Kertomus ajasta, jolloin homolakeja kutsuttiin lahjoiksi kiristäjille

02.07.2021

Teksti Harald Olausen

Priden kunniaksi Ylen Areena esittää taas joukon laadukkaita homoelokuvia- ja dokumentteja ajasta, jolloin oli kirjaimellisesti tappavaa olla homo, kuten Uhattu-elokuva, mikä on jännitysdraama piilohomolakimiehestä, joka joutuu homoseksuaalisuutensa vuoksi kiristyksen kohteeksi. Pääosissa italialaisen aristokraattisen homoelokuvaohjaaja Luchino Viscontin ohjaaman, ja itsekin piilohomoksi myöhemmin paljastuneen saksalaisen nobelkirjailija, Thomas Mannin kirjaan perustuvan elokuvasovituksen "Kuolema Venetsiassa" pääosanesittäjä, säveltäjä Aschenbachia näytellyt homonäyttelijä, Dirk Bogarde sekä Sylvia Sims ja Dennis Price. Ohjaus: Basil Dearden. (Victim, Iso-Britannia 1961).

Itse elokuva ei ole kummoinenkaan. Mutta aihe on sitäkin tärkeämpi. Uhattu-elokuva on kuvattu mustavalkoiseksi luomaan silloin muodissa olevan Philip Marlowe-dekkarimaailman synkkää rosoisuutta ja vaarallisuuden sekä laittomuuden tuntua, siinä kuitenkaan sen kummemmin onnistumatta. Silti elokuvalla on oma viehätyksensä ja merkityksensä. Elokuva kuvaakin enemminkin kokonaista homofoobista aikaa ja kulttuuria Isossa-Britanniassa ennen kuin homous poistettiin rikosnimikkeistä samaan tapaan, kuin viime vuonna nähty hätkähdyttävä "Skandaali perienglantilaiseen tapaan", kuin pelkästään pääosanesittäjän henkilökohtaista uhkaa. Molemmat ohjelmat näyttävät raadollisesti viktoriaanisen kaksinaismoralismin jälkeisen ajan hiljaiseksi vaietun piilohomoseksuaalityypin piinaa kiristyksen pelossa. Miehet ovat yläluokkaisia hyvin menestyneitä homoja yhteiskunnan huipuilta, sellaisen, joilla on kaikki menetettävänä aikana, jolloin homous oli samaa luokkaa lain edessä kuin väkivaltainen ryöstö.

Molempia yhdistää myös manifestoiva suorapuheisuus kiristyksen uhreiksi joutuvien miesten ahdingon syiden poistamisesta vastaan näennäisliberaali sovinnaisuuskäsitys draamallisena mottonaan Henrik Ibsenin sanat: "Missä teokseni nostattavat tunteita, siellä kulkevat isänmaani rajat". Uhattu on pelottava ikkuna siihen pelon ja kiristyksen maailmaan, minkä silloin laittomaksi julistetut homot kokivat kaikkialla maailmassa. Briteissä se tuntui omituiselta jo siksikin, että homous, ja sen erilaiset muunnelmat, ovat kuuluneet aina oleellisena, joskin vaiettuna osana brittiläisten kulttuuria. Homoutta siedettiin ja josta tiedettiin, mutta mistä ei puhuttu julkisuudessa. Uhatussa siitä puhutaan ensimmäisiä kertoja avoimesti kuin hätähuutona viattomien puolesta ihmisoikeuskysymyksenä homoille, jotka olivat pakotettu kaappiin jonkun typerän aataminaikaisen (puritaanisen) moraalikäsityksen takia. Siksi elokuva on katsomisen arvoinen. Ja myös siksi, että se on kuvattu "homokivikautena vuonna 1961", milloin kaikki mitä miesten välisissä kahdenkeskisissä suhteissa tapahtui, tapahtui näkymättömissä rangaistuksen ja paljastumisen pelossa. Juuri tätä tunnelmaa Uhattu välittää tarkasti katsojalleen sortuen välillä' liikaan melodramaattisuuteen alleviivatakseen saarnansa oikeutuksen humanistisesta ja perienglantilaisesta common sense-lähtökohdasta. Uhatussa on löydetty piilossa kulttuurissa pysyttelevän homo-olemisen salainen kieli eikä se ole aina kaunis tai miellyttävä.

