Kirja-arvio R&A-kirjasta

Teksti:

Harald Olausen

"Cinefilian kimppuun on hyökätty syyttämällä sitä vanhanaikaiseksi ja epämuodikkaaksi snobismiksi. Filmihulluuteen kuuluu, että elokuvat käsitetään ainutlaatuisiksi ja maagisiksi kokemuksiksi, joita ei voida toistaa. Yliteollistuneen elokuvan aikakaudella cinefilialla ei ole tarkoitusta. Jos cinefilia on kuollut, niin elokuvatkin ovat kuolleita...riippumatta siitä kuinka paljon hyviäkin elokuvia yhtä tehdään. Mikäli elokuva voidaan herättää henkiin, se edellyttää uudenlaisen rakkauden syntymistä elokuvaa kohtaan."

- Susan Sontag

Vuoden 2020 R&A-elokuvafestivaalin queerelokuvista löytyy erikseen juttu: https://www.qx.fi/kulttuuri/244953/syynissa-rakkautta-anarkiaa-2020-elokuvafestivaalin-queerelokuvat/

Tässä artikkelissa keskityn esittelemään ja kommentoimaan Kalle Kinnusen ja Lauri Lehtisen kirjoittamaa kirjaa "30 vuotta rakkautta ja anarkiaa" (LIKE 2017) kriittisessä Filmihullun kineettisen sielunmaiseman hengessä. Heti aluksi varoitan: kirja on tylsä ja keskittyy etupäässä kehumaan tekijöitä. Missä ovat elokuvaesseet tai elokuvaohjaajien haastattelut? Onneksi Rakkautta & Anarkiaa-festivaali on potenut lastentautinsa ja kasvanut aikuiseksi hyvällä onnella, sillä on paljon kavereita - myös minä siitä huolimatta, että tehtäväni on hieman piikikäs yrityksenä kääntää lukijan eteen myös kolikon toinen puoli, mikä ei aina ole kaunista nähtävää tai mairittelevaa itse tekijöille.

Kulttuuriyhdistys Imagen elokuvaviikko vuonna 1987 maaliskuussa Helsingin Uudella ylioppilastalon Illusion-elokuvateatterissa oli lähtölaukaus Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestivaalille. Alussa kaikki ovat innostuneita ja työtä tehdään innostuksen voimalla kellon ympäri ilman palkkaa. Kaikki kynnelle kykenevät halusivat olla mukana. Kaikkia heitä hieman pelotti ja tuntui kuin he olisivat olleet mukana oikeilla elokuvafestivaaleilla. Kirja ei kerro ketä nämä "kaikki " olivat mutta ammatit ja rahoittajat paljastavat heidän sosioekonomisen taustansa. Grunsteinin veljekset ja silloisen Radio Cityn tähtitoimittaja Ruben Stillerin takauksella festivaali turvasivat taloudellisen selustansa. Joukossa oli innokkaita keskustassa asuvia hyvien perhein ekonomi-, lääkäri- ja juristipoikia, joille festivaali olikin perustettu kurkistusikkunaksi toiseuteen. Historiikista selviää myös se, että monia kiinnostivat enemmän pinta kuin syvyys eli bileet, ihmiset ja yleinen sekoilu kuin itse elokuvat. Mutta ei R&A:n ensimmäiset elokuvat olleet mitään antitaide-elokuvia vaan päinvastoin. Homoaktivisti ja avantgardeälykkö Derek Jarmanin työt ja erityisesti VHS-kasetille kuvattu mustavalkoinen ja hieman rakeinen "The Engelic Conversation (1985) on edelleenkin yksi alansa huippu Shakespearen rakkaussonettaja ääneen lukevan Judi Denchin tähdittämänä. Mutta millainen festivaali RA oikein on, näkyy vuodesta 1994, mikä oli Quentin Tarantinon vuosi? ei oikein millainenkaan. Tarantino ei ole hyvä eikä huono ohjaaja, hän on Tarantino, joka katsoo asioita tarantinomaisesti elokuvan läpi. Ihan sama estetiikka on RA:llakin.

