Kerro Putte mitä olet mieltä tänään kymmenen vuoden jälkeen suomalaisesta kirjallisuusmaailmasta?

21.10.2020

Teksti:

Harald Olausen


Joskus kirjan taitavasti ja rehellisesti arvostellutta kriitikkoa tulee enemmän ikävä kuin itse kirjaa. Yksi tällainen on kirjallisuuskriitikko Putte Wilhelmsson, jonka terävät ja analyyttiset kirja-arvostelut herättivät ansaittua huomiota 90-luvulla Hesarissa mutta sitten tapahtui jotain ja hänen tekstejään ei enää näkynyt maan päälehdessä. Syynkin saattoi arvata. Wilhelmssonin kritiikki oli liikaa sekä monille kirjailijoille että legendaarisen Hesarin kirjallisuustoimittajan, Pekka Tarkan seuraajaksi valitulle, ja nyt vuorostaan itse legendaksi muuttuneelle kulttuuritoimittaja Suvi Aholalle. Näin voimme omin silmin lukea Putte Wilhelmssonin kirjasta "Turmio ja perikato" (Savukeidas 2009), missä ulkoinen halpishabitus ei tee oikeutta itse kirjalle eikä oikein komppaa sopivasti yhteen briljantin sisällön kanssa.


Tunnettu amerikkalainen kirjallisuuskriitikko Harold Bloom kirjoitti lukemisen olevan yhden suuremmista nautinnoista, joita yksinolo voi tarjota. Bloom kirjoitti, että lukeminen on hänelle pikemminkin yksinäisyyden käytäntö kuin mikään koulutuksellinen hanke. Hänen mukaansa emme lue pelkästään siksi, ettemme voi tuntea kyllin monia ihmisiä, vaan myös siksi, että ystävyys on niin uhanalainen, niin altis vähenemään tai katoamaan etäisyyden, ajan, vastakaiun puutteen ja kaikkien perhe - ja tunne - elämän murheiden vaikutuksesta. Bloom rakensi hienon synteesin Johnsonin terävistä huomioista:


"Etsi sellaista mikä tulee sinua lähelle, mitä voidaan käyttää asioiden punnitsemiseen ja harkitsemiseen, ja mikä puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ja ainoa, ajan tyranniasta vapaa luonto. Tämä tarkoittaa käytännöllisesti ilmaistuna: löydä ensin Shakespeare ja anna hänen löytää sinut."


Bloomin mielestä luemme viime kädessä vahvistaaksemme omaa minäämme ja saadaksemme tietää, mistä se on aidosti kiinnostunut. Hyvä kysymys kaiken tämän jälkeen onkin, miksi ylipäätään lukea kirjaa, jos se on huono tai runoa, jos se on epäaitoa ja tekoälyllistä valheellisuutta täynnä? Hyvä kirja on aina myös hyvä ystävä. Bloomin sanoin kysymys siitä, miten tulisi lukea, johtaa aina myös lukemisen motiiveihin ja tarkoituksiin. Bloomin mielestä, jos ihmisen on tarkoitus säilyttää edes jonkinlainen kyky muodostaa omat arvionsa mielipiteestä, on hänestä tärkeää, että he jatkavat lukemista oman itsensä takia. Juuri tätä varten on kriitikot tehty. He etsivät ja löytävät niitä helmiä, joita meidän pitäisi katsella kaiken sen valtavan materiaalin joukosta, mitä ihmiskunnan luova luokka tuottaa joka hetki. Hyvät kriitikot ovat yhtä harvassa kuin hyvät taitelijat, tosiasia, josta ei paljoa puhuta siksi, että se on tosi ja samalla ikävä tosiasia.


