Keskinäistä kivaa julkisilla tutkimusrahoilla

12.07.2020

Teksti:

Harald Olausen


"Tässä siis nyt olivat asiat, jotka minusta oli tarpeellista kertoa johdannossa. Pyydän sinua nyt kuuntelemaan puolustustani, joka on olevinaan kirjoitettu oikeudenkäyntiä varten, mutta jonka todellinen tarkoitus on näyttää totuus minusta itsestäni, saada ne jotka eivät tunne minua tuntemaan millainen ihminen minä olen ja ne, joita kateus kalvaa kärsimään vielä tuskallisemmin sairauskohtauksen kourissa; sillä suurempaa kostoa kuin tämä en voi toivoa heille saavuttavani. (Isokartes, Antidosis, 13; 354-353 eaa.)"


Tein tänään tutkimuspyynnön sekä CoreKin (2016-2020) monivuotisen tutkimusprojektin rahoittajille Suomen Kulttuurirahastolle (30.000 euroa) että NOS- HS The joint komittee for Nordic research councils in the humanities and social siences (48.000 euroa) sihteeristön yhteyshenkilöille Suomen Akatemiassa, Päivi Messolle ja Tiina Alirannalle sekä vielä erikseen pohjoismaiselle koulutus- ja tutkimuslaitoksille, ministerineuvoston alaiselle itsenäiselle Nordforskille, joka vastaa tutkimus- ja tutkijankoulutusalan pohjoismaisesta yhteistyöstä, ja Ruotsin vetenskapsrådetille, epäilystäni CoreKin epäeettisistä tutkimusmenetelmistä toivomuksella tutkia tarkemmin myös projektia, jossa yhtenä tutkijana on projektinjohtajan samassa taloudessa asuva venäläinen tyttöystävä. Pysin heitä tarkistamaan onko se ollut sitä mitä se on rahoittajille väittänyt olevansa ja ovatko tulokset sitä, mitä on luvattu ja tasoltaan laadullisen tieteellisen tutkimuksen edellytykset täyttäviä? Entä miltä näyttävät projektin toteutuneet kulut? Ovatko ne menneet matkusteluun ja kaikkeen muuhun kuin, mitä tieteellisen tutkimuksen tekeminen edellyttää? Voiko kyseessä olla tutkimuksen naamioon verhottu rahastuhanke, projektin johtajan omien yksityisen kulujen korvaamiseksi? Olen tehnyt tutkimuspyynnöt suomeksi, norjaksi ja ruotsiksi ja lähettänyt ne eteenpäin myös pohjoismaisille medioille. Seuraavassa tarinassa kerron, miksi epäilyni heräsivät CoreKin tutkimuksen tarpeellisuudesta ja riittävästä tieteellisestä tasosta.


Yhteiskuntia pitävät mediakratian avulla koossa erilaiset yhteiset huolenaiheet kuten sota, epidemiat, työttömyys ja ilmastokatastrofit. John Locke uskoi ihmisen olevan "tabula rasa", tyhjä taulu, syntyessään ja kokemusten muokkaavan ajatuksia. Tarkoitusten käsittäminen ja ymmärtäminen edellyttää myös tarkoitusten edellytysten, uskomusten ja niiden takana olevien yksinäisten ajatusten sekä niiden välillä olevan mentaaliseen maailman ymmärtämistä. Voisi kuvitella, että jos pitää koko ajan miellyttää televisiotähti Maria Veitolan tapaan muita, syntyy samalla itseinho kaikkea sitä kohtaan, mitä tekee mutta ennen kaikkea omaa pelkuruutta olla sitä mitä todella on kohtaan. Philippe Lacoue -Laberthe väitti, että tällaiset tekstit pesiytyivät muistiin, ja asuttivat siellä tarkemmin määrittymätöntä paikkaa jossain unohduksen ja tietoisuuden välimailla; niitä ei hänen mukaansa koskaan todella ajateltu, mutta ne vaikuttivat jossain määrin siihen, kuinka asiat näimme.


"Niissä on varmasti kuitenkin jotain, jonka merkittävyyttä ei aikanaan osattu tunnistaa, tai jossa kaikuu muisto, tunne, aistimus-jostakin pelottavasta-joka halutaan säilyttää, osin kätkettynäkin. Tai ehkä ne ovat vain eräällä tavalla täydellisiä, ja vaikka niiden merkitys on vähäinen (tai niin luultiin, koska ei osattu lukea), niiden liki ihmeenomainen täydellisyys ja hämmästyttävä muodon välttämättömyys tuntui lähes fyysisenä ja sai ne vastedes olemaan läsnä-ilman että tiedetään mistä niiden läsnäolosta on kyse. Ne ovat kuin ruumiinosat, joiden olemassaolosta tullaan tietoiseksi vasta, kun jokin sairaus tai kipu herättää henkiin: yhtäkkiä, tai vähä vähältä, hämmästyy kokiessaan jotain siellä missä mitään ei aiemmin vaikuttanut olevan olemassakaan, tai pikemminkin oli vain juuri ja juuri-ei näet ollut kyse pelkästä tyhjyydestä, vaan sameasta ja hämärästä poissaolosta, poispyyhkimisestä, rajasta. Niille käy kuin arkisille asioille, joita ei enää oikeastaan nähdä kuin vain matkan päästä mieltä kiinnittämättömänä läsnäolona, kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä havahdutaan huomaamaan niiden paljastavan jotain kauhistavaa. Silloin iskee pelko. Voisi olettaa, että uni - ainakin tietyt unet - vaikuttavat näihin unohdettuihin teksteihin samalla tavalla, kuin johonkin ruumiinosaan iskevä sairaus tai asioiden herättämän kauhun ajatteleminen."


