Kirsikankukkien aikaan Tokiossa
Professori Timo Airaksinen
Hanamiksi sanovat kirsikankukkien loistoa täällä Japanissa, ja onhan se komiaa kun isot, metrin läpimittaiset puut ovat vitivalkoisena massana täynnä kukkia. Lehdet tulevat puihin vasta sitten kun kukat ovat jo varisseet ja kevät alkaa kääntyä kesäksi. Hanami on kesän airut ja sellaisena tietysti tervetullut harmaan ja ikävän talven jälkeen.
Tokiossa keräännytään puistoihin sinisten pressujen päälle istumaan ja ostetaan ruokaa ja juomaa paikalle rakennetuista värikkäistä kioskeista koko perheen voimin. Tai sitten tullaan kaveri- tai työporukan kanssa ja istutaan pitkälle iltaan ruuan ja juomien parissa. Kansa on liikkeelle jokivarsien polkujen varrella olevia puita ihaillen jotenkin hartaan tunnelman vallitessa.
Hyviä ne ovat leikkimään hiljaista hiirtä, kukaan kun ei korota ääntään tai huuda puhelimeen. Musiikkia ei ole missään. Amerikkalaiset pakkaavat olemaan äänekkäitä ja espanjalaiset kanssa, mutta japanilainen osaa puhua vienosti kuiskaamalla. Paikallisjunissa puhelimeen puhumin on kiellettyä, eikä keskustelua kaverin kanssa katsota hyvällä. Toisia ihmisiä ei pidä häiritä.
Tokiolainen tuttavaprofessori kutsui lounaalle entisen opiskelijansa omistamaan hienoon ravintolaan kirsikkapuiden katveessa. Maksoi näin takaisin Tallinnan matkansa. Omistaja oli yllätyksekseni puolituttu menneiltä ajoilta, olen kuitenkin kulkenut Tokiossa melkein kolmenkymmenen vuoden aikana. Ravintola on fine dining paikka, joka tarjoaa japanilaisia makuja ranskaiseen tapaan, ja tietysti ranskalaisia viinejä, ja hinnat ovat kuulemma huikaisevat.
Ei tässä mitään erikoista ole, onhan sitä erilaisia ruokaloita ennenkin nähty. Mutta kun istuimme omistajan kanssa paraatipöytään, totesin asiakaskunnan aika erikoiseksi. Paikka oli täynnä nuoria aikuisia naisia, eikä yhtään miestä. Omistaja sanoi, että näin on joka päivä, kun miehet tulevat vasta illalla.
Nuo naiset olivat kaikki viimeisen päälle laitettuja, asut suoraan hienoista muotitaloista ja kalliit merkkilaukut kaikilla kainalossa. Joukossa oikeita kaunottaria, kaikki japanilaisia. Piti oikein taistella itseään vastaan, ettei olisi töllöttänyt ihan idioottina, näky oli niin huikaiseva. Samppanjaa, viinejä ja erikoisia drinkkejä tilattiin ja juotiin ruuan kanssa hartaan tunnelman vallitessa.
Me neljä, Heta, professori, omistaja ja minä siirryimme siitä hanamikävelyn päätteeksi oluelle. Ja kun japanilainen ei koskaan juo syömättä samalla, pöytä oli taas täynnä ruokaa, pientä naposteltavaa, mutta ruokaa kuitenkin. Niin raskasta saattaa hanamin viettäminen olla täällä Tokiossa. Otimme siitä sitten illansuussa taksin kotiin. Täällä ensimmäinen kilometri taksilla maksaa kolme euroa, ja sitten vasta alkaa mittari raksuttaa. Ei kannata olla ajamatta taksilla, niin halpaa se on.