Kipeistä leikkauksista kertominen vihjaa uudesta sinipunahallituksesta
Teksti Harald Olausen
Nyt on enää noin puoli vuotta vaaleihin ja tunnelma poliittisella kentällä on käsin kosketeltavan jännittynyt ja hermostunut. Pikkuhiljaa meille kerrotaan, miten ensi hallituksessa asioita priorisoidaan. Viikonloppuna selvisi, ettei demareita kannata tulevaisuudessa enää köyhän äänestää, sillä demarit suunnittelevat parhaillaan kokoomusta hallituskumppanina miellyttääkseen rajuja leikkauksia Suomen nostamiseksi raiteilleen samalla oikeistolaisella talouspolitiikan reseptillä kuin epäsuositun Lipposen I-hallituksen edellä.
Äkkikäännös on suunniteltukin saman kaavan mukaan. Lipposen aikaan ennen vaaleja pistettiin asiasta puoli vuotta ennen julkisuuteen kertomaan entinen vasemmistodemari Liisa Jaakonsaari, joka sai tehtävästään palkinnoksi työministerin salkun, mutta menetti samalla ay-liikkeen luottamuksen ja siirrettiin hiljaa takavasemmalle pois politiikan kovimmista parrasvaloista hallituksen epäsuositumpana ministerinä. Leikkauksia voi toki tehdä, mutta Suomessa on tapana leikata niiltä, joilta ei paljoa leikattavaa ole, kuten pitkäaikaistyöttömiltä, eläkeläisiltä, sairailta ja lapsiperheiltä.
Kokoomus haluaisi leikata kunnolla juuri näistä samalla kun se tekisi parhaiten ansaitseville parin miljardin veroleikkaukset Britannian konservatiivien tapaan, mutta ei halua perinteisesti puuttua kokoomukselle tärkeisiin yritystukiin. Kokoomus haluaa tarjota mielikuvapolitiikkana turvallista linjaa ja säästeliästä politiikkaa tutulla reseptillä; vain köyhät osallistuvat maan taloustalkoisiin, rikkaita palkitaan verenalennuksilla samaan aikaan, kun heikommin ansaitsevan neljänneksen tukia ja etuisuuksia karsitaan lisää maan kilpailukyvyn edistämisen ja yritysten toimintaedellytysten parantamisen nimissä.
Siksi kokoomus pitää visusti suunsa supussa hyväosaisten kapinasta
ja levittää tyytymättömyyttä helposti huijattaville äänestäjille
linjaerimielisyyksien kulkevan edelleenkin ideologisessa mielessä siinä,
hallitseeko maata edelleenkin Orpon sanoin "vasemmistohallitus" vai
kokoomuksen, ja kokoomuksen vahvistuneen oikeistosiiven, toivomusten mukaan
Ruotsin mallin mukainen uusi oikeistokoalitio kokoomus + persut +
kristillisdemokraatit.
Kokoomus valmistuu ottamaan taas kerran seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2023 uutta virtaa saaneena kykypuolueena isänmaallisin sinivalkovärein ruiskukka symbolinaan maan haltuunsa ja johdettavakseen vanhoin reseptein köyhiä kurittamalla ja rikkaita suosimalla, onhan puolue leimallisesti epäempaattisin ja maan hyvinvoivia edustavana parhaimmalla itsetunnolla varustettu.
Kokoomuksella on mahdollisuutensa juuri nyt, kun kepun on menettänyt rajusti kannatustaan ja kokoomuksen luonnollisena kilpakumppanina on Sanna Marinin edustama ay-liikemyönteinen laitosasentajien ja suurtalouskokkien. Voisi väittää, että aika on kokoomuksen puolella niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Kokoomuksella kaikki on tyköistuvaa, puvut, ilmeet, ajatukset ja jopa vaaliautojen huolella viikatut pellavaiset pöytäliinat. Kokoomus ei ole köyhien mauton massabrändi, kuten IKEA tai Hennes&Mauritz vaan asetta parempi.
Heti sotien jälkeen ilmassa oli samanlaista vasemmistolaisten uudistusten vastustamista kuin tänään. Suomessa heti sodan jälkeen oli vallalla vahva vasemmistosuuntaus. Kokoomus oli asettanut talouspolitiikkansa tärkeimmäksi tavoitteeksi budjettikurin eikä uskonut, että maalla olisi varaa hyvinvointivaltion kaltaisiin kokeiluihin. Nyt taas puolueen sisällä ovat vahvistuneet sekä oikeistolaisen konservatiiviset ajattelut että kovan talouskuurin vaatimukset samaan aikaan, kun puolue on hiljaa hivuttautunut monissa äänenpainoissaan taktisesti lähemmäksi äärioikeistoa.
