Keputanssijat pilasivat Tanssin talon avajaisjuhlan limborumballaan

Teksti Harald Olausen

Odotetun tanssin talon avajaisjuhla toi heti ensi metreillä tuulahduksia menneestä jäykistelystä, heteronormatiivista valtahierarkioista ja siitä tanssillisesta sekamelskasta, mistä Tanssi-lehtikin ennen nykytanssin räjähtävää vallankumousta ja Marjaana Toimisen päätoimittajakautta koostui. Avajaistunnelma oli kuin aikoinaan Tanssi-lehdessä, jota ylläpiti 1980-luvulla vanhakantainen tanssin tätimafia - edellinen päätoimittaja oli Pirjo Raiskio. Lehteä kustansivat yhdessä tanssialan eri järjestöjen yhteenliittymä Suomen tanssialan keskusliitto. Lehden sisältö oli koko tanssin kenttää edustavaa ja ketään kiinnostamatonta sillisalaattia, sieltä täältä poimittuna, tanssin vielä melko hiekkaisilta pikkuteiltä ympäri Suomea kansantanssista kilpatanssiin.

Kansantanssiryhmä Tsuumin valinta ohjelman avaajaksi latisti tunnelman jopa niin, että hävetti suomalaisen tanssin puolesta. Vieläkö näitä kepukuppaajia liikkuu tanssin kentällä kämmenet avoimena ruinaamassa samoja rahoja taiteen kentillä, kuin oikeat tanssijat? Näyttää riittävän. Tsiumin latotanssisirpakka oli ala-arvoinen. Liikkeet kuin nuorisoseuran nykytanssin erikoisviikonloppuextrasta poimittuja, mutta vielä ne ilmeet ja tanssijat! Molemmat olivat ihan sanoin kuvaamattoman järkyttäviä. Limborumba on päivän sana ja sitä ei voi kukaan muu alittaa. Onneksi laatutietoinen tanssiyleisö ei ollut koronan takia paikalla. Se olisi hävennyt silmät päästä. Väliajalla silkasta järkytyksestä olisi ollut pitkät jonot nopeaan tahtiin tyhjentyvälle boolimaljalle. Tsuumin maalaismoukkamaisuutta ja kepu-kytkentää ikään kuin tahattomasti korosti vielä ilmassa aistittavan laahaavan ja pysähtyneen maalaisidiotismin lisäksi nykyisin erityisen inhotun entisen pääministerin, Juha Sipilän (kesk.), näköinen harmonikansoittaja.

Nykytanssin historiassa on yksi mielenkiintoinen poliittinen taistelu, joka kannattaa muistaa: kun kepulaistaustaiset kansantanssijat siivottiin nurkkaan rahastamasta tanssitaiteelle tarkoitettuja tanssitaidetoimikunnan avustuksia. Taistelun aloitti Tanssi-lehdessä 4/2000 otsikolla Taidetanssin ja kansantanssin elo ja tuki, silloinen tanssitaiteilija ja kulttuuriantropologian opiskelija sekä valtion tanssitaidetoimikunnan jäsen, Paula Tuovinen, provosoivasti paukuttamalla kunnolla pataan kansantanssijoita, jotta nämä olisivat tajunneet pysyä pois taiteen kentältä taiderahoitusta ahmimasta, sillä sinne ne eivät kuuluneet silloin eivät kuulu nykyisinkään. Tuovinen aloitti juttunsa siteeraamalla Mårten Spångbergin kirjoitusta uusimmassa Ballet Internationaalissa (8/9 2000): "Kansantanssi on kuin rock-musiikki. Mitä nuorempi ilmiö, sitä naurettavammalta sen tuntuu. Mitä vanhempia esitykset ovat, sitä hämmentävämpi tapahtuma. Mutta kun johtavat hahmot ovat kuolleet kuin kivi, silloin rockmusiikki on hyväksyttävää."