Mistä kirja oikeasti kertoo? Sen tarkoituksena on ollut kertoa R&A:n tärkeästä roolista pelastamasta maata vajoamasta yksisilmäiseen tylsyyteen ja typeryyteen aikana, jolloin Suomi oli festivaalin synnyttäneen epäpyhän nelikkoallianssi mielestä "agraarifasistinen helvetti" ja elokuvia sensuroitiin. Kirjan mukaan perustajat halusivat muutoksen suomalaiseen leffakulttuuriin ja toivat valkokankaalle alakulttuureja, uusia elokuvaesteetikkoja ja vanhojen elokuvamaiden nuorta verta. Suomi ei kuitenkaan ollut niin pahassa tilanteessa kuin ra-laiset väittivät. Meillä oli maailmankin oloissa korkealuokkainen elokuvakerhomaailma, jossa näytettiin laadukkaita taideleffoja ympäri maailmaa. Ongelma oli vain se, että se oli vasemmistolainen ja elitistinen eikä tarvinnut tai havitellut suuren yleisön suosiota. Ra-laiset eivät varmasti olisi jaksaneet istua meidän filmihullujen lailla ihastelemassa neuvostoelokuvan (juuri postissa tullut 4/2020 Filmihullun "Poikkeustilaopas" sisältää kirjoitukset neuvostoelokuvista mm. Mia Öhmanin artikkelin "Nuo hämmentävät neuvostoelokuvat, ja pari uudempaa" sekä Velipekka Makkosen "Dau -kaksi jättiläistä") ihanuuksia. Kun kirjaa lukee, nousee mieleen vain yksi kysymys: oliko R&A ehkä sittenkin vain nousevien kykyjen oman hännän nostoyritys? Siltä se vaikuttaa kirjaa lukiessa, sillä elokuvat näyttivät sitten olleen ra-laisten mielissä sivuseikka ja uusi estetiikka vain markkinointikikka haalia uutta yleisöä ja saada luvan katsoa roskaa. Tältä vaikuttaa Mika Siltalan toista kertaa vuonna 1989 järjestettävän R&A:n käsiohjelmassa esittämä mahtipontinen kaupallisuuden ja huonon maun julistus, missä rakkautta edustaa mainosmainen fraasikikkailu ja anarkiaa ulkoisesti näennäisen huoleton nuori hurjuus:

"Joillekin elokuva on teollisuutta - rahaa - toisille elokuva on kieltä - tiedettä - meille se on rakkautta ja anarkiaa. On kysymys pienistä hetkistä. Liikkuva kuva tulee valtaamaan maailma. Me haluamme synnyttää näkemisen himon. Saada naiset ja miehet hylkäämään puolisonsa ja lapsensa viettääkseen kaiken aikansa elokuvateattereissa. Emme esitä elokuvataidetta, vaan uutta estetiikkaa, slangia, rotuja ja katuja. Oidipus puhkaisi silmänsä näkemiseltä välttyäkseen, mutta me haluamme nimenomaan nähdä kaikki nämä kauheudet. Sillä syntejä ei enää soviteta kirkoissa, se tehdään kaduilla ja kulmilla - ja elokuvateattereissa."

