Kiitos ikimuistoisesta Oscar-gaalasta 2021!

Teksti:

Harald Olausen

Kova urakka takana. Lähes neljä tuntia Oscar-gaalaa suoraan tarunhohtoisesta elokuvakaupungissa päättyi hetki sitten. Ensin pitää tunnustaa: Oscarit ja Hollywood-elokuvat eivät ole ehkä sitä, mitä ensimmäisenä elokuvista ajattelen ja katsoisin tai pitäisin, mutta tänään oli toisin vain Nomadlandin takia. Aluksi oli tylsää ja ajattelin, ettei suomalaista selostusta olisi tarvittu. Se oli samaa "todella ihanaa ja super"-tasoa tyylittömyydessään kuin mitä Euroviisujenkin selostukset sekä Suomessa että Ruotsissa. AHAA! Tästä ihastelevasta näyttelijästä päästiinkin eroon ja meno muuttui, kun kapuloihin tarttui asiantunteva J.P.Pulkkinen eikä kyyneliltä ja naurulta voinut enää välttyä. sanailu oli näppärää ja asiantuntevaa selvästikin kahden filmihullun aivoituksia. Tämän vuotisen Oscar-gaalan kiinnostus piili siinä juontajien lupaamassa päivityksessä, mikä muutti kertaheitolla pömpöösin ja yliylisanoja viljelleen spektaakkeliajan kertaheitolla historian romukoppaan erilaisten vähemmistöjen lämpimällä ja koskettavalla esiinmarssilla tämän päivän tervettä raikkautta korostaen. Ele oli ymmärrettävää kaiken sen jälkeen mitä viime vuodet Trumpin tylyyden alla on pelästyttänyt ihmiset, erityisesti taiteilijat. J.P.Pulkkisen tyyli oli iskevää "Takaisin asemalle" kuin aikoinaan 70-luvulla mäkihypyn kyynelehtivät selostajat kullan jälkeen "Pasila olkaa hyvä"-repliikki. Ja sitten se tärkein: Akatemia antoi vahvan viestin kansalliselle kivääriliitolle lopettaa aseiden lobbaaminen maassa, missä poliisi ampuu joka päivä kolme, useimmiten mustia, noin 1000 ihmistä, maassa, jossa aseen saa yhtä helposti kuin tupakka-askin ja ammutaan 40.000 ihmistä. Kannattavaa bisnestä asetehtailijoille pitää koko maa pelossa ja jokainen potentiaalisena (pakosta) aseenostajana. Mutta professori Moriartystä on päästy ja Mordoriin on pitkä matka. Vauh mitä puheita ihmisyyden puolesta, lähes saarnoja hyvyyden puolesta. Elokuvaväki kieltäytyy vihaamasta. Voiko paremmin juhlia Trumpin menolippua Mar A-Lagoon? Mutta silti. Lähes neljä tuntia Hollywoodin loisteliasta blinblingiä on hieman liikaa. Ja vielä jatkotkin voittajien kanssa. Tämähän on parempaa kuin Linnan juhlat.

Jeeh! Tuntui kivalta katsoa tätä Oscar-gaalaa teemana oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus ja oikeus olla mitä on ja haluaa olla. Ensimmäistä kertaa Oscar-gaala näytti samalta, kuin olisi kurkistanut ulko-ovesta kadulle; tavallisille, värikkäälle ja rennolle. Jo punaisen maton ihmisten mittakaava, tummat tavalliset puvut ja rento läpänheitto sekä selväastikin moninaisuuteen rodullisesti laajentunut esiintyjien ja juontajien joukko, oli selkeä lupaus uudesta suunnasta. Itse "Asema" oli kotoinen, kuin aikoinaan vanhan Ylioppilastalolla, ja tunnelma oli muutenkin enemmän indie kuin koskaan aikaisemmin, ehkä jopa hieman kirpputorimainen. Mutta miksi tämä kaikki kesti näin kauan? Miksi vasta korona sai kaiken tämän aikaan? Vai oliko sittenkin kyseessä Trumpista ahdistuneen ja pelästyneen liberaalin viihdeteollisuuden vastuunkannosta ja moraalisesta kannanotosta Black Matters-liikkeen hiljaiseksi tukemiseksi samaan aikaan, kun kulissien takana kihisee hiljaa kostoa vannova valkoisten miesten kapinaliike? Hollywood jos mikä, osaa nämä temput. Tyylipisteet 10+. Alku oli upea ja kunnianosoitus sekä Mustille Panttereille että kaikille ihmisoikeustaistelijoille Angela Davis mukaan lukien. Nyt on sen aika vihdoinkin. Kiitos myös kaikki tätä tietä etukäteen omilla uroillaan eteenpäin puskeneet Toni Morrison, James Baldwin, Jesse Owens, Spike Lee ja monet muut.