Valtamedian luoma hierarkkinen yhteisö kannustaa narsismiin. Tärkeintä on oma minä, täysi vapaus, mahdollisuus olla ulkonaisten vaikutusten tavoittamattomissa, aito ja luonnollinen sekä irrallinen. Tutkittaessa tätä kannattaa muistaa miten jo skottifilosofi David Hume pyrki tutkimaan jokaista käsitystä nähdäksemme, oliko se koottu todellisuudenvastaisesti. Skeptinen epäily sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme. Tämä pitäisi olla kaiken elämän ohjenuorana. Tiedon olemukseen, luotettavuuteen ja varmuuteen Hume tarjosi kausaalilakia, jonka mukaan kaikella täytyi olla jokin syy. Humen pääteos A Treatise of Human Nature (Tutkimus ihmisluonnosta), mikä on samalla sekä brittiläisen empirismin merkkiteos että uuden ajan filosofian klassikkoteos, jatkaa I -kirjassa kyselyä "ulkomaailman olemassaolosta". Humen mukaan ajatukset voivat koskea vain mielen sisäisiä ideoita, joten ulkomaailman olemassaololle ei ole varsinaista perustelua. Malin Grahan-Wilder kirjoittaa toimittamassaan Skeptisismi-epäilyn ja etsimisen filosofia (Gadeamus 2016)-kirjassa miten ensimmäisen kirjan kolmannessa osassa Hume kehittää käänteentekevän analyysinsä kausaalisuhteista, jossa kausaliteetti analysoidaan yksinomaan havaitun säännönmukaisuuden avulla. Humen skeptisyys näkyy siinä, että hän heti alkajaisiksi sanoo, että uskomuksen perustelemiseksi tai todistamiseksi tarvitaan toisia uskomuksia, mutta periaatteessa nekin vuorostaan kaipaavat perustelua.


Juuri tästä on kysymys nykyaikaisissa huijauksissa, jotka ovat verbaalimyrskyjä vesilasissa taistelussa hegemoniasta (cramscilainen käsite). Juuri siksi esimerkiksi tieteenkin maailmassa tehdään rahoitushuijauksia. Vaikka elämässä ei ole absoluuttista moralismia, ei se tarkoita sitä, että sallisimme pahan tai kieltäisimme moraalisen nihilismin nimissä hyvän, eli emme puuttuisi tässä artikkelissa esiteltävään ja ilmiselvästi epämoraalisen tapaukseen CoreKin rahastusseikkailut suomalaisessa (queertiede?) maailmassa; silloin pitäisi esittää kysymys: miten ja miksi valheet palvelevat esimerkiksi esimerkkitapauksemme rahastamispäämääriä? Platonin Theiatos-dialogissa määritellään tieto niin, että se on sama kuin oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa, jolloin esimerkiksi selittämätön tai pimitetty tieto jää tiedon ulkopuolelle. Sokrates oli toista mieltä. Hän kysyi: millä perusteella voitiin erottaa toisistaan se, mikä oli tiedettävissä ja mikä ei ollut? Platonin mukaan asioiden todellista olemusta koskeva tieto voi johtaa hyveelliseen (kreikankielessä sana tarkoitti alunperin miehuutta) toimintaan.


Ilmiö on tuttu myös mediamaailmasta. Nykyjään ei enää tiedon siirtämisestä mukavaan maksettuun pakettiin ohjaamaan äänestäjien ja kuluttajien käytöstä laumasieluina toivotun mukaisesti tarvita toimittajia, sen hommat ovat ottaneet hoitoonsa sloganeita ja tiedotteita tehtailevat "ellujenkanat"-tyyppiset arvelluttavat manipulointi- ja korruptiohuijaussysteemit, joita hienosti mutta myös yhtä liukkaan valheellisesti kutsutaan päättäjiä lobbaaviksi viestintätoimistoiksi. Enää tiedonvälityksen kanava ei kulje suoraan ylhäältä omistajasta päätoimittajan kautta toimittajaan ja toimittajan kädestä kansalle. Komentoketjun muutos on saanut aktiiviset kansalaiset hereille heidän huomatessaan, kuinka helppoa on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen mm. sosiaalisessa mediassa.