Ohjelmajulistus on teennäinen ja huono yritys peitellä leikkikalun varastamisesta aikuisilta. Toisaalta se oli ymmärrettävää. Festivaalin piti vetää sisäänsä suuria joukkoja nuorehkoa ei elokuvaan perehtynyttä väkeä. Siksi provosointi "Emme esitä elokuvataidetta (MIKÄ OLI FAKTISESTI totta!)" on tavallaan perusteltu slogan. Ra-laisten mielestä elokuvista piti nauttia ahmimalla, ei niin väliä mitä, kunhan vain sai istua pimeässä ja antaa elokuvan viedä kuin entistä naapurin poikaa. Mikä tämä uusi estetiikka sitten oli? Ei mitään muuta kuin sekin vain tyhjää sanahelinää, sillä mitään estetiikka ei ollut, oli vain tyhjää, jota pystyi yhtä hyvin nimittämään uudeksi estetiikaksi vastauksena vanhalle estetiikalle, joka oli estetiikkaa, missä oli mukana sekä eetos että paatos, ra-laisille kaksi täysin tuntematonta käsitettä. Ra-laiset halusivat pysyä irti ajatuksesta esittää elokuvataidetta. Elokuva oli heille puhdasta materiaa ja nautinnon väline, ei tietoisesti eettinen valinta jonkun puolesta jotain vastaan. Siinä mielessä ra-lainen estetiikka oli uutta, että se kuvasi ajan muuttumisen arvotyhjiön ja valistuneen itsekkyyden aikakauden tunkeutumisen myös elokuvakulttuuriin. Kirjassa hypetetään R&A:n linjaa näin:

"Virtauksia välittänyt R&A on nousukauden lapsi, joka pääsi vauhtiin nousukauden jälkeen. Festivaalia voi luonnehtia kaupunkimediaksi siinä missä hieman aiemmin aloittaneita Radio Citya, City-lehteä ja Image."

Kysymys oli siis nuorisokulttuurisesta ilmiöstä ja Rosa Liksomin mainostamasta punk-asenteesta - "itseoppineista puurtajista", jotka tekivät kaiken uuden alusta alkaen tekemisen innosta mottonaan K-kaupan lanseeraama ajatus osaamisesta, joka syntyy vain tekemisen kautta. Siitä huolimatta perustelu on ontuva ja itse kirjan sisällyksetön ylistyslaulu väsyttävää ja turhaa. Tänään tiedämme millainen maailma ja ihmiset olivat tämän kulttuurin takana. Yksi mies kuvaa sitä hyvin. Raul Grunstein, joka on myös Korjaamon takana myytyään Image-lehtensä A-lehdille 2000-luvun puolessa välissä. Grunstein on kaupallisen kulttuuripolitiikan kruunaamaton ruhtinas ja taiteen instrumentalisoija, joille eettiset ongelmat ovat vieraita ja arvot vain numeroita päämäärien ollessa yhtä jatkuvaa samaa julkisuussirkusta kassakoneen kilinän lomassa.

R&A:lla on silti oma paikkansa sekä historiassa että nykypäivässä siitä huolimatta, että sen asemaa haastaa pienemmät festivaalit kuten LGBTQ-kansan oma Vinokino-elokuvafestivaali syksyisin. Kun millään ei ollut mitään väliä, tyhjästäkin tynnyreiden kolinasta saatiin suurella meluamisella käärittyä kunnon paketti, jolla suurta yleisöä rahastettiin ainakin sen verran, että bileiden jatkot saatiin pidettyä yleisön piikkiin. Siltala julisti omaa tyhjyyden manifestiaan muistuttamalla, ettei heillä ollut mitään tekemistä poliittisesti korrektin taide-elokuvan kanssa. Mutta ei sano sanallakaan mitä se oli. Sen sijaan hän tunnustaa, ettei R&A:lla ole arvoja eikä sen kummempia päämääriä eivätkä lama-Suomen ikävät realiteetit häirinneet hurmosta, "sillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa."