Juuri ennen 93. Oscareiden jakoa postiluukusta tipahti Filmihullun numero 2/2021, minkä pääkirjoituksessa lehden päätoimittaja Lauri Timonen siteeraa pääkirjoituksensa aluksi D.W. Griffithin, yhden elokuvan kantaisistä, todenneen elämänsä ehtoopuolella:" Se mikä elokuvista nykyään puuttuu, on puissa liikkuvan tuulen kauneus". Timonen muistuttaa, että aikalaistensa syrjään sysäämä mies poistui joukoista jo vuonna 1948 eikä näin ollen ennättänyt kuinka esimerkiksi Antonioni, Bresson, Tarkovski, Kiarostami tai Angelopoulos tulisivat töissään tuulen kauneutta taltioimaan, mutta osui Timosen mukaan tietysti samalla oikeaan. Kysymys on sekä elokuvan itsessään kokonaisteoksena puhumassa meille tunnelmien kautta lyyrisenä subjektina että todellisuuden aidosta kohtaamisessa siinä unenomaisessa todellisuudessa, jossa näemme asioita ja kuvittelemme niitä täysin uniikista vain oman päämme sisällä; siksi vain runo voi selittää runonkaltaista maailmaa, joka on täydellinen ollessaan vain epätäydellisen ja yhden ihmisen aisteilla koettu kuva maailmasta, ei siis maailma sellaisenaan, kuin meille uskotellaan sen olevan kokonaisuutena.

Francis Bacon muistutti aforismien, jotka edustivat särkynyttä tietoa, kutsuvan ihmisiä tutkimaan pidemmälle, kun taas menetelmät, jotka näyttivät kokonaisuuksilta, tuudittivat ihmiset uskomaan, että he olisivat jo perillä (ikään kuin jähmettyneinä itsestäänselvyyksinä). Kysymys on siksi myös siitä, miten kohtaamme "todellisen todellisuuden" vailla kuvitelmia hyvästä itsessämme esimerkiksi katsoessamme köyhien silmiä tai olemme kohtaamatta niitä syvän inhon vallassa keskellä hurjasti kiihtyvää kulutuksen spektaakkelia. Tällaiset silmät voivat olla itsesääliset tai kovat, kuten Charles Baudelairen runon Köyhien Silmien, köyhien katsomisesta kieltäytyvän naisen (tämän runon alasmenoa omaan sisäiseen maailmaan helpottaa, jos kuuntelee taustalta rapsikurkkuisen Leonard Cohenin alakuloista mutta samalla lohduttavaa sekä voimaa antavaa musiikkia). Miehellä on selvästikin Charles Chaplinin sosiaalinen omatunto ja uskollisuus omille juurilleen, sillä hän on toisin kuin nainen, ollut selvästikin joskus köyhä tai ainakin kokenut köyhyyttä jossain vaiheessa elämänsä aikana:

"Haluat siis tietää, miksi vihaan sinua tänään? Sinulle on varmasti vaikeampi ymmärtää sitä kuin minulle esittää, sillä olet uskoakseni paras mahdollinen esimerkki naisellisesta kovapintaisuudesta. Olemme viettäneet yhdessä pitkän päivän, joka minusta oli tuntunut lyhyeltä. Olimme vannoneet toisillemme, että tästä lähtien kaikki ajatuksemme tulisivat olemaan yhteisiä ja kaksi sieluamme vain yksi - unelma, jossa ei ole mitään omaperäistä, paitsi se, että vaikka kaikki ihmiset ovat siitä unelmoineet, kukaan ei ole sitä toteuttanut. Illalla, hieman väsyneenä, halusit istahtaa uuden bulevardin laidalle kahvilan terassille, joka siellä täällä lojuvista rakennusjätteistä huolimatta paljasti jo kunniakkaasti keskeneräiset ihmeensä. Kahvila sädehti. Kaasulyhty hohti uudenuutukaista hehkuaan ja valaisi kaikilla voimillaan sokaisevan valkeita seiniä, peilien häikäiseviä pintoja, koristelistojen ja pylväiden kultaa, koirien vetämiä pyöreäposkisia paasipoikia, nauravia naisia haukka käsivarrellaan, nymfejä ja jumalattaria, jotka kantoivat päänsä päällä hedelmiä, piiraita ja riistaa, Hebejä ja Ganymedeitä, jotka ojensivat käsillään ruukullista makeaa baijerilaista hyytelö tai kaksiväristä, kirjavaa jäätelötornia; koko historia ja mytologia alistettuna mässäilyn palvelukseen. Aivan edessämme katukäytävällä seisoi nelissäkymmenissä oleva mies, kasvot väsyneinä, parrassa jo harmaata, pitäen kädestä pientä poikaa ja kantaen toisella kädellään toista pientä, joka oli liian heikko kävelläkseen. Mies toimitti lastenhoitajan virkaa ja oli ottanut lapsensa iltakävelylle. Kaikki rääsyissä. Kaikkien kolmen kasvot olivat poikkeuksellisen vakavat, ja kuusi silmää oli kiinnittynyt uuteen kahvilaan, yhtä ihastuneina, mutta iän mukaan eri tavalla. Isän silmät sanoivat: "Kuinka kaunis se onkaan! Voisi ajatella, ett' kaikki kulta tässä köyhässä maailmassa on sen seinillä". - Pienen pojan silmät: "Kuinka kaunis se onkaan! Mutta tuohon taloon pääsevät vain ne, jotka eivät ole meidän kaltaisiamme". - Mitä pienimmän pojan silmiin tulee, ne olivat liian lumoutuneita ilmaistakseen muuta kuin syvää ja typertynyttä iloa. lauluntekijät sanovat, että nautinto tekee sielusta hyvän ja pehmittää sydämen. Sinä iltana laulu oli oikeassa, ainakin minun suhteeni. En ollut vain liikuttunut tuosta silmien perheestä, vaan tunsin hieman häpeääkin, laseista ja karahveistamme, jotka olivat isompia kuin janomme. Käänsin katseeni sinun katseesi, rakkaani, lukeakseni sieltä ajatukseni; sukelsin sinun niin kauniisiin ja oudon lempeisiin silmiisi, vihreisiin silmiisi, joita asutti Oikku ja innoitti Kuu, kun sanoit minulle: "Nuo tyypit ovat sietämättömiä, silmät ammollaan kuin avoimet portit! Etkö voisi pyytää kahvilan pitäjää hätistelemään heitä kauemmaksi?" Niin vaikeaa on ymmärtää toista, kallis enkelini, ja niin jakamattomia ovat ajatukset, jopa niiden välillä, jotka rakastavat toisiaan."

Maailma, tunteet ja tuntemukset - puhumattakaan ihmisistä - eivät muutu mihinkään, kuten runosta huomaamme, kun vertaamme sitä omaan kopeuteemme muita ihmisiä - ei väliä millaisia - kohtaan. Aina meillä on syymme uskoa itsemme paremmiksi kuin muut ja onnea pysyväksi osalliseksi elämässämme, kun se kerran on kohdallemme osunut. Baudelairin runon kopea nainen on hämillään miehen vihasta häntä kohtaan "Haluat siis tietää, miksi vihaan sinua tänään?". Tässä vastaus myös siihen miksi, emme todellisuudessa koskaan kohtaa; emme voi tulla halussamme yhdeksi ja samaksi. Juuri hetki päättyneissä tämän vuotisessa Oscar-gaalassa oli kaksi hyvää asiaa, jotka kuitenkin tukevat ajatusta; presidenttinä ei enää istu se hirveä idiootti, joka oli tyrmistynyt hienon ulkomaalaisen elokuvan viedessä parhaan elokuvan palkinnon lisäksi monta muuta tärkeää ja arvostettua Oscaria. Lisäksi presidentin uppoavasta laivasta poispotkittu rotta, New Yorkin entinen pormestari Rudy Giuliani, sai kaksi Golden Raspberry -palkintoa esiintymisestään uusimmassa Borat-komediassa todistaen La Rochefoucauldin käsitykset ihmisten perimmäisestä (typeryydestä) itsekkyydestä tosiksi, mutta samalla myös Hegelin väitteet intiimin ja poliittisuuden olevan sidoksissa toisiinsa.