Muutenkin median uskottavuus on ollut koetuksella viime vuodet; Yleisradiota on ravisuttanut Ylegate -skandaaliksi nimetty taistelu siitä saavatko poliitikot vaikuttaa heistä suurelle yleisölle kerrottaviin uutisiin ja millä tavalla. Hesarikin on saanut pyyhkeitä tavastaan toimia kovassa uutiskilpailussa hätiköiden asioita vain yhdeltä kantilta totuutta valottaen. Eräs vahvasti lehmänpaskalle haiseva (sen jonka nimeä ei saa mielentyyneyden menettämisen pelosta lausua julkisesti) kepulaismedia, jonka levittämä ummehtunut maailmankuva koostuu lähinnä syväinhimillisyyden (ja armon...) murhaavien ennakkoluulojen ja isänmaallis-kristillisen taikauskon sekä pakkopullan sekoituksen epäpyhän allianssin lisäksi, menneen ajan pahoinvoinnin mädistä risuista ja männynkävyistä, on siinä sivussa ostanut hiljaa Jyväskylästä Kotkaan kaikki myytävissä olevat konkurssikypsät vanhat ja melko pihalla nykypäivästä olevat printtimediat (mm. Helsingin Uutiset, Kymen Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Kouvolan Sanomat jne...) ja alkanut syöttää huonosti naamioituja kepujuttuja ei -kepulaisen Itä-Suomen aamupöytiin (onneksi levikit ovat laskeneet  ja vain jo "menetetyt tapaukset +70-tyypit lukevat enää kuin piru raamattua isoja kuvia täynnä olevia sanomalehdiksi naamioituja mainoslehtiä) niin, että on aiheellista kysyä, ovatko mediat enää sanavapauden, vai jo valheen, puolella ja toimivatko ne täyspäiväisesti kenen kaikkien muidenkin kuin vain Valion laskuun?


Tiedemaailma tulee juoksujalkaa perässä. Kaikki on virtaviivaistettu eivätkä enää tieteelliset ansiot tai tutkimusten laadulliset tavoitteet ole pääasiassa. Kysymys CoreKin rahastusseikkailusta suomalaisessa (queer?) tiedemaailmassa kuvaa tätä trendiä ikävä kyllä vallan hyvin. Tapaus CoreKinissä, on kysymys myös rajallisten voimavarojen epäoikeudenmukaisesta jakamisesta sekä rakenteellisen korruption salakavalasta "sössösosiologien (joiden jumala on sekopäinen August Comte...) mukatieteellisestä hyväsisko"-verkostosta, jolloin pitää kysyä: oliko Ranskan vallankumous 1789 turha, kun sen tavoitteet eivät tunne toteutuvan edes itseään demokraattisina ja edistyksellisinä pitämien ihmisten mielissä? Vai onko ihminen vain niin sokea omalle ahneudelleen, ettei halua ymmärtää valheen yhteisöllistä korruptiivista riippuvuussuhdetta osana vallitsevaa ajattelua ja yhteiskuntaa?


Tässä tekstissä käsitellään yleisen huolestuneisuuden nimissä omiin henkilökohtaisiin tarkoituksiinsa queer-sanaan liittyen tieteentekemisen kaapannutta tapaus Soraista osin siksi, ettei kukaan joko uskalla tai halua konsensuksen nimissä puuttua tässä esimerkissä ilmeneviin räikeisiin epäkohtiin, jotta jonkinlainen alkeellinen sopu säilyisi (oikeammin status quo...), mitä en ymmärrä lainkaan. Queer-nimikkeen alla ja tieteen nimissä nämä "sössösosiologiset hyväsisko-verkostot" vievät härskisti rahaa omassa kiintiössään muilta tieteenaloilta. Miksi pitäisi antaa asian olla ja ongelma lakaista maton alle paisumaan ennen kuin siihen kompastuu koko yliopistolaitos ja menettää uskottavuutensa sekä oikeutuksensa? Kyseessähän on aikoinaan itsekin eräänlaisen vallankaappauksen jälkeen itsensä queer-sanan päälle istuttaneiden törkimysten valheen täyspäiväisestä palvomisesta. Kyllä jonkun uskalikon pitäisi nähdä tässä mahdollisuutensa ja syöstä vallasta tämä jo kertaalleen menetetty sukupolvi, varsinkin kun he alkavat olla kaikki jo 60+-jengiä. Toisaalta pitää muistaa, ettei tällä asialla olisi mitään tekemistä minkään kanssa, ellei kyseessä olisi selvästikin aiheellinen epäily tutkimusten tehtailusta julkisilla varoilla väärin ja epäeettisin perustein, mikä herättää myös ansaitun lisäkysymyksen: Onko esimerkiksi CoreKin ja sen "alma materina" tapaus Sorainen sitten tyhjänpäiväisyyksillä ja itsestäänselvyyksillä rahastava jälkijättöinen kvasitieteilijä ja onko kaikella tällä jokin selvästi havaittava syy siihen, miksi näin on?


En tiedä mutta siltä vahvasti vaikuttaa. Ehkä hän on joskus uskotellut itselleen olevansa hyvä ja hyvien puolella tehden vain hyviä tekoja; mehän emme tee - minä mukaan lukien - sitä hyvää mitä tahtoisimme, vaan apostoli Paavalin sanoin, sitä pahaa mitä emme tahtoisi kanssaihmisillemme omaa narsistista minäämme ruokkiaksemme. Tässä tapauksessa on toisin. Kyseessä on selkeästi tahallinen nokkapokkailu ja epäeettinen toiminta tieteen nimissä, tehtailu "tutkimuksilla" tyhjät tynnyrit kolisevat eniten (ja kilisevät saatuaan etuilutaidoillaan rahoja muiden tarvitsevien nenän edestä) tittelien suojissa. Tarkastelukulmani on hyve-eettinen eli aksiologinen näkökulma, jossa pyrin tarkastelemaan tapauksen taustalla vaikuttavien (epä)-moraaliarvojen luonnetta ja merkitystä tutkimusprosessin kannalta, sillä jos sen pohja on epäeettinen, miten koko muulla kvasitutkimuksella on mitään muuta kuin itseisarvoa sen tekijälle? Ei tietenkään mitään muuta kun asemana ja rahana. Tämän alueen me tunnemme läpikotoisin, sillä valheesta ja petoksesta hyveen ja paheen lähtökohdista ovat kirjoittaneet paljon analyysejä sellaiset suuret ajattelijat kuten mm. Platon, Aristoteles, Cicero, Augustinus, Machiavelli, Montesquieu, Kant, Hegel, Marx ja Arendt sekä Sartre.


