaltioissa, kuin muikkujen kera Kuopion torilla - silloin kun ei tarvitse sietää kännissä itseään ja savolaisuuttaan vuolaasti ylistävää persjalkaista ja Tyko Sallisen Mirri-maalauksen siannenän omaavan demarikirkkovaltuutetun omahyväistä luentoa kristinuskon ja sosialidemokratian vuosisataisesta luterilaisesta kohtalonyhteydestä. Juuri niitä Kennedyn ja Sörensenin inhoamia turhia ylisanoja, joilla ei ole mitään vastinetta missään todellisuudessa, ja typeryydessään ovat juuri sitä pinnanalaista mielen vastaliikettä, mistä liikkuvat äänestäjät syntyvät ratkaisemaan nykyjään vaalit kuin vaalit galluppien ja politiikkojen suureksi kauhuksi.