Digivallilan oman kirjallisuuskriitikon, tohtorikoulutettava Eero K.V. Suorsan mielestä ei voida sanoa Wilhelmssonin kadonneen maan päältä, vaikka tilanne sitä suorastaan muistuttaa jopa someavaruuden aikakaudella. Viimeisin merkki hänen olemassaolostaan on kirjan Turmio ja perikato mukaan nimetystä blogista lokakuulta 2017 (https://turmiojaperikato.blogspot.com​), mutta tähän jäljet päättyvät. Blogin viimeisin kirjoitus on erittäin lyhyt kritiikki Blade Runnerista, mikä ei yllä Wilhelmssonin parhaimpien vuosien loistavien kritiikkien tasolle. Blogissa on myös Wilhelmssonille tyypillisempiä tekstejä, kuten Kazuo Ishiguron Nobel-voittajan analyysiä, mutta myös TSn arkistosta poimittuja Wilhelmssonin vanhempia kritiikkejä, joten blogissa on loistavien kritiikkien lisäksi surullinen uudelleen lämmittelyn maku.


Wilhelmssonin kirja on tärkeä siksi, että se valottaa omalta osaltaan yhden aikamme terävimmän kriitikon traagista kohtaloa joutua sylkykupiksi kriitikkojen ja kirjaväen omissa myrskyissä vesilasissa ja ansaitsee siksi tulla kommentoiduksi tässä kirjoituksessa hieman tavallista perinpohjaisemmin. Kriitikon ja taiteilijan suhde on aina jännitteinen ja kompleksinen. Itse olin Turun II:sessa runotapahtumassa Turussa joskus 90-luvun puolivälissä todistamassa, kun humalaiset maakuntakirjailijat yrittivät mustamaalata Pekka Tarkkaa muun Suomen kuin pääkaupunkiseudun unohtamisesta. Täytyy tunnustaa, että virkeä, sanavalmis, huumorintajuinen Tarkka osasi sanallisen ruoskansa heilutuksen maakuntakirjailijoiden pään päällä yhtä herkullisella tavalla kuin kritiikeissään maan suurimassa sanomalahdessa.


Vielä kovempaa peli on verhojen takana kriitikkojen keskinäisissä kissanhännänvedoissa, kuten kriitikko Putte Wilhelmsson vastaan kriitikko Ville Hänninen kirjallisuuden nettilehti Kiiltomadossa 20.2.2010 ollut napakka kirjoittelu todistaa ikävällä tavalla. Myös Ville Hänninen tekee kirjoituksensa aluksi selväksi Putte Wilhelmssonin katoamisen valtakunnan valtamedioiden lamppujen loisteesta kirjoittamaan enää vain Turun Sanomiin. Villen kirjoitus on asialliseen kaapuun puettu teilausyritys ja suoraa vittuilua päin naamaa Wilhemssonille niin paljon kuin hän kehtaa sano rivien välistä. Ja hän kehtaa sielunsa silmin suurella nautinnolla:


"Usein kriitikot muuttuvat vuosien mittaan näkemyksellisemmiksi ja moni-ilmeisemmiksi - mutta myös säyseämmiksi. Jopa ärhäkimmät meistä alkavat huomaamattaan miettiä, miten vahvasti asioita kannattaa ilmaista. Ehkä viestin voi lähettää pehmeämminkin, ehkä omaa mielipidettä tärkeämpää onkin analyyttisyys? Putte Wilhelmssonissa hienointa on, että hän ei tunnu näitä kysymyksiä miettivän. Wilhelmsson on uskollinen ennen kaikkea omalle kirjallisuuskäsitykselleen. Jos sanottavaa on, hän ilmaisee sen. Konstailematta. Mikä tärkeintä, Wilhelmsson myös perustelee näkemyksensä."


Mitä tähän nyt sanoisi? Hänninen haukkuu Wilhelmssonia kehumalla tätä "tavanomaisilla fraaseilla", jotka kaikki Wilhelmssonin nerokkaita tekstejä lukeneet tietävät alamittaiseksi nöyryyttämiseksi. Hänninen on ihailevinaan ensin Wilhelmssonin esikoisteosta "Turmio ja perikato", mikä on muka hänen mielestään parhaimmillaan samalla tavalla älyllisesti terhakka ja säälimätön esseekokoelma. Hännisen huijaus paljastuu vasta tämän jälkeen. Hän ei ole esittelemässä tai kehumassa syvästi vihaamaansa Wilhelmssonia vaan haukkumassa hänet maan rakoon. Seuraavaksi hän valittaa kirjoituksessaan Wilhelmssonin luonteenpiirteisiin kuuluuvan myös taipumus käydä pyhiä sotia. Esimerkiksi kirjan päättävä essee läimii Hännisen mukaan kymmenien sivujen voimalla Suomen arvostelijain liittoa (SARV) ja sen hallinnoimaa kritiikkisivustoa, Kritiikkiporttia:


"En minäkään pidä Kritiikkiporttia minään, mutta hämmästellä pitää sitä kaunamielisyyttä, jolla Wilhelmsson rinnastaa SARVin kaltaisen pikkujärjestön ja Sanoma-konsernin - ja näkee molemmat jonkinlaisina pienen kriitikon vihollisina. Mitäpä mittakaavaeroista. Mutta kiinnostaako moinen peitsien kalistelu lopulta ketään? Arvostan Wilhelmssonin suorasukaisuutta ja rehellisyyttä, silloinkin se kohdistuu minusta toisarvoisiin kysymyksiin. Mutta miten suoraselkäisenä on pidettävä sitä, että hän kiittää kirjansa aluksi Kopiostoa apurahasta? Kyse kun on puhtaasta retorisesta tempusta. Kirjoittaja huipentaa teoksensa SARVin teilaamiseen, joten esseen uskottavuudelta veisi kovasti pohjaa se, että apurahan kirjan kirjoittamiseen on todellisuudessa myöntänyt - SARV."


Ulkopuolisesta lukijasta kritiikki saattaa tuntua armottomalta, mutta kun kyseessä on kaksi eturivin kriitikkoa, jotka ottavat toisistaan kriitikoiden keinoin mittaa päästä jalkoihin, teksti ei enää tunnukaan niin kovalta vaan asiaan kuuluvalta kukkotappelulta. Putte Wilhelmsson vastaa Hänniselle saman lehden numerossa:


"Kun sama henkilö ensin vt. päätoimittajana poistaa lehdestä epämiellyttäväksi kokemansa mielipiteet ja sitten toisaalla kriitikkona nälvii saman sisällön toistavaa kirjaa, alkaa julkisuudenhallinta vaikuttaa saumattomalta. Verkkolehti Kiiltomadon julkaisemassa kirja-arvostelussa esseekokoelmastani Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) Ville Hänninen kertoo, miten Wilhelmsson "läimii kymmenien sivujen voimalla Suomen arvostelijain liittoa (SARV) ja sen hallinnoimaa kritiikkisivustoa, Kritiikkiporttia". Eiköhän pienennetä arviota noin viiteen sivuun, loput yli kolmekymmentä käsittelee kriitikon ammatin epäkohtia toimeentulon ja pienyrittäjyyden näkökulmasta. Sitä Ville ei kerro, että kirjassa mainitun tapahtumasarjan aikana Ville oli itse SARV:n hallituksen jäsen ja että Ville nimetään kirjassa toisena henkilönä, joka SARV:n julkaiseman Kritiikin Uutisten väliaikaisena päätoimittajana jätti nyt kirjaan liitetyn, SARV:n hallitusta moittivan osan julkaisematta. Pyysin Villeä selittämään päätöksensä, mutta mitään vastausta ei tullut - eikä tule näköjään nytkään."


Molemmat ovat syvästi loukkaantuneita toisiinsa. Tässä teilauksessa Wilhelmsson saa maistaa omaa kriitikonlääkettään - eikä se maistu mukavalta Villen ollessa teilaaja. Puten mielestä Villen päätös toimia kriitikkona teokselle, jossa häntä itseään arvioidaan, on erikoinen. Hänen mielestään jokin muu vastausmuoto olisi ollut suositeltava, sillä aina on olemassa se valitettava riski, että tunnekuohu sumentaa arvostelukyvyn. Siitähän Ville juuri syyttää kirjoituksessaan Puttea, joka puolustautuu:


"Myös Julkisen sanan neuvoston ohjenuoraksi omaksuttu Journalistin eettinen ohje opastaa, ettei journalistin pidä käyttää asemaansa väärin, eikä "käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus". Tätä hyötyä ohje täsmentää muun muassa seuraavasti: "Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi." Luulen, että listaan voidaan luontevasti lisätä oma yhdistys, jonka hallitusta journalisti edustaa, sekä yhdistyksen oma tiedotusväline."