Huonoimman elokuvan Razzie-palkinnot jaettiin päivää ennen Oscar-gaalaa. Mutta syystä itsensä pelleksi paljastunutta Giuliania ei siellä näkynyt (asioita paremmin tuntevat jenkit kysyivät närkästyneinä: Miten niin muka pelleksi paljastunut?). Kiinnostavinta oli seurata, jatkuuko Jokeri-elokuvasta alkanut ja Parasiitti-elokuvassa jatkunut valheellisen kiiltokuvamaailman romahtaneiden kulissien esittäminen Nomadlandin, jonka voisi yhtä hyvin kääntää nomadien maasta myös ei hullummaksi maaksi, mikä lieneekin ollut tekijöiden oma sisäpiirivitsi (Yhdysvallat 2020). Minusta elokuva vain jatkaa elämän oikean oivaltamisen pitkää linjaa lainsuojattomista rentturunoilijoista Villonista tähän päivään elämän sattumanvaraisen hetkellisyyden ylistäjänä; samaa mitä parhaat taideteokset tekevät, esimerkiksi musiikissa Philip Class. Tärkeintä on säilyttää itsensä ihmisenä ja yhteys, edes jonkinlainen alkeellinen yhteys jollain tasolla ja tavalla toisiin ihmisiin. Sitä on elämä. Ei istumista yksin muistojensa kanssa. Ei pidä myöskään liikoja luulla, juuttua menneisyyteen tai surra turhaan asioita, joille ei voi mitään. Me olemme samalla tavalla koko ajan liikkeellä, kuin mitä ympärillämme oleva maailma eikä koskaan mikään hetki ole sama tai ikuinen, vaan kaikki on katoavaista, harhaa ja muistoja, jotka haalistuvat ja häviävät kokonaan, viimeistään silloin, kun muistelijaa ei enää ole.

Nomadlandille ei satanut odotusten mukaan viime vuoden tähtikimallusta Parasiitin tapaan. Mutta kolme parasta Oscaria kylläkin: paras elokuva, paras ohjaus ja paras naispääosanesittäjä. Nomadland: ohjaus ja käsikirjoitus Chloe Zhao. Kuvaus Joshua James Richards. Leikkaus Chloe Zhao. Pääosissa Fances McDormand, David Strathairn ja Linda May) voittokululla. Jatkui! Ehkä siinä oli ripaus sitä samaa "puissa liikkuvan tuulen kauneutta", kuin mistä Timonen kirjoitti Griffithin olleen huolissaan. Kiitos siitä. Nomadland on tyyliltään lähellä eurooppalaista taide-elokuvaa eikä lainkaan tyypillinen Hollywood-elokuva. Sen arkinen tarina etenee tyynesti valloittavien maisemien kautta ja kuvaamiensa ihmisten parissa. Elokuva on kuvattu dokumentin tapaan oikeiden nomadien seassa. Hollywood osaa olla rohkea ja ajankohtainen ehkä pikkupakon edessä. Mutta kyse ei siis ole varsinaisesta Hollywoodista. Yhdysvalloissa marginaalissa elävällä indie-tuotannolla on pitkät jäljet. 1970-luvulla oli John Cassavetesin elokuvat mm. Ensi-Ilta, josta Pedro Almodovar on saanut vaikutteita sekä Coenin veljekset, joista toisen, Joelin, kanssa Normadlandin pääosanesittäjä on naimisissa ja on aiemmin esittänyt useassa Coenin veljeksien elokuvissa, kuten Fargossa, missä hän esitti yhtä pääosaa, poliisinaista (1970-ja 80-lukujen indieleokuvien mestarin, John Cassavetesin vaimo Gena Rowlands esitti usein pääosaa miehensä elokuvissa mm. jo mainitun Ensi-illan lisäksi Gansteriheila Gloriassa). McDormandilla on hyvät jutut, huumori ja käsitykset itsestään sarjassa: personal Quotes (10):