Tuovinen jatkaa kansantanssijuttuaan kertomalla Spångbergin käsittelevän kansantanssia sellaisella analyyttisellä ja provosoivalla tavalla, jolla Suomessa ei ole käyty keskusteluja juuri lainkaan tai ainakaan näkyvästi: "Taidetanssin ja ei-taidetanssin kulttuuripoliittisesti pakollinen yhteiselo 1980-luvulla on tehnyt keskustelun näiden tanssilajien käsitteellisistä ja käytännöllisistä eroista ilmeisen epäkorrektiksi. Uuden kansantanssin esiinnousu ja taidetanssin räjähdysmäinen kehitys ovat muuttaneet tanssin kenttää olennaisesti. Tanssin Tiedotuskeskuksen rooli sekä kansantanssin ja taidetanssin syöminen osin samasta lyhteestä ovat asioita, joista tarvitaan keskustelua."

Tuovinen manasi 2000-luvun alussa taidetanssin ja kansantanssin eroa, mikä nyt on toteutunut onneksi, ja on ollut itsessään vapauttava prosessi nykytanssin kentällä. Tuovinen muistuttaa kirjoituksessaan asetuksen 1105/91 taiteen edistämisen järjestelystä määränneen taidetoimikuntien tehtäväksi taiteen tukemisen. Näin ollen hänen mielestään kansantanssia, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, tulisi tukea muista kuin tanssitaidetoimikunnan varoista. Kirjoitus kuvaa hyvin sitä sotaa, mitä tuohon aikaan käytiin tanssin sisällä ja ulkona oikeudesta saada tehdä taiteena nykytanssia. Yhteisellä kaukalolla oli moni muitakin sellaisia, jotka eivät sinne järkevästi ajateltuna olisi kuulunut. Kansantanssijärjestöt loukkaantuivat nykytanssin röyhkeydestä yrittää saada kepulaiset lannalle haisseet kansapukuiset amatöörijäykistelijät pois ammattilaisille tarkoitetusta rahanjaosta ja antoivat Turussa 7. tammikuuta 1999 pidetyn kansantanssiparlamentin yhteydessä seuraavan kitkerän lausunnon:

"Kansantanssiparlamenttiin kokoontuneet järjestöt toteisivat huolestuneisuutensa opetusministeriön 5.10.1998 asettaman tanssin tilaa selvittäneen työryhmän muistion yksipuoleisuudesta. Työryhmän tehtävänä oli arvioida tanssitaiteellisen toiminnan kehitystarpeita maassamme. Työryhmä on keskittynyt muistiossaan ainoastaan nykytanssiin jättäen huomiotta muut tanssin alat. Kuitenkin esim. kansantanssi kokoaa eniten harrastajia (juuri tämä on se ongelma...) ja suurimmat yleisömäärät (kun kansantanssiryhmät esiintyvät torilla tapahtumassa, lasketaan koko toritapahtuman yleisö heidän katsojikseen). Työryhmä käsittelee muistiossaan pelkästään ammattitanssia, vaikka harrastajat ovat oleellinen osa tanssitoimintaa. Harrastajien ja ammattilaisten yhteistyö kehittä (hahaa) parhaalla tavalla suomalaista tanssia ja muodostaa yleisökasvatuksen perustan. kansantanssissa ammattiopettajien ja harrastajien yhteistyöllä on viime vuosina parannettu osaamista ja nostettu esitystoiminnan tasoa."