Otetaanpa esimerkki toisenlaisesta näkökulmasta tähän rinnalle. Legendaarisen Filmihullu-lehden ensi-iltaelokuvien säännöllisen ruotimisen aloitti lehden 5/1978 numerossa uuden elokuvan mestarin, ranskalaisen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin (Godardin suorapuheisuus on myös tämän artikkelin kirjoittajan mottona, kun Godard puheessaan Tukholmassa Filmihullun näytenumeron mukaan vuodelta 1968 sanoi Ruotsissa käppäilevän kaduilla kahdeksan miljoonaa pystyyn kuollutta kaduilla, eikä kukaan edes tiedä että näin on) kirjoituksesta "Mitä me näimme" lainatulla otsikolla samanniminen palsta, minkä lukeminen pitäisi kuulua jokaisen elokuvanharrastajan- ja ammattilaisen viikkorutiineihin osana puhdistautumista kaupallisen elokuvaroskan puuduttavaa vaikutusta vastaan. Mitä me näimme, pitäisi olla myös jokaisen elokuvaa jälkeenpäin analysoivan vakiokysymys huolimatta valmiiksi pureksitun materiaalin ylitarjonnan uuvuttamista esteettisesti raskautetuista mielistämme, sillä se paljastaa sen mitä elokuva on tai ei ole aikana, jolloin elokuva on tullut tietoiseksi itsestään vastakohtana Hollywoodin "viattomille päiville" (Peter Wollen Filmihullu 5/1973). Miksi elokuvat ovat niin tärkeitä? Siksi, että ne jotka niitä hallitsevat, varastavat sielusi. Jauhavat sinut suussaan ja sylkevät sitten pois.

Godard on muutenkin merkittävä heppu älyllisesteettisen radikaaliboheemisuuden maailmassa. Esimerkiksi filmihullun raamatuksi kutsussa kirjassaan "Elokuva Godardin mukaan" (Love-kirjat 1984) hän antaa palaa kunnolla elokuvakritiikeissään näyttäen samalla, miten sivistynyt, sydämellinen ja piikikäs aito kriitikko, joka itsekin on taiteilija, voi olla aitoon ranskalaisen humanismin nimiin vannoen, ja jonka pitää ollakin, ollakseen uskottava ja elokuvaa sisältä ymmärtävä. Kirjan on kääntänyt, toimittanut ja siihen saatesanat kirjoittanut edelleenkin Filmihullun toimituskuntaan kuuluva Sakari Toiviainen. Saatesanoissaan hän muistuttaa Ranskan uuden aallon suurten nimien mm. Godardin toimineen ennen elokuvaohjaan uraansa vaikutusvaltaisen ranskalaisen elokuvalehden elokuvakriitikkoina. Godardin merkitys uudelle elokuvakäsitykselle ja nykytekijöille on edelleenkin haastava, sillä hän oli muistutukseksi eettisestä tinkimättömyydestä koko ajan hermolla rikkoen jokaisessa uudessa elokuvassaan jonkin perinteisen käytännön tai lajityypin sovinnaiskuvion. Kriitikkona Godard piti itseään elokuvantekijänä tehden kritiikin sijaan elokuvia. Hän oli esseisti, joka kirjoitti esseitä romaanimuodossa tai romaaneja esseemuodossa: kirjoittamisen sijasta hän vain filmasi ne.

Tämä on tärkeä huomio, kun arvioimme elokuvaa, joka on ulkoisesti hurmaava ja uudenlainen, mutta jonka sisus haisee sille itselleen siitä huolimatta, että se rikkoo perinteisen käytännön tai lajityypin sovinnaiskuvion, sillä sen se tekee vain kikkailunhalusta saadakseen oikeutuksen huolimattomuudelleen ja pinnallisuudelleen huomionkipeydessään kuin pahainen näyttelijä. Kun elokuva minkä näemme on selvästikin alamittainen ja rahastamismielessä tai huomion takia tekotaiteellisesti tehty, vaikka tekijät muuta väittävätkin, kuten tässä kirjoituksessani esimerkkinä paljon kohuttu ja kehuttu "mukamaaginen" rimanalitusräpläily WENDY, on syytä kaivaa kirjaston kätköistä esiin ja mainitun Godardin kirjojen lisäksi Filmihullu-lehdet ja lehdestä kertovat tai lehden toimittajien - etupäässä Peter von Baghin kirjoittamat "helmiä sioille"-osaston kirkkaimpien oivallusten sisältämät kirjat, sillä niiden sivuilta löytyy heti tämä peruskysymys yhtä paljastavine lisäkysymyksineen (kerran Petteri esim. kirjoitti: "Chaplin ei toki mahtuisi maahantuojiemme virallisen moton "Paskaa Suomen kansan" alle...), koska ne toimivat kaupallisen ja korruptoituneen sekä taiteellisesti jämähtäneen elokuva-alan omatuntona myös silloin kun kyseessä ovat arviot elokuvafestivaaleista ja niiden ohjelmistosta sekä elokuvista.