"[on how she got the part in Fargo (1996)] "The fact that I'm sleeping with the director may have something to do with it." On playing 'mothers': "Those roles weren't just mothers in a story about a male protagonist. First they were specific, three-dimensional people."On "women's pictures": "Most women's pictures are as boring and as formulaic as men's pictures. In place of a car chase or a battle scene, what you get is an extreme closeup of a woman breaking down. I cry too, maybe three times a week, but it's not in closeup. It's a wide shot. It's in the context of a very large and very mean world." I'm a character actress, plain and simple...Who can worry about a career? Have a life. Movie stars have careers - actors work, and then they don't work, and then they work again. With most people when there's a pain in their life there's mental scar tissue that forms over the pain and helps you go on living. An actor's scar tissue really never covers over things the same way, not if you're going to be sensitive. With good technique, an actor can do that and walk through life without going insane.You have to get away from the theater or from the set and live life. If you work constantly from job to job, you're living in a fantasy world and you have nothing else to offer than fantasy. I don't like award shows. At our house we call this time of year 'the convention'. It's too bad we haven't figured out how to stop it. But I think it will come around because of the Internet - I think it will naturally go away. We'll have other ways to gather; it's not going to be this stuff. The shoes hurt too much. I've got a rubber face. It has always served me very well and really helps, especially as I get older, because I still have all my road map intact, and I can use it at will. [on plastic surgery] I have not mutated myself in any way. Joel (Coen, her director husband) and I have this conversation a lot. He literally has to stop me physically from saying something to people - to friends who've had work. I'm so full of fear and rage about what they've done. I consider myself an actor not a movie star."

Maailma on jäänyt valheellisten markkinamiesten sanojen vangiksi samaan aikaan, kun se uhkaa tuhoutua edesvastuuttomien miljardöörien kääriessä huippuvoittoja, kun maapallo on muuttumassa meille muille siellä eläville vaaralliseksi paikaksi elää. Baudelairin runon ryysyläisisä tajusi olevan köyhä, koska kaikki sen kulta oli kerätty sen kahvilan seinille, joihin hänellä ja hänen pojillaan ei ollut pääsyä varsinkaan sen jälkeen, kun kopea nainen on ylimielisyydessään rikkonut kylmillä silmillään hyvyyden illuusion. Samalla tavalla teki poliittisesti perverssi ilmiö nimeltään Tump presidenttikaudellaan, josta tuli kollektiivinen neuroosi sen lisäksi. Trump vei konkreettisesti leivän kymmeniltä miljoonilta ja lisäksi köyhiltä toivon, minkä takaisin palauttamiseksi Bidenilla riittää työtä koko presidenttikaudelleen yllin kyllin, sillä Trump oli kuin Baudelairin kopea ilkimysnainen omassa ilkeässä kovuudessaan ja ehdottomuudessaan. Vielä paljon tarvitaan herättelyä Baudelairin runon henkeen - nimenomaan maailman johtavassa raha -ja teollisuusvaltio USAssa, sillä viime presidentinvaalien jälkeen tuntuu kummalliselta, että suurin osa - vaalit ratkenneiden seitsemän pohjoisen vaánkieliosavaltion - työläisäänestäjistä ampuivat itseään jalkaan äänestämällä omaa etuaan vastaan, sillä Trump alkoi heti ajaa lakimuutosta, joka olisi vienyt 24 miljoonalta ihmiseltä sairasvakuutuksen ja leikkasi samalla Medicaid -ohjelmaa yli 800 miljoonalla dollarilla rampauttaen köyhien terveydenhuollon.

