Keputodellisuuden koko alastomuus lannanhajuineen

Teksti:

Harald Olausen

Kepulainen poliitikko, Olli Rehn on aloittanut loppukirin kohti presidentin virkaa, joka on siintänyt hänen silmissään samalla tavalla kuin Paavo Väryselle siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa Kekkonen kävi kepurallia hänen kotikulmillaan uudelleenvalintansa puolesta vuonna 1968, jolloin Rehnikin tajusi, että jos mitä, niin julkista virkaa kepulin on haettava, jos haluaa välttyä ulkotöiden kurimukselta ja lannanhajulta nenässään, siitä huolimatta, että Rehn on lajissaan harvinaisia citykepulaisia mikkeliläisen autokauppiaan poikana. Rehnin uutuuskirjan "Kuilun partaalla" (Dosendo 2019 2. painos) lähes intiimi kosketus, tärkeä aihe ja sen huolellinen käsittely vaikuttaa lukijansa kirjoittajan erinomaisuudesta, mikä sen tarkoitus onkin, vaikka sisältö on kuivaa ja kuin Suomen pankin tilasto-osaston katsauksista poimittua ( ei olisi mikään entisen pääministeri Urho Kekkosen sihteeri Ahti Karjalaisen väitöskirjan kerrotaan kirjoitetun Suomen pankissa sen jälkeen kun Karjalainen nimitettiin sen johtajaksi kasvamaan korkoa presidenttipeliin) myydään edelleenkin suuria määriä maaseutu-Suomen halpahalleissa ja esimerkiksi kiistanalaisessa Kärkkäisen tavarataloketjussa.

Kirjan pitäisi kertoa EU:n talouskriisistä, mutta se kertoo avoimesta voimakkaasta ja järkevästä tahtomiehestä politiikan ykkösjoukkueen laitahyökkääjänä, jota ilman Eurooppa ei olisi pärjännyt. Kirja on kirjoitettu tulevia presidentinvaaleja varten kirkastamaan Rehnin julkisuuskuvaa ja siksi sitä pitää lukea yhden itsestään liikoja jo lapsuudesta luulleen itsekeskeisen kyynärpääpoliitikon mainoskirjana. Tuleviin presidentinvaaleihin on aikaa enää pari vuotta, ja Rehn on jo ilmoittanut lähtevänsä kisaan mukaan. Todennäköisesti kustantajalla on odottamassa jo jatko-osa kuilun partaalle-kirjalle, missä Rehn hyppää ruoriin ja kertoo, miten Eurooppa ja tietenkin Suomi, joka ilman hänen ohjaustaan ajaisi karille, pelastetaan ja palautetaan kultakantaan. Kovasti joutuu Rehn tekemään töitä, jotta pääsisi presidentiksi. Koneisto on jo taustalla käynnissä, mutta vaikka Rehniä pidetään järkevänä cityliberaalina, on kepulius kaikkien niiden vahinkojen jälkeen, mitä puolue on saanut takapajuisella ajattelullaan Suomessa jo 1920-luvulta lähtien aikaan, edelleenkin suomalaisten enemmistön mielissä se vaarallinen jyväjemmari, joka haluaa palauttaa vapaudesta nauttivat suomalaiset takaisin holhousyhteiskunnan alaisiksi tahdottomiksi välikappaleiksi ja maksattaa lihavien. Onneksi tulivat persut, joiden vihainen ja ilosta nauttivia syyttelevä maailmankuva ei paljoa maaseudulla kepuloiden umpimielisestä raskasmielisyydestä eroa, ja halkaisivat kepulikannattajat kahtia, jättäen ennen mahdissaan paisuneen puolueen 10 prosentin pikkupuolueeksi.

Millaisen presidentin me Rehnistä sitten saisimme? Rehn on näyttänyt todelliset kyntensä puolustaessaan lähes raivopäisesti vakoojaepäilyjen kohteeksi joutunutta toista kepukieroilijaa, Alpo Rusia, jolla ei ollut puhtaat jauhot pussissa, kun kaikkien hämmästykseksi Rehn sai painostettua Suomen Kuvalehden etunenässä puolustamaan Rusia, jonka syyllisyydestä oli vahvaa näyttöä. Se, että Rusin kuolleesta Jukka-veljestä tehtiin syntipukki, osoittaa miten taitava kepuloitsija Rehn on. Mutta myös se, ettei hän ole tälle läpinäkyvyyden ajalle sopiva presidentti, sillä keskivertoäänestäjät, eli nykyisin liikkuviksi äänestäjiksi kutsuttu hyvin koulutettu ja itsetietoinen sekä vaalit kuin vaalit ratkaiseva keskiluokka, on onnekseen oppinut luottamaan omiin havaintoihinsa ja tekemään niistä selkeitä ja oikeaan osuvia johtopäätöksiä ympärillä olevasta harhaisesta valheiden verkosta. Siksi keputodellisuuden koko alastomuus lannanhajuineen enää kiinnosta ketään. Ihminen on erilainen kuin ennen. Francis Fergussonin mukaan ihmisluonnosta on tullut toivottoman liukas ja epäpuhdas kokonaisuus, joka onnistutaan tavoittamaan vain tilapäisesti pysähtyneenä ahtaaseen näkökulmaan. Rehnin ahdas käsitys mahdollisuuksista elämässä on tunkkaista luettavaa, sillä hän kirjoittaa kapeasta nykyisyyden kaistaleesta, jossa mahdollisuus olla ja tehdä mitä haluaa, on vähäistä, Rehnin katsoessa taaksepäin samalla, kun ihmiset luonnollisen uteliasuutensa rohkaisemina yhä vähemmän välittävät näistä menneisyyden ja tulevaisuuden rajoille juuttuneista tärkeilijöistä. Jos olisin Rehn, heittäisin pyyhkeen nurkkaan jo tässä vaiheessa antaen periksi tosiasioille. Modernit suomalaiset myös haja-asutusalueilla, ovat tottuneet nauttimaan vapaudestaan olla mitä haluaa ilman ahdasmielisten kirkollisten piirien tai umpimielisten poliitikkojen määräilyjä ja rangaistuksia. Kepulla ei ole tässä todellisuudessa mitään sijaa.