CoreKin valhe on omahyväinen typeryys, mikä on naamioitu ovelasti älyn ja tieteen valekaapuun. Se on todelliselta luonteeltaan kuitenkin alastomimmillaan halpa valhe ja kavala petos, sillä yleensä, ihan kuten tässäkin tapauksessa, valhe ja petos kulkevat käsikädessä. Valehtelun idea on luoda hyötymismielessä vääriä mielikuvia, ja petoksen estää jonkin toisen tapahtuman - itselleen epäedullisen - toteutumisen. Tätä olen pyytänyt rahoittajien selvittämään, sillä jos tutkimusprojekti perustuu tälle valheelliselle lähtökohdalle saatavalle rahoituksella - usein monivuotisella - estetään sillä myös rehellisten ja tärkeiden tieteellisten tutkimusten toteutuminen, jotka toisivat (ehkä mahdollisesti kuka tietää?) mukanaan uutta tietoa sekä oivalluksia raikastamaan koko tieteen kenttää yhteisesti ja yleisesti. Mutta näin ei ole, sillä rahan ja maineen takia tehtaillut nollatutkimukset ovat sama asia eri kaavussa moraalisessa mielessä kuin valehtelu ja varkaus niiden, joille rahat on tarkoitettu, jäädessä nuolemaan tyhjiä näppejään. Ei ole kenenkään etu, että tällaisten, lähes rikolliselta vaikuttava toiminta saa jatkua kenenkään älähtämättä ja puuttumatta asiaan. Miksi asian ympärillä ollaan niin hiljaa? Eikö rahoittajilla ala soida hälytyskellot, kun tällaiset rahastusmasiinat pyörivät vuodesta toiseen yrittäen haalia kaikkialta mahdollisimman isoja summia omille täysin tuulesta temmatuille nollatutkimuksilleen, joiden lopputulos voi olla ihan yhtä sama mikä se on, tai ei ole mitään, sillä se voi olla jo olemassa - tai sillä ei ole kenellekään mitään merkitystä - ilman, että siitä tarvitsisi kalliilla monistaa lisää? Harkintakyky on tässä tapauksessa pahasti pettänyt (Aristoteleen mielestä harkintakyky oli ainoa hyve, jota yhtä lailla ei tarvitse edellyttää sekä hallitsevilta että hallituilta, koska jälkimmäisille riittää valtiollisissa asioissa tosi mielipide).


Oli vain ajan kysymys, milloin LGBTQ-maailman tutkimuksessakin alkoi näkyä ison maailman tulehdukset sekä kipuilut. Mutta entä jos valhe onkin oleellinen osa sekä nyky-yhteiskuntaa juuri kun luulimme - huolimatta takapakkia totuus-käsitteen demokraattisesta läpivalaisusta ottaneesta totuudenjälkeisestä aikakaudestamme - että sen imagojärjestelmää ja kaikki hyväksyvät sen, ovat sisäistäneet sen ilman kyseenalaistamista vauvasta vaariin? Pitäisikö silloin hyväksyä myös edellä kerrotun esimerkin tapaiset toimet vain systeemiin oleellisesti kuuluvana välttämättömänä pahana ja kysyä, onko kaikella sillä mitä teeskentelemme olevamme ja mitä yhteiskunta meille totuutena tuputtaa jokin sellainen ominaisuus, joka tekee siitä ihmiselämälle ja yhteiskunnille jotenkin erityisemmän, "hyväuskoisen, helposti huijattavissa olevan alueen muillekin valmiusasemissa omaa aikaansa ja paikkaansa yliopiston suojissa odottaneille soraishuijareille? Pitää muistaa, että Suomi ja maailma on täynnä kopioituja nollatutkimuksia sekä rahastamismielessä tehtyjä kansainvälisiä ns. "tutkimusprojekteja", joita ovelat ja häikäilemättömät tieteen harmaalla alueella likkkuvat ammattirahastajat ovat keksineet omiksi tulonlähteikseen.


Edellisen porvarihallituksen aloittaman tieteen ja kulttuurin rahoituksen alasajon yhteydessä huomattiin, ettei kaikki tieteen nimissä budjetoidut rahat sittenkään menneet aina oikeisiin kohteisiin eivätkä olleet tarpeellisia -  kuten Jyväskylän yliopiston entisen mahtinaisen, rehtori Aino Sallisen yli 80.000 euron läksiäisjuhlan ravintolasku Tallinnasta kertoi. Samassa sarjassa yksi tällaisia epäilyttäviä kummallisuuksia on juuri mainittu CoreKin tutkimusprojekti, jonka suomalaisena yhdyshenkilönä on häärinyt jo mainittu tapaus Sorainen (en tiedä onko tämä keksitty sukunimi, kuten etunimi ja otettu sarjakuvasta Kivinen & Sorainen), ja missä on mukana Soraisen lähiystävien lisäksi hänen samassa taloudessa asuva venäläinen tyttöystävänsä, mikä ei missään nimessä ole moraalisesti oikein. Jo se, että Sorainen on näin tehnyt, paljastaa paljon hänen "projektistaan". Kun CoreKin  Facebook-sivuja on seurannut, on tullut sama tunnelma kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjoista, joissa viisi englantilaista lasta, yksi muuten poikatyttö - selvittelevät salaperäisiä arvoituksia kaiken kivan reissuilun lomassa paahtoleipää marmeladilla suut täynnä itseensä tyytyväisinä mussuttaen - kirjoitusten ydin ei ole se, mitä he kulloinkin keksivät oman mielensä piristykseksi ratkottavaksi, vaan se mitä he eväskoreihinsa pakkaavat.