Nomadland on myös useille enemmänkin pakko kuin vapaaehtoinen elämäntapa. Samaan aikaan kun Yhdysvaltojen rikkaimmat saivat tuhansien miljoonien verohelpotukset, leikattiin saman verran koulutuksesta, kouluruokailusta ja vähävaraisten perheiden tukiohjelmista maan köyhien joutuessa monissa paikoin käytännössä oman onnensa - eli epäonnensa nojaan - tyhjän päälle rikkaille tikittäväksi aikapommiksi, jolloin köyhät saavat tarpeekseen Jokeri-elokuvan esimerkin turvin ja alkavat taannoisten Losin mellakoiden tapaan taas mielivaltaisesti riehuen mellakoida ja ryöstellä kauppoja. Yhdysvallat on jatkuvassa yhä pahenevassa kriisissä, jossa on tätä menoa edessä vain jyrkkä ja tuhoisa alamäki. Miksi Nomadland on sitten niin tärkeä, kun vertaa sitä alun Baudelairin runon aiheuttamaan säröön peilikuvassamme? Ensinnäkin maailma voi muuttua vain totuuden vastakarvaisella kohtaamisella, toiseksi lopettamalla oman tekopyhyyden kieltäminen. Me olemme mitä olemme eikä meissä puhu useinkaan sisin, vaan se, mikä ulkoa tunkeutuu meihin salakavalasti sananvapauden nimissä.

Osattomuuden moraalisen kunnian pyhittämiä maankiertolaisia, kuin muistutuksena Baudelairin runon miehen vihasta säälimätöntä maailmaa vastaan samalla, kun sydämellinen nykylukija terveen empaattisuuden nimissä on vihainen runon epäsuhtaisen maailman moraalia koskevien lakien ja käytäntöjen puutteista, sillä naisen kovapintaisuus oman aikansa nomadlandilaisia ryysyläisiä kohtaan voi olla myös köyhyyden pelon estämiseksi syntynyt luonnollinen reaktio. Tässä kohdin lukija liittoutuu tarinaa kertovan miehen ja ryysyläisten kanssa kapitalismin armottomuutta vastaan, jota nainen edustaa. Mutta onnekseen amerikkalaiset näyttävät jo heränneen tajuamaan, ettei äärioikeisto tee lupauksistaan huolimatta kenellekään hyvää. Sandersin sydänten vallankumous on maallinen uudistusliike pahan ydintä vastaan. Näyttääkin siltä, että "berniesandersilaisista" tuli samalla toivon sukupolvi huomista rakentamaan kaiken sen sekasorron keskeltä, minkä Trump sai aikaan usuttamalla Amerikan köyhät verikoirien tavoin valheellisella retoriikallaan toistensa kimppuun.

Amerikan kansojen valtava höyrykattila on räjähtämispisteessä Baudelairin runon tavoin; tuntuu kuin puolet heistä olisi ryysyläisiä ja toinen puoli katsomassa hienon kahvilan ylenpalttisista kulisseista heitä joko miehen tavoin ystävällisesti tai naisen vihamielisesti, kuitenkin turvallisen välimatkan päästä. Vanhat tehdaspaikkakunnat ovat kuolemassa ja perinteiset, turvalliset ja vakituiset työpaikat häviämässä. Kukaan ei enää tunnu välittävän. Maassa vallitsee huutava eriarvoisuus. Mikä tahansa pieni kipinä jossain saattaa sytyttää koko maan väkivaltaiseen roihuun, kuten olemme viime aikoina erilaisissa mellakoissa ympäri Yhdysvaltoja nähneet tapahtuvan.

Millainen on tämän maailman vastakuva- ja valo siirappisiin, vastavuoroisuutta ja ykseyttä korostaviin valheisiin? Filmihullun numerossa 2/2021 otsikolla "Syntynyt kulkemaan" Otto Kylmälä kirjoittaa tämän vuotisten Oscar-juhlien kiinnostavammaksi elokuvaksi kuudella Oscar-ehdokkuudellaan ja Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittaneesta Nomadlandista, joka on hänen mielestään "sykähdyttävä kuvaus elämän suurista peruskysymyksistä". Kiinalainen, mutta Yhdysvalloissa kasvanut ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-leikkaaja Chloe Zhao on aiemmin tehnyt laajoille aroille sijoittuneet kaksi laajaa elokuvaa Songs My Brothers Taught Me (2015) ja The Rider (2017), mitkä myös hyödynsivät Nomadlandin tavoin amatöörinäyttelijöitä ja odottamatonta herkkyyttä yleensä lännenelokuville kuuluvissa aiheissa. Zhaon kolmas elokuva on Kylmälän mukaan elämää, kuolemaa ja vapautta hienovaraisesti tarkasteleva humaani kokonaisuus. Menetettyään tehdastyönsä ja jäätyään leskeksi Fern (Frances McDormand) muuttaa asumaan pakettiautoonsa. Hän tekee pätkätöitä Amazonin varastolla ja mistä töitä nyt löytääkään: hän ei halua jäädä varhaiseläkkeelle. Talviyöt pakettiautossa eivät kuitenkaan ole helliä, joten hän suuntaa ystävänsä rohkaisemana karavaaninsa etelään nomadien kokoontumiseen. Oikeat kierolaiset eli nomadit kuten Linda May, Swankie ja Bob Wells esittelevät Fernille ja katsojalle elämäntyylin ominaispiirteitä, Kylmälä kirjoittaa:

"Seitsemässä eri osavaltiossa amatöörinäyttelijöiden kanssa kuvattu road movie huokuu käsittämätöntä autenttisuutta. katsojan emotionaalisena matkaoppaana toimiva McDormant on roolissaan loistelias: yhtäaikaisesti kiivasta temperamenttia ja järkkymättömyyttä, mutta myös äkkijyrkkää huumoria ja sovittelutaitoa. Hänen näyttelijäntyönsä ja myös koko elokuva on parhaimmillaan kohtauksissa, joissa McDormand vitsailee ja reagoi muiden esiintyjien kanssa. Läsnäolossa välittyy aitoa iloa. Monet jäähyväiset tasapainoilevat dokumentin ja fiktion rajapinnalla: ei voi olla varma hyvästeleekö matkalaisia Fern vai Frances."

Yhdysvaltain takamailla vaeltaa kymmeniätuhansia ihmisiä, joilla ei ole varaa jäädä eläkkeelle. Heille auto on koti, amerikkalainen unelma kuollut ja vapaus vain mahdollisuus ajaa työn perässä osavaltiosta toiseen. Näiden nomadien elämästä on tehty elokuva, joka kilpailee pian parhaan elokuvan Oscarista. Ohjaaja Chloé Zhao kertoo Ylen Kulttuuricocktailin haastattelussa samastuvansa voimakkaasti yhteiskunnan ulkopuolelle jääviin ihmisiin. Ylen jutussa kerrotaan, miten Black Rockin autiomaan reunalla sijaitseva Empiren kaupunki eli amerikkalaista unelmaa aina vuoteen 2011 asti. Kaupungissa asuivat kipsitehtaan ja kipsilevyjä rakennuksille tuottaneen tehtaan työntekijät perheineen. Kipsi elätti heidät melkein vuosisadan ajan. Unelma päättyi kymmenen vuotta sitten. Vuoden 2008 finanssikriisi vähensi rakentamista, ja kipsin kysyntä romahti. Työt Empiressä keskeytettiin, ja henkilökunta joutui etsimään uuden elämän muualta:

"Muuttoliike oli niin täydellinen, että Empiren postinumero lakkautettiin. Tämä talvinen autiokaupunki on Nomadlandin (2020) lähtöruutu. Elokuvan alussa kuusikymppinen Fern pakkaa tavaroitaan vuokravarastoon. Hän haistaa tuttua paitaa, pitää kyynelet sisällään, rullaa metallioven alas, nousee pakuunsa ja jättää menneen elämän taakseen. Ferniä esittää Frances McDormand. Hän antaa kasvonsa tarinalle, joka koskee lukuisia hänen ikäisiään yhdysvaltalaisia. He etsivät vapautta tien päältä ja uskovat, että Yhdysvaltain viimeinen vapaa paikka on parkkipaikka."