Arvosteluunsa Ville on Puten mielestä tiputtanut aika monta vihjailevaa luonnearviota ("toisarvoinen", "pyhä sota"). Vähän suoremmin hän myöntää, että niiden tarkoituksena on heikentää kirjan kirjoittajan "uskottavuutta". Sen sijaan itse asiaa tai omaa osuuttaan hän ei edes yritä Puten mielestä kiistää. Siksi hän täsmennyksen vuoksi muistuttaakin, että pyysi kirjansa tähän osioon lausuntoja kaikilta nimeltä mainituilta, ja että heidän näkemyksensä on jo kerrottu siinä määrin kuin he olivat halukkaista niitä antamaan. Ja jos muutaman sivun lisäksi haluaa lukea yli kolmekymmentä muuta, tajuaa Puten mielestä senkin, mitkä kaikkia SARV:n jäseniä koskevat asiakysymykset ja eturistiriidat sytyttivät näin palavan henkilöriidan.


Putte ei saa viimeistä sanaa vaan Ville vastaa vielä Putelle. Hänestä on kurjaa, että voittopuolisesti kiittävä kritiikki herättää tällaista närkästystä. Ville kertoo, miten toimitti yhdessä Antti Selkokarin kanssa yhden Kritiikin Uutisten numeron, joka piti lehden päätoimittajan oltua estynyt tehdä hyvin nopeasti. Toisin kuin Wilhelmsson väittää, hän ei Villen mukaan lähettänyt hänelle missään vaiheessa tiedustelua, miksi hänen mainitsemaansa kirjoitusta ei julkaistu:


"Wilhelmsson antaa ymmärtää, että hänen Kritiikin Uutisiin lähettämänsä kirjoitus olisi minulle epämiellyttävä. En ymmärrä, millä tavalla, koska olen suhtautunut - ja suhtaudun - Kritiikkiporttiin penseästi. Minusta Kritiikin Uutisiin lähetetty teksti ei tuonut jo aiemmin käytyyn keskusteluun enää mitään uutta. Enpä kuitenkaan jaksa olla sitä mieltä, että moinen tekisi minusta "asianosaisen". Minut mainitaan 300-sivuisen kirjan yhdellä sivulla ja melko neutraalissa sävyssä. Jos Wilhelmsson olisi antanut minun kommentoida kyseistä kohtaa kuten väittää, olisin varmaankin antanut sen mennä sellaisenaan."


Mutta ei Ville ole mikään pahis tai läpimätä huolimatta hurjasta nokkapokkailusta Puten kanssa. Päinvastoin. Hänenkin kirjoituksensa ovat briljantteja ja näyttävät toteen ainakin sen, että hän oikea henkilö riitelemään Puten kanssa, sillä molemmat painivat samassa painoluokassa. Putte on ehkä liian herkkä oman tekstinsä kanssa ja Ville armoton. Kyllä hänen kritiikissään jossain kohtaa on jotain perääkin. Ville puolustaa instituutiota vastaan kapinallinen. Ville on sisäsiisti ja Putte se häirikkö, joka kusee teltasta sisään kesken unien. Kirjallisuuden kentässä se tarkoittaa hyvän maun ja sitä kautta apurahojen portinvartijana tunnettua kriitikkojen omaa hiekkalaatikkoa, missä kujakatit aina silloin tällöin ärtyvät raapimaan verisissä reviiritaisteluissaan toisiltaan silmät päästä.


Tämän jälkeen Putte hävisi julkisuudesta tai hänen julkiset keskustelunsa harvenivat. Turun Sanomissa hän jatkoi vielä kriitikkona. Mutta kuinka kauan? Sitä en osaa sanoa. Mikä hänelle tuli? Ottiko taistelu esikoiskirjasta toisen kriitikon kanssa niin voimille ja kunnian päälle, että hän päätti pitää suunsa kiinni, vaikka olisi mieli tehnyt huutaa? Vai kyllästyikö kustantaja häneen ja hän kustantajaan? Oli mikä oli, on vahinko, ettei hän enää kirjoita. Puten esikoisteos "Turmio ja perikato" on hyvä ja tarpeellinen kirja, jota on kiva ja innostava lukea älyllisesteettiseksi välipalaksi vielä kymmenen vuoden jälkeenkin ilmestymisestään.


