Kiitos hyvästä SD-BÖGAR-dokumentista Erik Galli!

Teksti Harald Olausen

"Erik Galli blev hyllad för sin dokumentärserie "Under Kniven" på SVT där han avslöjade att han gjort flera skönhetsingrepp, något han hemlighöll länge. Nu är journalisten tillbaka me dokumentären SD-bögar. Att vara SD och gay har länge varit tabu, men nu ger sig "SD-bögarna" till känna i samhällets alla nivåer, hela vägen upp i EU och riksdagen. De kallas homonationalister, är konservativa, invandringskritiska, ogillar Pride och tar avstånd från Drag Story Hour."

https://nyheter24.se/noje/1150419-allt-om-erik-galli-familj-expojkvannen-och-sd-bogar

Minulla on usein tapana katsoa Ruotsin television (SVT) realitysarjoja, ja erityisesti loistavia dokumentteja, ei pelkästään kielen ja minulle tutumman skandinaavisen mielenmaiseman takia, vaan myös siksi, että ruotsalainen journalismi ja dokumenttien tekeminen on usein vieläkin valovuosien päässä sekä tekotavoiltaan että uskaliailla aiheillaan Suomen vastaavista. Suomessa mediat juoksevat vieläkin kiltisti sateenkaarimaailman tiedottajien narussa tekemässä krikiittömiä juttuja prideihanuudesta.

Ruotsin kuuluisammaksi homotoimittajaksi nousseen Erik Gallin ohjelmia olen aikaisemminkin katsonut SVT:n kanavilta koska ne ovat hyvin tehtyjä. Parhaillaan Ylen Areenasta tuleva sd-homoista kertova toimittaja Erik Gallin tuottama minisarja on loistava? Se edustaa lajissaan taattua SVT:n laadukasta dokumenttiperinnettä ja on tehty journalistisin perustein kyselemällä ja kyseenalaistamalla vallitsevia näkemyksiä pridestä mm. puhumalla avoimesti ikävästä homorutosta eli "pinkkipesusta".

Galli juontaa itse ohjelmasarjan, ja osaa asettaa jopa oman turhamaisen nuoren kiimaisen pintahomon kiimaisen habituksensa kyseenalaiseksi peratessaan myyttejä ja tahallisia väärinymmärryksiä priden ympäriltä. Ohjelma on hyvällä maulla rakennettu. Sen dramaturgia noudattelee itsetunnustuksellista eksistentiaalijournalismia, jolla on tarinoinnissaan ja iskevässä piikikkyydessään paljon sukulaissieluisuutta laatujournalismin, ja hulluttelevan Hunter S. Thompsonin gonzojournalismin kanssa.

Kriittistä potentiaalia löytyy läpi ohjelman, mutta myös selviä ongelmia ja huitaisuja. Kun Galli antaa erään fiksun ja osaavan Lähi-Idästä kotosin olevan pakolaishomon vetää häntä nenästä tyypillisellä narratiivilla itsestään kaltoinkohdeltuna marttyyrinä ja perheensä säestäessä vierestä, olisi pitänyt muistaa, mitä toimittaminen-sana oikein tarkoittaa: valheita ei saisi päästää läpi ja jutut pitäisi tarkistaa, kyseenalaistaa ja verrata johonkin muuhun sekä kommentoida. Onneksi Niilin-risteilyllä sen eräs tekeekin.

Suomen televisio (YLE) on mennyt siihen vanhaan helppoon propaganda-ansaan, että on antanut ilman journalistista toimitettua kättä SETA:n vuodesta toiseen samojen edustajien, Jussi Nissinen etunenässä, kehittää itsekehukerhon seksuaalisesta vapautuksesta vailla kriittisiä ääniä (tai edes jotain, joka olisi kyseenalaistanut nämä vuosikkymenet itseään perusteettomasti kehuneiden muutaman aktivistin höpöpuheet) parhaillaan Areenassa tulevassa Queer-Suomi-sarjassa.

Juuri siksi Erik Gallin avoimen kriittinen ja itsetutkiskeleva homodokumentti viehättää, ja toivottavasti innostaa suomalaisia independent-dokkarin tekijöitä tekemään jotain vastaavaa. Gallin ohjelmasarjassa nimittäin uskalletaan puhua vakavista ongelmista pride-liikkeen sisällä jopa itse pääkallonpaikalla, eli Pohjoismaiden suurimman pride-tapahtuma keskuksessa Tukholmassa, missä ei priden aikaan keskustassa voi liikkua ilman sateenkaarilippumeren ahdistavaa vaikutusta.

Miksi televisiolla on niin suuri merkitys nykyisin ihmisten elämiin? Siksi että se mitä katsomme niistä, on kuin peili siitä, millaisia olemme tai millaisia meidän pitäisi olla tai millaisiksi tulla. Jos vertaa länsimaista ja venäläistä elokuva- ja televisiotarjontaa keskenään, huomaa niissä yhden tärkeän eron. Länsimaisessa dokumenttielokuvaperinteessä on sama vire kuin humanismin täydellisyysihanteella, mikä on sivistynyt ihminen, joka tunnustaa totuuden ikaikkia auktoriteettäjä korkeammaksi.

Hyvät dokumenttielokuvat myös lumoavat kuin suurenmoiset freskot, jotka ovat maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä - lohtu ja toivo, jotta emme tässä narsistisesti häiriintyneessä historiattomassa ja aatteettomassa nykypäivässä, missä vain syödään, kulutetaan ja unohtaisi miksi olemme täällä, ja erityisesti miksi olemme ihmisiä. Suomessa on oikein hyviä ja palkittuja dokumenttielokuvan tekijöitä, kuten Pirjo Honkasalo ja Susanna Helke sekä Virpi Suutari.

Ei suomalainen lyhytdokumenttielokuvakaan ole huonoimmasta päästä. Esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla aikoinaan näkemäni kansalliseen traumaan pureutuva, Ville Suhosen ohjaama Jäämarssi – Suomen matkaopas 1941-42 (2011), joka kertoi jatkosodanaikaisista vankileireistä ja silloisen valtaeliitin päämääristä. Tai Jouko Aaltosen Taistelu Turusta (2011), mikä pohti vallankäyttöä peilaten sitä kaupunkikuvan muutokseen: kenelle rakennettu ympäristö kuuluu ja kuka siitä päättää?

Katja Gauriloffin huomiota herättänyt Säilöttyjä unelmia (2011) kierrätti katsojan säilykepurkin mukana maanosasta toiseen. Sydämeni taakka (2011) oli Iris Olssonin ja Yves Niyongabon kokoelma ruandalaisia selviytymistarinoita 16 vuotta kansanmurhan jälkeen. Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva (2011) pohti kerjäläisten herättämiä tuntemuksia alaikäisen, äidiksi tulleen Mihaelan tarinan kautta jne. Eikö tästä joukosta löytyisi joku, joka uskaltaisi tarttua vaikeaan ja vaiettuun aiheeseen`?

https://www.aftonbladet.se/ledare/a/eJm9Gg/svt-s-sd-bogar-med-erik-galli-handlar-om-ensamhet