Uhattu-elokuvan piilohomot tapaavat toisensa kapakassa, missä muullakaan. Heidän kanaemonaan eli faghagina toimiva elähtänyt vetyperoksiditypykkä johtaa baarissa omaa sekalaista seurakuntaansa, johon hyljeksityt piilohomot kuuluvat. Se millainen on tämän maailman karu todellisuus, paljastuu kun piilohomot kääntävät selkänsä ja lähtevät kuka mihinkin omiin suuntiinsa. Fred-niminen heterobaarimestari ei pidä homoista, vaikka saakin heiltä paljon tippejä. Nainen on hämmentynyt Fredin kylmäkiskoisuudesta, kun Fred ei aikaile haukkua kaikki homot: "Sinä se sitten jaksat noita. Ovathan he nokkelia, huvittavia ja anteliaitakin. Ja vastenmielisiä. Aina löytyy tekosyitä. Lehdistäkin on mukana siinä. Liikaa rakkautta tai liian vähän lapsena. Osa luonnon moninaisuutta. Luonnon heikko ja mätä osa. Jos se joskus laillistetaan, sallikoot samalla kaikki muutkin perversiot." Valitettavan tuttua puhetta vielä tänäkin päivänä monen piilohomon todellisuudessa Kehä III:sen takaisessa kepulandiassa, siellä kuuluisassa tango- ja taantumusrajalla. Uhatun juoni on kutkuttava. Komea puppelipoika Boy Barret, jolla on ollut mukava elämä isäntiensä kustannuksella (jos jotain hyvää voi sanoa pojan puolesta niin tuolloin oli myyjän markkinat) on joutunut ahdinkoon kiristäjien kynsissä ja hirttäytyy selliinsä. Juttua alkaa selvittämään Boyn parhaan ystävän pyynnöstä Barretin salainen seksikumppani, joka toimii asianajajana, ja on juuri saanut Lordikanslerilta myönteisen vastauksen mahdollisesta nimityksestään asianajoneuvokseksi, mikä on väylä aina arvostettuun tuomarin virkaan asti. Se olisi hänen uralleen suuri harppaus ja kunnia, onhan hän vasta nelikymppinen.

Asianajaja menee tapaamaan yhtä kiristyksen uhriksi joutunutta parturia, joka on joutunut myymään liikkeensä ja aikoo muuttaa jonnekin kauas tuntemattomaan säästyäkseen häpeältä mahdollisen paljastumisen pelossa. Hän on varsinainen uhri tuntiessaan itsensä koko ajan lainsuojattomaksi rikolliseksi. Parturi on pidätetty neljää kertaa homoudesta, eikä hän kestä häpeää enää omien sanojensa mukaan "tässä iässä": "Omana itsenäni olen lain mukaan rikollinen", hän tunnustaa katkerasti hermostuneena ja lopen uupuneena ainaiseen piilotteluun ja paljastumisen riskiin. Hän aikoo muuttaa Kanadaan ja viettää vankilalääkärin suositusten mukaista "tervettä elämää". "Järkevää mutta myös yksinäistä", hän tähdentää antaen ymmärtää luvanneensa pidättäytymisestä seksistä muiden homojen kanssa, sillä hän ei jaksa enää hankaluuksia. Jo Jean Genet kysyi vuonna 1947 ilmestyneessä QUERELLE LA BREST-kirjassaan millaisia arvoituksia ovatkaan homoja inhoavien miesten ja naisten silmissä niiden kauniiden poikien kasvot, joiden arvellaan makaavan miesten kanssa.

Elokuva on järkyttävää katseltavaa nykypäivän liberaalin yhteiskunnan näkökulmasta ja pistää miettimään siitä korkeasta hinnasta, minkä homot ovat joutuneet maksamaan kiristyksenä ja piilottelemalla heteroavioliitossa omaa todellista homoseksuaalisuuttaan. Tulee vielä avuttomampi ja huono olo kun poliisi kutsuu kiristyksen uhreiksi joutuneita homoja "vähäisiksi raukoiksi", tarkoittaen sillä onnettomia ja omaan surkeuteensa alistuneita voimattomia sijaiskärsijöitä. Elokuva kärsii hieman tarinan täydellisyydestä. Se on sen ajan muodikas paljastuselokuva, joka etenee suoraan kuin luotijuna. Kyseessä on rakkaustarina, sillä Boy kuoli oman käden kautta puolustaakseen rakkaintaan. Elokuva antaa toivoa ja se sisältää opettajamaisen, mutta myös oivaltavan neljän kiristyksen uhrin kesken käydyn modernin homokeskustelun, sekä paljastuksen asianajajan edellisen rakastetun itsemurhasta. Se miksi elokuva on nautinnollista katsottavaa, on Dick Bogarden esittämä asianajaja, joka ei ole nynny tai alistuja taistellessaan oman homo-olemassaolonsa unohdusta vastaan rohkeasti ja esimerkillisesti aikana, joka oli homoille nöyryyttävää, ja monelle myös elokuvan kertomusten tavoin vaarallisen tappavaa.

Uhatun, ja yleensäkin homoelokuvan, yksi tärkeä merkitys ja oikeutus on taistella filosofi Heideggerin tarkoittamaa olemassaolon unohdusta vastaan myös uhattuna vaikeuksien keskellä, sillä jos homo on menettänyt kykynsä hämmästellä suureksi lahjaksi saamaansa hurjasti ohikiitävää hetkellistä elämäänsä, on hän samalla menettänyt myös kykynsä hämmästellä suurenmoista ja oivalluksia täynnä olevaa, etsijän ja epäilijän tehtäväänsä, sekä sitä ulkopuolisen seikkailija mahdollisuuttaan löytää, uskaltaa, ja irrotella itsensä pois heterototunnaisuuksien tavanomaisista tylsyyksistä, ettei vajoaisi elämässään pelkäksi tarkkailijaksi ja sivustakatsojaksi kykenemättä realistisesti hallitsemaan todellisuuttaan, jolloin oma merkitys omassa elämässä supistuu juuri niin pieneksi ja merkityksettömäksi, kuin se valtaosalla länsimaisista homomiehistä oman elämänsä vaikeiden kamppailujen keskellä nykyisin on.