Ihan sama tunnelma näyttää olevan CoreKin retkissä halki eurooppalaisen queertodellisuuden. Maat vaihtuvat mutta jengi pysyy samana. CoreKin vaikuttaa hieman karrikoiden kuvattuna "b-luokan kansainvälisten yliopistojen L- koodisana C-luokan ylijäämädosenttien halvalta matkailu- ja ruokaklubilta". Väliin istutaan Kreikan auringon alla pohtimassa illallisbuffetin äärellä eurooppalaisen LGBTQ-porukan perintöproblematiikkaa, väliin taas Ruotsissa jossain maaseutuyliopistossa, joka on auliisti tarjonnut projektin eurooppalaisen ja tieteellisen uskottavuuden nimissä omaa profiiliaan kohottaen porukalle tilansa ja nimensä ilmaiseksi käyttöön. Juuri näin yliopistomaailmassa vakuuttavuus toimii - vaikkei pitäisi.


Tutkimuksen ydintä tulisi olla sen substanssi, ei se mitä tutkimuksen ympärillä tapahtuu, tai se kuinka paljon tutkimus saa näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa. CoreKin kotisivut ovat ammattimaisen hyvin tehtyjä ja siellä on paljon sisältöä, mutta kysymys koskeekin, miten esimerkiksi Soraisen ja Heinosen artikkeli "The Legacy of Ballet. Queer Sexuality and Dance Art", liittyy varsinaiseen tutkimusprojektiin? Ei mitenkään. Tässä kohtaa he paljastavat sekä itsensä, motiivinsa että koko projektin luonteen, mutta mikä kamalinta rahoittajille, jos he olisivat kiinnostuneita: heillä ei ole mitään todellista sanottavaa oikein mistään - eikä varsinkaan tarjottavanaan mitään sellaista uutta näkökulmaa, millä ovat todennäköisesti itselleen rahoituksen saaneet valheen ja petoksen tunnusmerkit täyttävällä hakemuksellaan hankittua, sillä vaikkei varsinaisesta artikkelista tarvitse sanoa kovin paljoa, niin queereista, seksuaalisuudesta ja baletista koko artikkeli ei sano yhtään mitään fiksua tai relevanttia. Mutta juuri siitä heidän pitäisi osata sanoa jotain, sillä he esiintyvät tämän alan yliopistollisina asiantuntijoina maassamme. Onkohan lapanen lähtenyt hieman liian lennokkaasti kätösestä esimerkiksi viisikon tutkimusmatkaksi naamioidulla lomareissulla Kreikkaan CoreKin rahoilla liian auringon ja retsinan kuumottavasta yhteisvaikutuksesta?


Artikkeli ei ole tasokas eikä tieteellinen. Kaukana siitä. Sorainen ja Heinonen eivät artikkelissaan yllätykseksi sanallakaan viittaa baletista ja seksuaalisuudesta kirjoittaneisiin tutkijoihin, kuten Judith Lynne Hannaan, The Guardianin tanssikriitikkoon Judith Mackrelliin, tai Peter Stoneleyn klassikkoteokseen "A Queer History of Ballet". Artikkeli on sensijaan jäykästi kirjoitettuna enemmänkin jonkinlainen sillisalaatti, jossa keskustelu on tiukasti rajattu suomalaiseen kontekstiin. Lukukokemus on hämmentävä sisällön olemattomuuden ja mielikuvituksettomuuden takia. Sen perusteella heille ei olisi pitänyt antaa matkarahoja edes Keravalle, kuin korkeintaan yhteen suuntaan. Rahoittajat voivat lukea artikkelin ja tulla samoihin johtopäätöksiin. Jutun perusteella rahat ovat menneet selvästikin väärään kohteeseen. Se ei ole tuottanut mitään uutta eikä omaperäistä.


