Viimeinen kesä

Teksti:

Harald Olausen

Viimeisen rauhan kesän kerrottiin olleen kaunis ja ikimuistoinen. Aina silloin tällöin Ylen Areenasta näemme aiheeseen liittyviä filmejä, joita katsoo kauhulla. Kukaan filmien hymyilevistä ihmisistä ei voinut aavistaa auringon hellimän kesän keskellä niitä kauhuja, joita heidän oli kohdattava vain muutamien kuukausien päästä. Kesästä 1939 on tullut myyttinen matka kaihoisiin tunnelmiin maassa, joka valmistui vuoden 1940 Olympialaisiin, joita ei koskaan voitu pitää maailmansodan riehuessa ja tuhotessa ympäri maailmaa viiden vuoden ajan.

Ylen Areenasta voi parhaillaan katsoa ulkomaalaisten näkökulman kesään 1939. Kesällä 1939 amerikkalaispari Francis ja Helen Line kuvasivat Suomessa mykän värielokuvan. Ainutlaatuisissa kuvissa näkyy Suomi ennen talvisotaa. Elokuvan on Francis Linen materiaalin pohjalta ohjannut Tapani Itäranta. Sekä itse elokuva, että kuvaustapa ja tekstit ovat riemastuttavia. Ne näyttävät idyllisen Suomen toiset kasvot. Ja vaikka ne ovat kuin matkailumainokset, on niissä sitä samaa viehättävää ajan patinaa, kuin melkein joka kodin kirjastoon 1960-luvulla kuuluneissa Suomi -aiheisissa kuvakirjoissa, joita löytyi joka lähtöön, ja niissä kuvattiin usein topeliaanista mäkien, hiekkateiden ja ehyiden maalaismaisemien idylliä ennen sotia juuri kun kansakunta oli muodostumassa ja tarvitsi itselleen kuvituksen.

Elokuva on kahden amerikkalaisturistin otoksista koottu ja muokattu yhtenäinen tarina. Se on osin kansatieteellinen siinä missä kaikki sen edeltäjätkin eli etelän suurten Suomi-matkakertomusten kirjoittajat, aloittaen vaikka Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta. Filmi kertoo enemmän kuin otsikko lupaa ja vieläpä nykyaikaisin menetelmin. Se on ilmeiden ja ajatusten piilokamera ja hyvä ajankuva agraariajan idyllisestä maasta, jota eivät olleet vielä suuret sodat ja lama raiskanneet. Kiinnostavinta tässä amatöörifilmissä on sen toisinpäin käännettynä kuvattavien ihmisten reaktiot ja avoimuus, mihin amerikkalaiset kaupunkilaistuneet ihmiset eivät ole tottuneet. Moni kuvattavista ei ole todennäköisesti koskaan nähnyt kameraa. Siitä ihmettelevät, jopa hieman ilkikuriset ilmeet. Jossain kuvissa kuvattavat ihmiset tutkivat tarkkaan heitä kuvaavaa kameraa eivätkä ujostele vastalahjaksi vilauttaa omaa luonnettaan ilmeillään - siinä piillee elokuvan suuri viehätys. Se on kuin auringon leikki kesän huolettomuuden keskellä piittaamatta taivaalle nousevista myrskypilvistä.

Silti amerikkalaisturistien näkemys Suomesta on pinnallinen ja naiivi. Kun kuvia katsoo tarkkaan, huomaa niissä kaiken viattomien ihmisten ujoilun välissä aikakauden jännittyneen tunnelman. Kesä 1939 oli kaikkea muuta kuin viaton ja idyllinen. Kuvista näkyy, miten Suomikin valmistautui sotaan. On Lottatyttöjä ja isoja halkopinoja koottuna kuin harjoituksena myöhempiin mottitalkoisiin. Olivatko viattomina itseään pitäneet amerikkalaisturistit kenties amerikkalaisia vakoojia? Ehkei sentään, sillä CIA:n historiasta olemme saaneet lukea, miten retuperällä amerikkalainen ulkomaihin suuntautunut tiedustelu oli ennen sotia, tai miten olematonta se oli. Mutta olihan kameralla kuvaaminen eräänlaista vakoilua. He ihmettelivätkin, miten Suomessa sai kuvata lähes kaikkea vapaasti ja miten tehtaat eivät olleetkaan työläiskaupunki Tampereella synkkiä hiilenpeittämiä, vaan niiden edessä ja lähellä oli paljon puistoja ja patsaita.

Filmi on sekoitus matkakertomusta ja matkailumainosta. Kuvat hyppivät, ovat epätarkkoja ja selkeästi amatöörikameralla amatöörimäisesti kuvattuja. Päälle liimatulta tuntuu filmissä Suomen-lipun vilauttaminen joka käänteessä, kansallispukuiset iloiset ihmiset kävelemässä ryhmissä, tai tanssimassa sekä Sibeliuksen mahtipontisen Finlandian käyttäminen alleviivaamaan nuoren kansakunnan edessä vääjäämättämästi odottavaa kohtalonsinfoniaa. Viimeinen kesä 1939 liittyy näin suureen määrään edeltäjiensä mytologisoivaan perinteeseen. Ei siis mitään uutta Länsirintamalta. Vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa: Itärintamalta?