Julkilausuma oli yhtä valheellinen kuin tekopyhä, mutta myös viimeinen kerta, kun kepulaiset kansantanssijat kehtasivat yrittää ahmia itselleen muille, lähinnä oikealle tanssille ja ammattilaisille tarkoitettuja rahoja. Kysymyksessä oli entisen suuruuden ja nousevan suuruuden välisestä kukkotappelusta pieneksi käyneellä reviirillä. Kansantanssijat "paheksuivat" lopuksi julkilausumassaan tanssin tiedotuskeskuksen tarkoitusta hylätä "tanssin kansallinen kulttuuriperinne", millä he tarkoittivat kansantanssia, tiedotuskeskuksen keskittyessä vain nykytanssin edistämiseen. Tiedotuskeskus vastasi kansantanssijoille keskittyen resurssien vähyyden takia keräämään tietoa ja välittämään informaatiota vain ammattitanssijoista: "Nykytanssin voimakkaasta volyymin kasvusta, taiteellisen tason noususta sekä kasvavasta kansainvälisestä mielenkiinnosta huolimatta sen tuotantorakenteet ja resurssit ovat olleet riittämättömiä. Siltä ovat puuttuneet vahvat järjestöperinteet ja osaaminen kansainvälisten suhteiden hoidossa, jotka esimerkiksi kansantanssilla ovat olemassa. Siksi Tietoinen painostaminen juuri nykytanssiin on ollut viime aikoina perusteltua."

Tsuumin valinta avajaisten ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi voidaan hyvällä tahdolla kuitenkin tulkita tämän historian katharttisella muistamisella, ja siitä, että nykytanssi voitti kovan väännön kepulaistaustaisten kansantanssijoiden kanssa suomalaisen nykytanssin iloksi. Ilman tätä taistelua Tanssin talokaan ei olisi se Tanssin talo, joksi se on aiottu niiden urheiden ja uraauurtavien nykytanssijoiden unelmissa - määrä ei liene vähäinen - ne, jotka ovat toiveillaan ja työllään kulkeneet yhtä matkaa Tanssin talon toteutumisen kanssa. Mieleen tulee ainakin yksi suurkiitoksen ansaitseva touhupetteri, tanssija Tuomo Railo. Paljon muitakin on. Onnea ja kiitos myös heille. Muistan vielä kun Suomessa oli vain yksi tanssin esitystila Bulevardilla sijainneen baletin lisäksi: HYY:n ylläpitämä Vanhan ylioppilastalo, minne itse hoidin Wienin kansainvälisten tanssiviikkojen taiteellisen johtajan, brasilialaistaustaisen Ismael Ivon (kuoli viime vuonna 67-vuotiaana koronaan) esiintymään vuonna 1992, lähes pystymetsästä soittelemalla silloisen Lontoon asuntoni käytävässä sijainneesta kolikkopuhelimesta Suomeen ja Wieniin sikakalliita puheluja.

Suomesta puuttui tuolloin vielä myös ammattimaisesti toimineet tanssintuottajat. Eikä yleisöäkään ollut kuin kourallinen uteliaita, ja nekin lähinnä pääkaupunkiseudulla. Isamel Ivon vierailu oli silti sekä odottetu että onnistunut. Lisää olisi kaivattu, mutta tiloista ja rahoista oli valtava puute. Kaikilla nykytanssin ystävillä ei ollut minun laillani mahdollisuus asua silloin ulkomailla ja nähdä siellä ensimmäisenä uusinta uutta. Ongelmia oli paljon muitakin, Tanssiryhmiä oli vain muutama. Eikä nykytanssi nauttinut sellaista arvostusta vielä tuolloin kuin nykyisin. Toivoa sopii, että suomalainen nykytanssi saa uudesta Tanssin talosta vahvan kotipesän Tukholman Dansens Husin tapaan. Onnea Suomen ensimmäiselle Tanssin talolle - sillä tämähän on vasta alkua; seuraavaksi Tanssin talo pitää saada Tampereelle, Turkuun, Ouluun, Jyväskylään ja Kuopioon, minkä myötä nykytanssi alkaa vihdoinkin lähentyä sitä säällistä täyskasvuisuuden rajaa, jolloin se pääsee nauttimaan arvostuksen lisäksi kunnioitusta samalla lailla, kuin lähes kaikki muut taiteet. Juuri siksi Tanssin talon avajaiset ovat merkitystään suurempi juhla suomalaiselle nykytanssille.