Putte aloittaa kirjansa kaikkien hyvin kirjallisuuskriitikkojen tavoin kahden alan parhaan auktoriteetin, Samuel Johnsonin ja Walter Benjaminin lainauksilla. Samuel Johnsonille ennakkoluulot olivat merkki sielun heikkoudesta. Johnson tunsi ja osasi myös ilmaista lukemisen voiman ja rajoitukset. Benjaminin muistamme huomioista siitä, mitä Proustille oli tapahtunut, samoin se hellävaraisuus ja hienotunteisuus, jolla se esitettiin: "Ei koskaan eristetyn pateettisesti ja näkemyksellisesti, vaan etukäteen hyvin valmisteltuna, ja moninkertaisesti tuettuna, kantaen sisällään herkästi rikkoutuvaa, kallisarvoista todellisuuskuvaa. "Benjamin kysyikin: "Eikö kokemuksen ydin olekin nähdä kuinka äärimmäisen vaikeaa, on kokea monikin asia, jonka kuitenkin voisi sanoa muutamin sanoin?". Tässä olisi ollut sekä Villelle että Putelle pohdittavaa ennen kuin alkoivat julkisesti keskenään tukkanuottasille.


Heti alkuun Putte mottaa täyslaidallisen moskaa kirjailija Pentti Holapalle, joka oli vielä tuohon aikaan samaan aikaan sekä ranskalaisesta sivistyksestä huolissaan ollut kauniiden poikien ihailijana kulttuurikermaosastolainen sekä aina sydämessään pahaa mieltä ja alemmuudentunnetta kantanut 30-luvun köyhä huutolaispoika jostain umpimielisestä ummehtuneen kristillisyyden tukahduttamalta maaseudulta. Putte teilaa kirjansa aluksi runoilija Pentti Holapan tyylikkäästi. Pisteet Putelle 10+. Suvi Aholan teilaus ei ole tyylikäs vaan selvästi kostomielessä tehty. Miinuspisteet Putelle 10-. Muistutus kirjailija Jari Tervon Ilta-Sanomissa olleesta kirjailija Matti Mäkelän vertaamisesta paskaan olleen loukkaus paskalle, on lajissaan hieman kyseenalainen mutta hyvin perusteltu sekä oikeassa elämässä että kirjassa.


Putella tuntuu olevan Suvi Aholaa kohtaan enemmänkin hampaankolossa. Hän puhuu Aholan yhteydessä kriitikon perisynnistä - salavaivaisesta ilkeilystä. Mitä hän sillä mahtaa oikein tarkoittaa? Wilhelmssonin mukaan moni meistä on valmis puolustamaan yhä ankarammin mielipiteitään, sillä jotainhan hänen mielestään pitää puolustaa. Näin hän paljastaa oman kyynisyytensä. Tekstin edetessä alan yhä enemmin uskoa Villen vakuutteluja siitä, että kirjan alkuosa on loistava ja lopusta taas ei oikein osaa sanoa mitään tai ainakaan samaa hyvää kuin alusta. Minua hämmästyttää Puten herkkänapaisuuden paljastuminen, kun hän yrittää puolustautua armottoman kriitikon mainettaan vastaan väittämällä, ettei kaikki kielteinen olisi pelkästään subjektin kaunaista purkausta. Mitä muuta se sitten olisi? Puten kohdalla se näyttää nimenomaan olevan Villen sanoin juuri tätä mitä pidemmälle lukija kirjassa ehtii.