Me tarvitsisimme elokuvan vallankumouksen mutta vallankumous ei ole huviretki, kuten Filmihullun Velipekka Makkonen kirjoitti otsikolla "Truffautin pienoislaivat"-jutussaan Filmihullun numerossa 5/ 1970. Raha on rahaa ja siitä ei seuraa mitään muuta kuin, no tiedättehän tämän kreikkalaisproblematiikan hybriksestä. Ensin menee lujaa ja sitten vähemmän lujaa ja lopulta peilistä katsoo takaisin ikävä hirviö. Ja syy on hyvinvointikakaroiden selitysmallin mukaan ainoa joku muu kuin oma kapeakatseisuus ja vauhtisokeus. Niin sen kuuluu ollakin, että on jotain mitä muistella kulmakunnan kuppilassa vexisalmi-tilanteessa, kun kukaan ei enää tunnista naamaa eikä muista mikä on ollut jotain sitä, miksi hän on sen mielessään kuvitellut, oman elämänsä. Miksi sitten kukaan ei uskalla, osaa tai halua puhua elokuvan todellisista ongelmista tai ne lakaistaan maton alle? Jos R&A olisi sydämestään oikea elokuvafestivaali eikä jokaiselle jotain tarjoava sillisalaatti, tarpeellinen ja tätä päivää kuvastava kaikenlaisten elokuvien tavaratalo, se olisi ilman muuta myös antihollywoodilainen, mitä se ei nyt ole. Ovatko elokuvat "ylevien tunteiden ilmaisua ja klassisen kauden sekä ihmisen ja luonnon ykseyden esittely", kuten Godard olisi sanonut? Hyvät kyllä, huonot eivät.

Juuri tämän ongelman välttäminen välittyy valitettavasti historiikin sisältä. R&A on ollut lähtökohtaisesti kiva ja uusia tuulia laajasti elokuvagenren sisällä laidasta laitaan ajankohdan edellä tarkasti haisteleva näppärä juttu mutta ei paljoa muuta, koska kukaan tekijöistä ei ole halunnut vaarantaa asemaansa suomalaisen elokuvamaailman kentässä tärkeinä ja uskottavina tekijöinä. Poissaolollaan paistavat ne "todelliset elokuvat", jotka Godardin mieliksi esittivät omien järjestelmiensä vastakohdat ja tuhosivat aiheensa sekä ne todelliset helmet sioille-osastolaiset, jotka eivät päädy koskaan kaupallisten festivaalien uusinta uutta etsivien hotellihirmujen listoille yksinkertaisesti siksi, että ne ovat liian nerokkaita ja ärsyttäviä ollakseen edes siedettäviä yleisöfilmejä, sillä niiden todellisuusnäkemys ei vastaa alkuunsakaan sitä, mitä todellisuuden väärin ymmärtänyt suuri yleisö sen kuvittelee syöttöastiasta lapsesta lähtien sen syöneenä olevan. Puuttuva linkki elämän ja kuoleman välillä on brechtiläis-artaudilaisen ajattelun ja ymmärryksen puute. Brecht ja Artaud suhtautuivat epäluuloisesti taiteiden - ja erityisesti elokuvan -voimaan "vangita" yleisönsä jollei yleisöä selvästi voitu saada ajattelemaan tai muuttumaan (Peter Wollen 5/1973 Filmihullu).