Artikkeli mm. viittaa Jorma Uotisen teoksiin, jotka ovat tekstin varsinaisen aiheen kannalta epäolennaisia. Teksti ei Uotisen teosten kohdalla tavoita näiden teosten räikeää heteronormatiivisuutta ja seksismiä, mikä on varsin ironista. Erikoisen irvokasta tämä on myös sitä taustaa vasten, että Uotinen, joka on luonut itsestään vedenpitävän julkisuuskuvan samalla kun on myynnyt taiteen alennushinnalla mtv3:laiselle markkinahintaiselle massaviihteelle (elokuussa istun taas melkein naapurissani Vallilassa sijaitsevassa teatterimuseon arkistossa tutkimassa ensi vuonna ilmestyvää TANSSIESSEITÄ-kirjaani varten suomalaisen tanssin arkistoja, ja teen elokuun puoleen väliin mennessä kirjan johdantoluvun nimeltään: UOTISEN SUURIN ONGELMA ON UOTINEN ITSE - miksi Hesarin Uotista munaskuitaan myöten vihannutta tanssikriitikko Auli Räsästä sekä TANSSI-lehden mainiota kolmikkoa, 90-luvun älyllisesteettisen tarkkuuden tanssin katsomiseen kriittisillä kirjoituksillaan tuoneita Kuku Sutista ja Minna Tavastia sekä Raisa Rauhamaata tarvittaisiin tänään kipeämmin kuin koskaan), pitää tänä syksynä Finlandia-talossa mummonnäköisen fanikerhonsa puheenjohtajan, Glorian päätoimittajuudesta poispotkitun Sami Sykön psyykkaamana 50-vuotistaiteilijajuhlansa samaan aikaan, kun markkinoille ilmestyy Uotisen itsensä tilaama ja hyväksymä kritiikitön hymistelyteos "hänen ihmeitä tekevästä vaikutuksestaan suomalaisen nykytanssin kentällä" (katsokaa jos uskallatte ilman oksennusämpäreitä Ylen Teemalta hänestä kertova dokkari Kuopio tanssii ja haisee kepulaiselle lehmänpaskalle-sarjassa (LUPAAN PISTÄÄ UOTISESTA KERTOVAAN JUTTUUNI MUKAAN DEMARI-lehdessä vuonna 1992 olleen arvosteluni Kuopio tanssii ja soi-tapahtumasta) sekä hänen jostain kumman syystä hehkuttama tylsä ja "liian moneen suuntaan vuotava" JOJOnsa, minkä pitäisi olla Uotisen uran lähtölaukaus ja huipputeos, mutta mikä päinvastoin inhorealistisesti paljastaa, miksi hän ei ole taiteilija isolla T:llä ison maailman tyyliin, vaikka yrittää niin kokopäivätoimisesti koko kansalle todistella).


CoreKin itselleen keksineellä Soraisella on titteleitä ja tutkimuksia sekä projekteja vino pino takanaan ja osin siksi - osin myös oveluuttaan ja ainaista tyrkyllä oloaan - hän on onnistunut saamaan projekteilleen aina suurten rahoittajien tuen, kuten mm. Koneen Säätiön. CoreKin ei ollut edes ehtinyt loppua, kun hän napsi vuotta ennen sen loppumista Suomen Kulttuurirahastolta kolmivuotisen projektituen seuraavalle hankkeelleen, joka nimestä päätellen on saman jatkoa, kuin kaikki muutkin hänen projektinsa ilman, että kummankaan projektin rahoittajat olisivat nähneet tässä päällekkäisyydessä mitään epäeettistä. Se ei ole ollut tähän päivään Suomessa tapana. Ehkä asiat muuttuvat kun CoreKin eettisyyttä tutkivat nyt rahoittajat. Kysymys eettisyydestä on olennainen; vaikka itse tutkimusta koskevaa eettistä huomautettavaa ei löytyisi ja/tai kysymys rahoituksen oikeutuksesta olisi epäaito eettinen ongelma tutkimuksen kannalta, niin kysymys siitä miksi ja millä kriteereillä rahoituspäätös on tehty, on tärkeä. CoreKilla ovat omat nettisivut ja Facebook-sivut mutta vakuuttavilta ne eivät tunnu muuta kuin rahoittajien silmään - joille ne on selvästi tehtykin, sillä mitään uutta tai edes innostavaa he eivät ole nähtävästi saaneet aikaan viisikko -reissuillaan. Herääkin kysymys, mihin muuhun kuin matkailuun tutkimusrahoitusta on käytetty ja miten rahoituksesta on tehty raportteja? Pitäisi myös kysyä, onko CoreKin kiinnittänyt tarpeeksi huolta esimerkiksi Soraisen tapaan tehdä tutkimuksiaan. Enpä usko, sillä tässä tapauksessa pukki itse on valitettavasti kaalimaan vartijana eikä tunnu olevan tehtäviensä tasolla tai noudattavan tutkimuksissaan yleisesti edellytettäviä eettisiä sääntöjä.


En tunne sen kummemmin tapaus Soraista, vaikka hän on muutamaan kertaan yrittänyt tuppautua seuraani. Olin Helsingin kirjamessuilla vuonna 2015 esittelemässä Homokalevalaani, kun hän tuli juttelemaan yhdessä Tuula Juvosen kanssa kanssani. En tiennyt keitä he ovat. Ajattelin heidän vain uteliaisuuttaan tulleen haistelemaan sitä, kuka yrittää häiritä heidän omana hiekkalaatikkonaan pitämäänsä queerkenttää kirjoillaan ja jutuillaan. Juvonen ei ollut kiinnostunut minusta sen kummemmin mutta Sorainen kylläkin. Minut Sorainen haastatteli - omien sanojensa mukaan johonkin CoreKin tutkimukseen - en oikein saanut selvää miikä se oli - Tukholmassa 2015 lopulla. Sen tarkemmin hän ei kertonut mistä oli kysymys. Hän ei ollut saanut puretuksi tutkimustuloksia vielä neljänkään vuoden päästä vuonna 2019, jolloin asiaa häneltä kysyin, ja hän aloitti jo uuden "tutkimuksensa". Juuri tuolloin epäilyni heräsivät rahastamismielessä tehdystä nollatutkimuksesta ja soittelin muutamat puhelut selvittääkseni Soraisen jälkiä LGBTQ- sekä tiedemaailmassa, eikä saamani tiedot olleet Soraista mairittelevia.