Se on kannattanut, sillä kokoomus on taas se sama kykypuolue 1980-luvun tapaan, joka määrää puolen vuoden päästä politiikan ensitahdit halujensa mukaan. Kansa kokee kokoomuksen uskottavaksi vaihtoehdoksi ja mielikuvapoliittisella kikkailulla puolue onnistuu milloin vakuuttamaan sinivihreän Kai Mykkäsen johdolla olevansa ympäristöpuolue, milloin sairaanhoitaja Sari Sarkomaan ohjauksessa puolustavansa sairaanhoitajia.
Ennen kuin kokoomus ja demarit aloittavat kulissien takana epäviralliset tunnustelut, on päästävä sopuun uudesta sinipunahallituksen talouspolitiikasta. Siksi solmut avaavista leikkauksista ilmoitti SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman, joka on piirun verran perinteisempi demari sanan tannerilaisessa tiukan rahan merkityksessä, ja kannattaa kokoomuksen kanssa tehtävää pragmaattista yhteistyötä vallan jakamiseksi Holkerin sinipunahallituksen (1987-1991).
Valco-skandaalin ja Wärtsilän epäonnen jälkeen demarit muuttivat sekä teollisuus- että talouspolitiikkaansa ja hylkäsivät demokraattisen sosialismin ja valintatalouden, koska ne eivät tuoneet täystyöllisyyttä, vaan talouden ongelmat pahenivat, kuten Jouko Marttila kirjoittaa väitöskirjassaan Hillitty markkinatalous - Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvun lopulla (Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan väitöskirja 2016).
Kokoomus otti Marttilan mukaan samaan aikaan etäisyyttä työnantajiin ja kansankapitalismiin ajaessaan työntekijöiden asemaa vahvistaneita uudistuksia ja julkisten palvelujen laajentamista: "Valtionyhtiöiden osittainen yksityistäminen sovitettiin palvelemaan molempien puolueiden päämääriä, samoin kuin kansalaisten osakesäästämisen edistäminen. Demareille valtionyhtiöiden osakkeiden myynti oli enemmän omistuksen demokratisointi kuin privatisointi. Kokoomukselle yksityisen omistamisen laajentaminen säilyi ideologisena tavoitteena, vaikka puolue pyrki eroon kovan kapitalismin leimasta."
Nyt linja on taas muuttunut ja kokoomuksen vapaus on
köyhien suvaitsemista mutta ei auttamista. Ei edes sillä kuuluisalla kitsaalla
uskovaiskonservatiivin armonosoituksella antaa köyhälle onki kalan sijaan. On
aivan erityisen julmaa, että ne, joilla on kyky ja välineet tehdä maailmasta
paremman, haluavat sen vain itselleen. Kokoomuksen vapaus on sitä, että ihmiset
joutuvat nöyrtymään ja anelemaan vahvemman edessä saaden silloin tällöin suopean
silmäyksen tai tokaisun "samassa veneessähän tässä ollaan", mikä onkin totta;
kokoomuslaiset kannella aurinkoa ottamassa muiden soitaessa samaan tahtiin
entisten orjien tapaan. Lindtmanin puheet ovat merkittäviä siksi, että puolueen
perinteinen miehinen ay-ukkojen valta lepää meppi Eero Heinäluoman tukemana
hänen isojen hartioidensa päällä.
Lindtman hengittää koko ajan suositun pääministeri Sanna Marinin niskaan ja on valmiina astumaan hänen saappaisiinsa heti kun se on mahdollista. Sanna Marin on ollut kautta aikojen vasemmistolaisin demaripääministeri ja toteuttaa juuri sitä sosiaalidemokraattista hyvinvointipolitiikka, mikä oli R.H. Oittisen 1950-luvulla rustaamaan modernin periaateohjelman taustalla edistää nimenomaan taloudellista tasa-arvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta.
Mutta Marinin hallituksen eväät on syöty ajat sitten ja vaalihermostus näkyy erityisesti 10 prosentin puolueeksi jämähtäneessä keskustassa, joka on menettänyt äänestäjiään persuille. Operaation takana on reagointi kokoomuksen ylivertaiseen johtoasemaan gallupeissa. SDP ei halua sulkea pois yhteistyötä kokoomuksen kanssa porvarihallituksen pelosta. Keskustan on vieläkin sekaisin Juha Sipilän jälkeensä jättämän oikeistolaisen yrittäjäsiiven puoluetta repivästä perinnöstä. Tutkimusten mukaan puolueen jäsenet kokevat punamultayhteistyön tärkeimmäksi SDP:n kanssa.
Kepun ongelma entisenä köyhän Suomen äänitorvena on suositusta ja hyvin asiansa hoitaneesta puolustusministeri Antti Kaikkosesta huolimatta sinivalkoisen imagon menettäminen vanhakantaisten ja ukkovaltaisten maalaisjurrikoiden mielissä. Kehä III:sen ulkopuolella asuvat suomalaiset kokevat menettävänsä asemiaan suhteessa liberaali-Suomeen. Jos suvivirsi ei saa soida koulun päättäjäisissä, sukupuolesta tulee pelkkä ilmoitusasia ja lihansyönnin vastaista vihasanomaa tyrkytetään lisää.