Missä ovat nämä henget? Uskaltaako, haluaako ja osaako joku puhua enää puhdistavasti Filmihullun henkeen. Me tarvitsisimme nyt kipeästi catolaisen ehdottoman eettisyyden uuden aallon elokuvien aallonharjalla tuoneen Godardin kompromissitonta totuudenetsintää, sillä hän oli Peter Wollenin mukaan oikeassa katkaistessaan välinsä Hollywood-elokuvan kanssa. Wollenin mukaan oli joukko syitä, miksi Godard rikkoi välinsä kerronnan yhtenäisyyden kanssa. Hänen mielestään niistä tärkein oli ehkä kerronnan emotionaalisen taian särkeminen, kerronnan virran pysäyttämisen pakottaessa katsojan keskittämään ja terästämään huomiokykyään yhä uudelleen ja uudelleen - juuri tästä on kysymys edelleenkin taistelussa huomiosta ihmisten mielissä Hollywood vastaan muu elokuvamaailma.

Moni muukin asia häiritsee kirjassa. Sama porukka esiintyy kirjan alussa ja lopussa niin, että tulee se oikea kuva mistä on kysymys: kivan harrastamisesta isoilla apajilla. R&A:sta ei oli kannattanut kirjoittaa tällaista ylistysmielistelysatoa vaan todellinen elokuviin keskittyvä kirja. Niin olisikin tehty, jos R&A olisi perustajajoukolle ollut filmihullumainen huume eikä vain oman minän, maineen ja lompakon täyttöyritys. Historiakirjan sijaan olisin kirjoittanut R&A:n tulevaisuudesta. Uudet nuoremmat tekijät ponnistavat paremmalta pohjalta, kun alustava työ vuosikymmenien saatossa on tehty epäonnistumisineen ja rimanalituslimboiliuineen, jotka kuuluvat nuoren ja kokeilevan kulttuuritapahtuman arkeen siinä missä nenä Jyrki Kataisen naamataulun keskelle. Historiikit ovat aina tylsiä ja niistä haisee läpi tunkkainen omakehu sekä typerä oman hännän nostaminen muiden kustannuksella.

Niin on myös R&A:n historialliseksi totuudeksi kansien väliin kootun. Kirja on imelää itseään täynnä. Alun kahdensadan sivun jälkeen alkaa avoin mieli paatua ja synkistyä. Tätäkö tämä on? Meni maku tästäkin kirjat, kuten Konemusiikki-kirjasta, jossa hän kehuu ummet lammet laa Querelle-huijauksessa myöhemmin kunnostautunutta turkulaista festivaalitekijää Jaakko Parkkaria vain sen takia, että hän sattui olemaan edesmenneen Perttu Häkkisen kamu. Olin yllättänyt. Olisin lukenut paljon mieluummin katsojien ja festarituottajien kommentteja esim. R&A:n ensimmäisestä superhististä Derek Jarmanin loistavasta "The Engelic Conversationista" ja elokuvien sisällöstä ylipäätään. Turha toivo. Kun ollaan saatu leikkikalua omaa egoa koristamaan, ei siitä hennota päästää irti millään. Kirjan naurettavinta antia on elokuvaohjaaja Jari Halosen nuoleminen. Se on sekä turhaa että ällöttävää. Matti Paunio, tuo laiskanpulskea Renny Harlin-fani ja kaikkea muuta kuin oikean taide-elokuvan ystävä tai tukija, kirjoittaa (kirjan sivulla 156) Jari Halosen olevan outo ja intohimoinen, jolla oli näkemystä ja vaikka "se teki mitä tahansa, taustalta paistaa kuitenkin, että se on lukenut kirjoja". Rohkenen olla kirjoittajan kanssa rankasti eri mieltä samoin kun siitä, oliko tämä kirja lainkaan tarpeellinen ja hyvä.