Olin ällistynyt tapaus Soraisesta ja hänen kyvyttömyydestään ja haluttomuudestaan kommunikoida CoreKin tiimoilta. Mutta se on ymmärrettävää, jos on salattavana niinkin paljon kuin hänellä ja niin pitkältä ajalta kuin hän on näitä "tutkimuksia" harrastanut muiden laskuun. Tätäkö CoreKin olikin käytännössä? Yhden ailahtelevan ihmisen henkilökohtainen mielenosoitus? Kysyin joka vuosi häneltä asiaa uudelleen mutta en saanut vastausta. Millainen on hänen tutkimuksensa ja aikataulunsa ja kaiken valvonta, tehokkuudesta nyt puhumattakaan, jos hän purkaa haastattelun vasta neljän vuoden päästä eikä suostu siitä kertomaan millä tavalla on aineiston käsitellyt haastateltavalleen? Hän ei ole yli puoleentoista vuoteen vastannut kysymyksiini haastattelustani ja sen kohtalosta. Mistä sitten puhuin hänelle ja miksi pidän erityisen hälyttävänä jälkikäteen saadessani hänestä ja hänen toimintavoistaan lisätietoja? Puhuin erittäin luottamuksellisista ja intiimeistä asioista Tukholman ajoistani vuosilta 1983-1986. Asioita, jotka vihamielisen ja tasapainottoman tutkijan käsissä voivat olla suureksi vahingoksi itselleni.


Kovin kummalliselta vaikuttivat hänen toimensa ja viestinsä siitä huolimatta, että maailma olisikin vain alituiseen liikkuva keinulauta Montaignen mukaan; kaikkea tätä liikutti syntymähumala, jolloin pyrkimys johdonmukaisuuteen ja pitäviin argumentteihin oli suurempaa houretta kuin häilyvyys ja ristiriitaisuus. Mikään sanottu ei ollut niin vahvaa, etteikö se voisi muuttua joksikin muuksi, eikä mikään estänyt ajattelemasta asioita aivan toisin. Äkillinen oivallus taas voi romahduttaa kaiken aiemmin sanotun. Sellainen tunne minulla oli tapaus Soraisen kohdalla, joka vaikutti montaignelaiselta ongelmalta - varsinkin hänen sekavat ja osin epäystävälliset viestinsä ennen täydellistä pimennosta. Panin Soraisen vihaviestit humalan piikkiin, sillä ne oli kirjoitettu aamuyöstä ja selvästikin jonkinlaisessa kiihtyneisyyden tilassa. En silti ymmärrä, miksi hän ei toiminut vastuullisen tutkijan tapaan erottaen persoonalliset ongelmansa ammattimaisen toiminnan tieltä.


Huomasin muuttuneeni hänelle vihakohteeksi (siinä ei ole mitään ihmeellistä 90 prosenttisesti lesbojen käsissä olevat sukupuolentukijat eivät pidä homoista yhtään sen enempää kuin lesbot muutenkaan sietävät silmissään homoja) ja persona non grataksi, eikä hän ehkä siksi vaivautunut informoimaan minua edes siitä, aikooko hän käyttää haastatteluani vaiko ei lopullisessa "tutkimuksessaan", tai millä tavalla hän aikoo kertomiani asioita julkaista loppuraportissaan, joka on jo ilmeisesti painossa. CoreKin kotisivujen mukaan se valmistuu syksyllä 2020. Lähetin asiasta huolestuneena Soraisella viestin. Yritin turhaa estää vahinkoa, jota joudumme ehkä puimaan myöhemmin vielä seikkaperäisesti ainakin CoreKin rahoittajien kanssa tai jopa Helsingin käräjäoikeudessa:


"Lukuisista pyynnöistäni huolimatta en ole saanut sinulta "kohtuullisessa ajassa" vuoden 2015 lopulla Tukholmassa tekemäsi haastattelua. Ilman sarvia ja hampaita, näin ei toimita todellisessa maailmassa - en tiedä missä itse elät eikä se minulle kuulu. Ihmettelen miten voi olla julkisesti rahoitettu tutkimus, jossa haastattelun purkaminen kestää viisi vuotta, ellei sitten kyseessä ole jokin muu syy, vaikutathan oleva mestarillinen anomusten tekijä ja tutkimusten keksijä. Jos käytät tästä kiellosta huolimatta epäeettisesti ilman lupaa ja tarkastusta haastatteluani "tutkimuksessasi", jos se nyt joskus valmistuu, otan rahoittajiisi yhteyttä. Aion tehdä syksyllä jutun myös tutkimuksestasi www.digivallila.comiin osana huolestuttavaa ilmiötä luottamuksen väärinkäyttämisessä. Et voi myöskään siksi käyttää materiaalia, että annoin jo luvan professori Timo Airaksiselle käyttää materiaalia ensi vuonna ilmestyvässä SEKSI-kirjassaan."


On huomioitava, että tapaus Soraisen menettely ei noudata tutkittavan itsemääräämisoikeuden periaatetta, saati kunnioita sitä. Miten tämä periaate kuuluu? Kompetentti (autonominen) yksilö on oikeutettu päättämään itseään koskevista asioista ja vapaasti toimimaan harkitsemallaan tavalla:


1) Tutkittavalla on oikeus päättää tutkimukseen osallistumisestaan.

2) Tutkittavilla on oikeus kontrolloida itseään koskevaa tietoa.

