Kerran toimittaja aina toimittaja ja muita Lasse Lehtisen alamittaisuuksia
Teksti Harald Olausen
Horatius Löppösenä uransa toimittajana 15-vuotiaana aloittanut savolaisuuden lahja maailmalle, Lasse Lehtinen kiteyttää elämässän oleelliseksi sen, minkä kaikki muutkin toimittajat mitä todennäköisesti: kerran toimittaja, aina toimittaja. Kyseessä on toimittajia kaikkialla yhdistävänä sama narsistinen huvi nähdä oman nimensä jonkin julkisen tekeleen alla tai sitten väittää pokerinaamalla mustaa valkoiseksi, kuten Lehtinen tekee niin, että hänen tapauksessaan pitäisi puhua enemmänkin maksettuna marakattina huutamistaan suurella rahalla eniten tarjoavalle myyvänä manipuloitsijana kuin toimittajasta.
Toimittaja Lasse Lehtinen oli toimittaja Juho-Pekka Rantalan Ylen Itse asiassa kuultuna-ohjelman vieraana puhumassa mistäs muustakaan kuin siitä, minkä parhaiten osaa, ja mistä eniten nauttii, eli omasta itsestään. Lehtinen on toimittajista tyypillisin ja osaa sekä kirjoittaa että kertoa hyviä juttuja siitä huolimatta, etteivät ne aina välttämättä muistuta sitä mistä ne ovat kertovinaan. Hän on surutta ylpeä paskanjauhajan maineestaan, onhan hän sillä hyvin elämässään menestynyt.
Lehtisellä tarinoinnin ja valehtelun raja, tarinoiden parantaminen
ja korjailu omiin tarpeisiinsa, on niin veteen piirretty, ettei sitä käytännössä
ole tai jos on, se on hyvin ohut. Sen huomaa Lehtisen töistä ja yleisestä olemuksesta. Molemmissa kun on aina jotain epäilyttävän tulkinnanvaraista "lehtismäisyyttä", ihan
kuin hänellä olisi syntymästään halu suoristaa mutkia suoriksi omia tarpeitaan varten.
Syykin on selvä: Lehtinen elää
poliittisesti sodanjälkeisen ja vanhakantaisen SDP:n ummehtuneessa
poliittisessa ilmapiirissä. Lehtinen on maan viimeinen tunnettu
asevelisosialisti, joka aina lähtökohtaisesti asettuu vallan ja rahan puolelle eliitin ikuisessa taistelussa tavallista ja
pientä ihmistä vastaan. Ciceron
tavoin Lehtinen tietää, että hyvien puhujien puhumista säätelee aina huonon maun omaavan yleisön
maku, sillä jokaisen, joka haluaa vaikuttaa, on ajateltava, millä mielellä
kuulijat olivat; kaikki on muokattava ja sopeutettava yleisön mielipiteen ja
arvostuksen mukaan.
Lehtinen saa itseltään anteeksi, sillä sutkina narsistina hän tietää olevansa älykäs ja ovela velmu, joka saa paljon anteeksi jo pelkästään leppoisan leipurinolemuksensa ja selvästikin harjoitellun "sydämellisyytensä" ansiosta. Lehtistä arvostaa vain Lehtinen itse, koska hän laukoo suustaan mitstä kulloinkin maksetaan parhain hinta. Tupakkatappajaksikin (tupakkayhtiö Amer) kutsuttu Lehtinen on monella tapaa kiistanalainen henkilö, niin kirjoituksissaan kuin puheissaan ehkä myös siksi, että hän näyttelee tuuliviirin tavoin koko ajan itse luomaansa kuvaa henkilöstä nimeltä Lasse Lehtinen.
Elämäntehtäväkseen Suomen viimeinen oikeistodemari Lehtinen on ottanut SDP:n jälkikäteen paljon parjatun puheenjohtajan, Väinö Tannerin ajatusten ja toiminnan puolustaminen niin, että hänen kirjallisena pääteoksenaan voi hyvin pitää kirjaa TANNER - Itsenäisen Suomen mies (Otava, 2017). Kirja on erinomaisen kiinnostava ja hyvin kirjoitettu, vaikka sen tulkinta Tannerista meneekin reilusti metsään piirtäen ukosta kovin ikävän kuvan.
Lehtinen on kirjoittanut yli kolmekymmentä kirjaa ja tuhansia lehtiartikkeleita. Kirjoista viimeinen on Lehmus, Jussi & Lehtinen, Lasse: Salaista sotaa, Mannerheimin demari Kalle Lehmus (Docendo, 2021). Hän on kirjallinen kyky. Siitä huolimatta Lehtinen sanoo kunnon toimittajan tavoin olevansa ylpeä nimenomaan ja vain toimittajuudestaan. Lehtinen on viimeisiä hengissä oleva suurten ikäluokkien itse itsensä tyhjästä luoneita mediapersoonia nyt, kun Lehtisen ystävä ja työtoveri Aarno Laitinenkin (1943-2021) on kepulaisten kiusaksi kuollut.
Lehtinen on hyvä toimittaja ja erinomainen kirjoittaja siitä huolimatta, että hän vetää aina hieman kotiinpäin, sillä kaikki työt tuntuvat olevan hänelle ison rahan tilaustöitä. Kun Rantala kysyy häneltä, miten tekstit syntyvät, hän kertoo Jörn Donnerin vastanneen hänen valtavaa tuotteliaisuuttaan ihmetelleelle Lehtiselle kaavaksi kirjoittaa joka päivä kaksi liuskaa. Siitähän tulee yli 700 sivua vuodessa, oli Donner sanonut. Lehtinen näyttää tehneen aika ajoin samoin - ei enää.
Yksi mikä erityisesti häiritsee ja ärsyttää Lehtisen kirjoissa ja
puheissa on se, että ne vaikuttavat joskus lähes julkean itsensä
kehumisen lisäksi ison rahan maksetuilta mainoksilta. Lehtinen on ajoissa
valinnut puolensa lavean tien aurinkoisemmalta puolen. Ei ole sellaista köyhää
ja radikaalia, jota hän ei mollaisi, tai sellaista herraa ja ison rahan
edustajaa, joka ei saisi häneltä ymmärrystä ja päänsilitystä.
On monia muitakin kuin vain hänen poliittiset vihollisensa ja tupakkafirman lobbaamisen aikaiset tupakkalain viivästyttämisestä aiheutuneiden uhrien omaiset, jotka häntä inhoavat. Se mikä hänestä
erityisesti inhottaa lisäksi on se, ettei hän yritä edes peitellä pikkuporvarillista
tyytyväisyyttään maailman vääryyksien jatkumisesta. Lehtinen on kuin väärä raha. Hän ei korvaansa hetkauta vääryydestä ellei se tapahdu hänelle tai hänen lähipiirilleen. Se olikin ehkä yksi syy, miksi
suurisuinen Lehtinen jäi ikuiseksi rivikansanedustajaksi. Onneksi sanovat monet hänet hyvin tuntevat. Onneksi sekä SDP:lle että maalle!