Kesästä 1939 on tehty toinenkin ulkomaalaisen silmin nähty dokumentti, Viimeinen kesä, joka on vuonna 1985 julkaistu suomalainen valokuvateos. Se koostuu kesällä 1939 Suomea kiertäneen saksalaisen valokuvaajan Hans Wagnerin ottamista värivalokuvista. Hans Wagner kiersi Suomea omalla autollaan. Matkallaan Wagner kiersi länsirannikkoa lukuun ottamatta koko Suomen: Helsinki- Porvoo - Kotka - Hamina - Viipuri - Lappeenranta - Imatra - Valamo - Sortavala - Punkaharju - Savonlinna - Varkaus - Kuopio - Joensuu - Kajaani - Oulu - Rovaniemi - Inari - Petsamo - Rovaniemi - Kemi - Oulu - Jyväskylä - Tampere - Hämeenlinna - Lahti - Helsinki - Turku - Ahvenanmaa.

Suomalaiset ovat kovin kiinnostuneita historiasta. Kaikki asiat ja näkökulmat, joihin liittyy historia, kiinnostavat suomalaisia. Aivan erityisesti millainen maa Suomi oli juuri ennen sotia ja rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sekä amerikkalaisturistien että saksalaisen kuvaajan, joka osoittautui myöhemmin vakoojaksi, Suomi on rauhallinen ja staattinen maitoa juova maaseutuyhteiskunta, mutta kulissien takana sen on juuri niin takaperoisen huvittava vanhanaikaisuuksineen, kuin mitä Hella Wuolijoki on kuvannut näytelmässään Juurakon Hulda.

Tänään tiedämme noiden aikojen vanhan Suomen olleen väkisin anturan alle poljettu ummehtunut takapajula, mistä puuttuivat kaikki ne demokraattisen hyvinvointivaltion tunnusmerkit, jotka kovalla työllä ja taistelulla saatiin aikaan vasta 1950- ja 60-luvuilla, kun Suomea alettiin modernisoida ja työntekijät tunnustettiin tasavertaisiksi neuvottelukumppaneiksi (virallisesti se oli tehty jo ns. Tammikuun kihlauksessa 1940), ja varsinainen yhteiskunnallinen uudistustyö saattoi alkaa johtaen siihen, millainen tänään Suomi on ja miten käsitämme itse oman identiteettimme ja suomalaisuuden.

On hyvä painaa päähän noita aikoja muistellessa, ettei kaikki ole tietenkään sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Saksalainen tieteenfilosofi Thomas Kuhn kutsui eri teorioiden ja uskomusjärjestelmien välistä eroavaisuutta yhteismitattomaksi. Sen mukaan jotkin asiat eivät ole yhteismitallisia eikä niille ole olemassa yhtä mittaria, jonka avulla saataisiin selville asioiden keskinäinen suhde ja paremmuusjärjestys. Merkitykset muuttuvat koko ajan yhtä kovaa maailman ja sitä selittävien teorioiden kanssa, jolloin teoriat väittävät eri asioita ja puhuvat eri asioista samalla kun merkitykset muuttuvat, vaikka niitä kuvaavat termit eivät muuttuisikaan. Se pitää muistaa taustalla.

Suomalaisuus identiteettinä ei ole myöskään vain pelkkä oma minäkuva. Professori Timo Airaksinen muistuttaa kirjassaan "Minuuden rakentajat" (OTAVA 1999) identiteetin olevan jotain, jonka yhteiskunta, kieli ja kulttuuri tarjoavat ihmiselle. Hänen mielestään on aivan kuin ihminen olisi materiaalia, jolle annetaan muoto. Silloin ihminen itse ei voi tehdä asialle kovinkaan paljon, ei varsinkaan sen jälkeen, kun leima on häneen painettu:

"Kysymyksessä on tilanne, jossa yksilö elää ja toimii jollakin erityisellä tavalla, jonka yhteiskunta kykenee havaitsemaan. Tämän havainnoin perusteella yksilölle annetaan leima, jota pidetään hänen identiteettinään. Tätä uutta identiteettiä kutsutaan hänen aidoksi minäkseen. Siksi, jos yksilö kieltää asian, hän on väärässä ja häneen myös suhtaudutaan vastaavasti. Näin yksilö kutsutaan hyväksymään uusi minänsä ja toimimaan sen mukaan. Identiteetti on rakennettu, se on hyväksytty ja hyväksi todettu. Ihminen on mikä on."

Filmin nimi Kesä 1939 voisi ihan yhtä hyvin olla Sibeliuksen Finlandiasta "Sä näytit maailmalle". Se on filmin ihmisten ja amerikkalaisturistien sanoma ja tulkinta noista hetkistä. Nuori kansakunta haluaa näyttää olevansa hengissä ja voimissaan. Filmin katseltua huomaa, ettei voi välttyä patetialta ja tulee hyvin isänmaallinen olo ihan kuten aina itsenäisyyspäivänämme 6.joulukuuta siitä huolimatta, että ne on museoitu lähes kuolleiksi sinivalkoisiksi talvisodan muistojuhliksi jäykkine seremonioineen.