Olen samaa mieltä Puten kanssa Asko Sahlbergin kirjailijanlaadusta mutta silti Sahlbergin turhan raju ryöpytys kirjassa on mauton sekä turha. Kyllä Sahlbergilläkin on oma kirjallinen arvonsa. Wilhelmsson toteaa puolustuksekseen sanovansa vain ääneen sen tunnetun tosiasian, että hetken houreessa tai muussa itse aiheutetussa tilassa kirjan kansien väliin pääsee kaikenlaista (tämän voin itse turhan monta huonoa kirjaa kirjoittaneena todistaa), jota kriitikko ei tunnusta hyväksi kirjallisuudeksi eikä kirjailija halua tunnustaa omaksi kirjoituksekseen. Putesta tulee mieleen jo alussa mainitsemani Pekka Tarkka, jonka tapasin toisenkin kerran hänen julkaistuaan Pentti Saarikosken elämästä ensimmäisen kirjansa Helsingin kaupunginteatterin lämpiössä (Tarkka kysyi nimeni kuultuaan ja keskusteltuaan kanssani kotkannorjalaisuudesta, tuleeko minusta tulee jonakin päivänä uusi Joni Skiftesvik?). Wilhemssonille huono kritiikki oli "holappalaisuutta", näkemys kritiikistä merkillisen pyyteettömänä ja vallattomana, Benjaminin sanoin "harmittomana" tai "avoimena takauksena".


Putte kirjoittaa Markku Envallin esseekokoelmasta "Synnyttämättä 1999", miten huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki. Tässä tulemme kritiikin ja taiteen väliseen kumpi on ensin, kana-vai muna-väittelyyn. Itselleni tulee yksi kauhuesimerkki mieleen. Nuori Ilkka-Christian Björklund ylisti vuonna 1967 Helsingin Teinilehdessä Riku Räihän koulunäytelmän Aleksis Kiven teilaus sen ajan korkeakulttuuristen kriitikkojen ylistäviä epiteettejä lainaten, että lukijaa hirvitti, sillä arvostelua lukiessa luuli kyseessä olleen vähintäänkin Jan Kottin uuden shakespearetulkinnan tasoisen mestariteoksen. Liekö ylistävän arvion syytä, Räihän näytelmää esitetään vieläkin pari kertaa vuodessa pienemmissä tilaisuuksissa?


Puten kirja on pakollista luettava kaikille kriitikoille ja esseekirjailijoiksi haluaville, sillä hänen mielestään kriitikon ja taiteilijan suhteessa on jotain vikaa. Se on ihan totta ja enemmänkin normaali tilanne kuin säännöstä poikkeama. Kun taiteilija puhuu latteuksia taiteesta, tunnelma on aina hänen mielestään yhtä juhlava. Jos kriitikko sortuu samaan, hän joutuu Puten mukaan pyytämään sitä myöhemmin anteeksi. TÄMÄ ON TOTTA ja PITÄÄKIN OLLA! Ja kuka sanoo, ettei muka puolalaisesta Olga Tokarczukista olisi tiedetty mitään lännessä ennen hänen Nobelin-kirjallisuuspalkintoaan. Putte kirjoittaa hänestä kirjassaan:


"Psykologiksi kouluttautunut Olga Tokarczuk on tavallinen henkilöstökonsultti, jonka romaani on täynnä fläppitaulusta ja elämäntaito-oppaista tuttuja sielunelämän nelikenttiä, prosesseja ja sisäisiä voimia."


Wilhelmsson ilkeilee esikoiskirjassaan pääosin hyvän maun rajoissa taiteen teennäisyydelle, huonoudelle ja teeskentelijöille, sortumatta liikoja alatyylisiin banaliteetteihin. Hyvä kirja tämä on ja uudelleenlukemisen arvoinen ihan samalla tavalla, kun Pariisi on aina yhden messun arvoinen. Mutta ei tämä ole mikään mestariteos. Villen kritiikki on aikoinaan ollut enemmän kuin paikoillaan jo siksikin, ettei kukaan siedä oman pesän likaajia on sitten kyse mistä ryhmästä tahansa. Kirjan lopussa Wilhemssonilta lohkeaa kiinnostusta Baumanille ja Jari Ehrnroothille. Kirjoittaja taitaa vaikean lajin, osata yhdistää kritiikissään estetiikan ja vallan kritiikin. Juuri siksi Puttea on kaivattu viime vuodet. Missä hän oikein luuraa (Avussa oli 70-luvulla joka numerossa kilpailu "Missä jallu luuraa" - Etsi Jallu ja voita...)? Kerro Putte mitä olet mieltä tänään kymmenen vuoden jälkeen suomalaisesta kirjallisuusmaailmasta, ja mihin se on sinun mielestäsi menossa? Vai onko mihinkään?