Päähenkilön nimiratkaisu "Fern" vahvistaa Kylmälän mukaan elokuvan tematiikkaa ihmisestä pienenä osana luonnon kiertokulkua ja kosmista universumia. Fern on maailman vanhin kasvi, saniainen, joka viihtyy kosteissa paikoissa ja tarvitsee tilaa ympärilleen, ja sen kauneus saatetaan sivuuttaa rikkaruohona. Kylmälän mukaan elokuvan sosiaalinen ja yhteiskunnallinen omatunto on vahva, muta silti päällimmäiseksi tunnetilaksi jää hänen mielestään maailmankaikkeuden kauneus:

"Nomadit ovat yhteiskunnan sosiaaliturvan ja kapitalistisen rahakulttuurin rakoihin pudonneita ihmisiä, joilla ei kirjaimellisesti ole omaa paikkaansa maailmassa. He ovat kuitenkin onnellisia maankiertäjiä, joiden kautta välittyy vapauden ja elämän riemu. Elokuva ei kertaakaan kuvaa ikääntyviä ihmisiä alentuvasti taikka uhreina, jotka olisivat joutuneet vain olosuhteiden pakosta "kodittomiksi". Kyseessä on yhdysvaltalaisen uudisraivaajaperinteen päivitetty versio: nomadit eivät halua kesyttää luontoa kaupungeilla ja rautateillä, vaan elää sen kanssa symbioosissa."

En ole elokuvaa vielä nähnyt, kiitos koronan, vain trailereita siitä, mutta luotan Kylmälän arvioon elokuvasta. Nomadland on hieno ja tärkeä elokuva, mutta siitä puuttuu jotain. Se tuntuu antavan oikeutuksen elämällä elää sitä rajoilla, joista muut eivät piittaa. Se ei tee kuvattavista kohteistaan säälittäviä uhreja, mutta se ei myöskään anna toivoa. Jos osasi on huono, pitääkö sinun tyytyä vain nauttimaan niistä muruista, joita pitopyödistä sinun kohdallesi tiputetaan pöydän alle, vai pitäisikö sinun olla Hercule Poirotin tapaan tiukka pahoille ja julmille ihmisille, jotka eivät armoa tarvitse, ja vaatia heidän päitään vadille omasta onnettomuudestasi. Siinäpä tärkeä kysymys, jota elokuvassa ei esitetä. Tulee mieleen, että tässäkö tämä nyt oli. Asiat todetaan vain eikä muuta. Eikö kukaan enää vaadi ja taistele Nomadlandiassa minkään puolesta? Näinkö tehokkaasti heidät on nujerrettu? Lopullisestiko? Nomadland on kertomus maailmasta, missä ei sääliä ja armoa tunneta. Se ei sitä kerro vaan antaa kuvan ja äänen niille, jotka siinä elävät. Joille se on ainoa aurinko.

Miksi? Kysymys on tärkeä. Samoin elokuva, vaikka siitä puuttuukin tämä paatos-eetoskerros. Nomadland kuvaa, ei kerro, selittele, syyllistä tai moralisoi. Tarvitseeko edes? Se ei ota kantaa pahaan maailmaan vaan näkee hyvän sen keskellä elävissä ihmisissä. Miksi tätä kutsuisi? Sosiaalirealistiseksi eskapismiksi? Siinä mielessä elokuva on vain olevaisen ymmärrettävää kuvailevaa, kuin viihdettä (ehkä tyyntä myrskyn edellä). Ehkä kysymys on stoalaisesta asioiden ymmärtämisestä ja mielenrauhan saavuttamisesta. Onko taustalla ajatus: eihän kukaan pysty voittamaan sellaista pahaa, mikä USAssa kurkistaa jokaisen aidan takana valmiina raatelemaan sen, joka uskaltaa (paitsi John Grishamin onneksi) panna vähänkin hanttiin, voisi olla perustelu sille, miksi elokuva on mitä on.

Siinä mielessä Kylmälän esittämä Fren-tulkinta ihmisestä, joka pitää kiinni tiukasti menneisyydestään ja muistoistaan, on osuva ja kuvaa hyvin elokuvan pääsanomaa: olla vain ja oppia hyväksymään tosiasiat ja ettei meillä ole mitään (ei rikkaillakaan) muuta, kuin toisemme, ja sekin on vain hetki, ei sen enempää, sillä muistaminen pitää ihmisiä ja asioita elossa. Siitä elokuvan uusi estetiikka: dokumentin sekoittaminen draamaa. Koittaako todellinen vapaus vasta, kun osaa ja uskaltaa kaiken tämän oivallettuaan päästää irti? Epäilenpä, Mutta erään unohtuneen muiston mukaan me olimme kerran kaikki nomadeita, mutta emme vain muista sitä.