3) tutkimukseen osallistumisen tulisi olla vapaaehtoista.


Yllä kuvailemani menettely rikkoo kohtia 1 ja 2, ja tämä johtaa kohdan 3 rikkomiseen. Vertailun vuoksi voin sanoa, että kun professori Timo Airaksinen pyysi minut mukaan Suomalaiset arvot - kriisissä kirja -ja tutkimusprojektiinsa, johon myös digivallila.com kuuluu, hän oli lukenut ja perehtynyt hyvin aiemmin kirjoittamiini esseisiin, ja aivan erityisesti queerkirjoihini, ja pyysi siksi minua sekä vuonna 2021 ilmestyvään kirjaansa "Himon ilo - ajatuksia seksuaalisuudesta" (Bazar 2021) homo-osuuden kokemusasiantuntijaksi että myös haastatteli minua kirjaansa lapsuuden seksikokemuksistani. Airaksinen haastatteli, tai oikeammin jutteli leppoisasti, kerran muutaman tunnin asiasta ja pyysi sen jälkeen minua kirjoittamaan lyhyesti kokemuksistani omin sanoin yhden sivun tarinan. Kaikkeen tähän meni aikaa kivuttomasti vain muutama viikko. Kommunikointi pelasi enemmän kuin erinomaisesti Airaksisen rohkaistessa minua. Tulos on luettavissa jo nyt kirjassa, joka on omistettu minulle ehkä siksi, että puhuin Airaksisen mielestä harvinaisen suoraan kaunistelematta vaikeista asioista tavalla, jota harvoin kukaan tekee:


"Siinä se, kattava esitys aiheesta, niin rehellinen ja oivaltava, ettei sellaista liene suomeksi juuri kirjoitettu. Krister Kilhman kyllä kirjoitti aiheesta etevästi kirjoissaan ja muisteloissaan. Tom of Finland piirsi ajatuksensa paperille, mutta Harald kertoo kaiken, myös monissa kaunokirjallisissa teoksissaan. Niitä saa kirjastoista, suosittelen. Harald Olausen on toiminut uuden kirjasarjani takapiruna, ja tässä seksikirjassa hänen alan tuntemuksensa on hyödyttänyt minua kovasti. Hän tuntee homomaailman juurta jaksain, minä taas kovin heikosti. Harald on ollut myös korvaamaton apu käytännön asioita hoitamassa. Siitä kiitokseni hänelle."


Soraisen ja professori Airaksisen tavoissa on huima laadullinen ero Airaksisen hyväksi. Airaksinen toimi ystävällisesti ja eettisesti oikein sekä hienovaraisen herrasmiesmäisesti, kun taas tapaus Sorainen epäeettisesti ja vihamielisesti sekä epäystävällisesti riitaa haastaen herättäen aiheellisen kysymyksen: onko CoreKin sittenkin vain tämän henkilön tapa kerätä rahaa ja ulkopuolisten silmissä mainetta itselleen ei muuta? Ehkä tässä CoreKin - rahastuksessa on loogisesti pääteltynä kysymys myös henkilökohtaisista kielteisistä ominaisuuksista ja niistä johtuvista ongelmista, tai vain ylimielisyydestä johtuvasta silkasta typeryydestä. Tällaiset tyypit ovat aina ja joka paikassa harminamme. Jo Platon yli 2500-vuotta sitten oli samalla tavalla huolestunut oman aikansa demokratian kommunikaatio-ongelmista ja huonoista tavoista kuin mitä nyt pitäisi olla, jos joku välittäisi. Mutta ehkä ei nykyisin, kun on tämä pehmeä despotia ja nuo helvetin massat. Platon tiesi, etteivät nämä helvetin massat saaneet aikaan mitään muuta kuin suurta tuhoa pohjattomassa typeryydessään.


ihminen on viime kädessä vastuussa itse elämästään, joten en tässä jutussa turhia ruikuta tai valita. Se ei ole tarkoitus. Projektien valvonta on kuulemma olematonta. Toivottavasti se muuttuu tämän ennakkotapauksen jälkeen edes hitusen paremmaksi. Toivottavasti rahoittajat ottavat vakavasti valitukseni ja tutkivat sekä projektin kuitit että tieteellisen sisällön tarkkaan, osaten tehdä näkemästään myös tarvittavat johtopäätökset. Minua eivät jotkut ääri-ilmöt tai keskusvallan kumeat jyrähtelyt fernandopessolaisena anarkistina systeemiä sisältä tuntevana, ja sille sen koomillista absurdia luonnetta nauravana, hetkauta suuntaan tai toiseen, koska tiedän vallan hyvin, ettei sillä ole mitään väliä kenellekään - ei minullekaan, kunhan vain kirjoitan eräänlaisia gonzojournalistisia muistiinpanoja vastanmielisistä ihmisistä ja ikävistä ilmiöistä - niistä samoista, joita me tavalliset ihmiset joudumme aina ja kaikkialla kohtamaan, ja sietämään heidän ruoskiensa heilumista päidemme yläpuolella - näiden ikuisten etuilijoiden mekkaloidessa kovaäänisesti oman erinomaisuutensa puolesta. Mutta olisihan se hienoa nähdä, että oikeus tapahtuisi ja oikeudenmukaisuutta alettaisiin vihdoinkin kunnioittaa yhtenä järkevän elämän tärkeimmistä perusarvoista myös tutkijamaailmassa.